Bussimatkustamisen ihanuus, ja reissun lopetus Portugalin pääkaupungissa Lissabonissa

Matkustimme Malagasta Sevillaan Alsa-bussilla. Bussissa oli tarkkaa, kuten Suomessakin Onnibussissa, että ei saa syödä eikä juoda bussissa mitään - paitsi vettä sai varovasti juoda - ja piti käyttää maskia. Bussissa oli paljon matkustajia, joten vapaita paikkoja ei ollut valittavaksi asti ja Jari joutui istumaan takapenkille, jossa takapenkin pahikset tietenkin söivät koko ajan. Me Mikon kanssa saimme jäädä keskiosaan muun keskiluokan seuraan. Onneksi meillä oli vain pari sivistynyttä sipsiä ja ihan pienet voileivät mukanamme, ja ne me söimme kursaillen penkin selkänojan taakse kyyristyneinä, ettei kaikennäkevä autoritäärinen kuski vain näe ja tuomitse meitä.

Sevillan bussiasemalla bussia vaihtaessamme kohti Albufeiraa tapahtui kuitenkin ehkä ensimmäisen kerran pohjoisten ja läntisten maiden ulkopuolella bussimatkustellessani se, että ihmiset bussin ulkopuolella järjestäytyivät jonoon, ja menivät rauhassa yksi kerrallaan sisälle bussiin sen sijaan, että olisivat ryntäilleet, tönineet, etuilleet, tai muuten könynneet naapurin yli sisään bussin ovesta. Ehkä se bussikuljettajan pelottava auktoriteetti sitten auttoi tässäkin. Pieni hässäkkä saatiin kuitenkin aikaan, kun pitikin käydä viemässä laukut bussin vasemman kyljen ruumaan oikean sijasta, mutta siitäkin selvittiin, kun kuljettaja tuimasti viittoi etuilemaan pyrkineille, että sinne jonon perään vain kiltisti.

Sitten myöhemmin Albufeirasta Lissaboniin matkustimme Flixbussilla, jossa oli hieman rennompi tunnelma. Sielläkään ei periaatteessa olisi saanut syödä eikä juoda mitään, mutta sitä ei niin tiukasti kielletty tai vahdittu. Sitä paitsi matkasyöntiä onneksi ei sinänsä tarvinnutkaan harrastaan, sillä pysähdyimme matkalla paikalliselle ABC:lle. Siellä olikin outoa meininkiä, kun yritimme ostaa limsapullot ja mennä maksamaan niitä tiskille. Päällisin puolin ihan järkevän näköiset ihmiset tungeksivat eteemme ja ihmettelivät, että onko tässä jono. Tiskillä myös jostain syystä oleiltiin muiden tukkona, juotiin kahvia ja olutta, ja syötiin keittoa. Bussikuskimmekin söi siellä keittoa, onneksi ei ehkä sentään juonut olutta. Eräs nainen suhasi edestakaisin pohtimassa, mitä hän tilaisi, ja varasti muutenkin kiireisen myyjän aikaa. Lopulta hän päätti ostaa metvurstileivän, jota hän alkoi vetää jo maksaessaan ostostaan. Metvurstin palat vain venyivät hampaissa, kun nainen pisteli mielihyvin leipää meidän jonottavien edessä.

Sitten saavuimme Lissaboniin, jossa on tarkoitus viipyä viimeiset reissupäivämme. Sää on sateinen. Pisarat valuvat kadulle ja rummuttavat yksitoikkoisesti hakaten harmaiden rakennustyömaiden peltikatoille, kun kävelemme iltapäivisin niiden ohitse pää painuksissa, veden valuessa harmaiden huopahattujemme reunan ylitse ja osuessa asfaltiin, yksinäisen kyyneleenkin vierähtäessä harmaalle poskelle. No ei vaan, kokeilin vain tällaista nordic noir -tyyliä tässä. Eikä meillä ole edes mitään huopahattuja. Täällä kyllä sataakin paljon nyt, ja vesi rummuttaa kattoja, mutta välillä on ihan kauniitakin päiviä. Olemme päässeet pelaamaan golfia sekä sateessa että kuumassa auringon paisteessa.

Kävimme myös historiallisessa Castelo de São Jorge -linnassa Lissabonin kukkuloilla ja meriakvaariossa. Viime vuoden korona-ajan käyntiimme verrattuna täällä on nyt paljon enemmän toimintaa ja käyntipaikkoja auki.

Joulu Espanjassa: kuninkaallisesti maureilta ryövättyjä pilareita, kukkapuita ja papukaijoja

Toisin kuin luulin pienenä lapsena, voi joulun aivan hyvin viettää myös ilman lunta, ja vieläpä vieraassa maassa. Jouluun ei tarvita välttämättä niitä, myös minulle rakkaita, sosiaalisia konstruktioita, joita olen siihen tottunut liittämään. Onhan joulu erilainen, jos et toteuta perinteitä, mutta jos siihen kuuluu meri ja palmuja,

golfkentällä vapaasti eläviä papukaijoja, jotka heti olisin halunnut vangita häkkiin, koska ne olivat niin suloisia ja kauniita,

ja kukkia puissa,

niin onko se huonompi joulu? Ja jos kuitenkin sitten ymmärrät taas vähän jotain lisää historiasta ja ihmiskunnasta. Jotkin rakkaat perinteet jäävät pois, mutta tilalle saat uusia näköaloja siihen, miten voit esimerkiksi kuninkaallisesti ryövätä maureilta marmorisia pilareita palatsiin, niin kuin teki kontroversiaali herra Pedro ensimmäinen, joka uudelleenrakensi palatsin Sevillaan. Kävimme siis tutustumassa Alcazarin palatsiin, ja sieltä jäi päällimmäisenä mieleeni, miten palatsi on epätäydellinen symmetrialtaan, mutta muuten taiteelliselta ilmaisultaan ja varsin konkreettisestikin marmoripylväidensä osalta islamilaisilta varastettu. Sen ajan ihmiset ilmeisesti ajattelivat, että se on hyväksyttävää, toisen ajan ihmiset voivat haastaa sen ajattelun. Ihan niin kuin mekin voimme haastaa oman ajattelumme vaikka joulusta, tai mistä vain muustakin oman aikamme ja ihmisistä lähtevästä sosiaalisista konstruktioista.

Mielestäni sekä Pedron teot että täällä golfkentällä tapaamamme papukaijat ovat osaltaan kertomassa, miten me ihmiset olemme rakentaneet mielestämme oikeutettuja rakennelmia. Missä mielessä juuri me olemme arvokkaampia kuin muut, meistä eroavat ihmiset tai muut eliöt. Moni meistä tuomitsee ne maureilta varastetut pylväät, mutta harva tuomitsee muilta eliöltä varastamamme elintilan, tai mielestämme oikeutetun etuoikeuden tietoisuuteen ja olemiseen olla oma itsensä.

Tämä pohdinta on nyt mennyt aika pitkälle, joten Mikko ja Jari, jotka jollain tavalla ovat haluamattaan joutuneet osaksi tätä tämän blogin sosiaalista konstruktiota, halusivat vielä sanoa: sosiaaliton dekonstruktio.

Torremolinos!

Saadaksemme kattavan kuvan matkustelusta ympäri Maailmaa, meidän oli aika lähteä katsomaan, miltä näyttää Costa del Solissa eli esimerkiksi Fuengirolassa, Malagassa ja Torremolinoksessa, noissa suomalaisten kansoittamissa kohteissa. Olemmehan suomalaisia, joten täytyy tunnustaa, että ilahduin kuullessani, että täällä on kauppa, jossa myydään salmiakkia, hapankorppuja ynnä muuta ihmisten ruokaa. Varmaan useampiakin kauppoja. Mutta kuten luin Wikipediasta, on Aurinkorannikko aina ollut edistyksellisten kansojen asuttamaa (https://fi.wikipedia.org/wiki/Torremolinos#cite_note-2).

Svingini ei ole edistyksellinen, 

Aasinsilta

joten piti lähteä hiomaan sitä kun Suomessa loppui kausi. Täällä se jatkuu. Tuskallisesti. Puumailan kyntäessä taas kerran kenttää herahtaa poskelle kyynel, ja pohdin että miksi ihmisen pitää olla näin tyhmä ja pilata elämänsä ja lomansa golfilla. Mutta sitten kun katselee ympärilleen rakkulaisten peukaloiden, auringossa palaneiden poskien, pallon syöksyessä ensin metsään, sitten vyöryessä vesiesteeseen ja kaiken muun urheilun tuskan keskeltä, näkee kauniit vihreät kentät, haistaa kenttää reunustavien havupuiden tuoksun, ja onnistuu kuin toisen todellisuuden utopiassa yhtäkkiä tekemään isolla kentällä elämänsä ensimmäisen kunnon birdien, niin on se ihan kivaa. Ylihuomenna kuitenkin voi tulla taas takapakkia tai peräti itku, kun menemme kentälle, jossa "peliväylät ovat kapeita ja pitkiä, mikä lisää vaikeusastetta. Tuo mukanasi ekstrapalloja." " Fun course if you hit straight."

Kaunis kenttä.

Reissun kokoonpano on seuraava: Mikko, Jari ja minä Saara. Timanttisista yksilöistä koostuva ryhmä on terästetty niin monessa reissutulikokeessa, että selviämme helposti jopa itse Aurinkorannikon reissun eteemme heittämistä haasteista. Ei estä iloista matkamieltä limaisen vetiset kävelytiet vuorilla tai eteenpäin matelevan turistijoukon taakse jumittuminen Caminito del Rey:llä, ei edes minulla kinkku kasvisruuassa, onhan se nyt ihan perusjuttu. Reissu on tosin vasta alussa, joten on ehkä aikaista iloita tässä vaiheessa. Mutta iloitaan nyt kuitenkin. Täällä on tosi paljon kaikkea kaunista, josta olen kiitollinen.

Kaunis appelsiinipuu.

Kivoja ja kauniita reissuseuralaisia.

Kävimme katsomassa myös Rondan ison sillan, joka olikin tosi iso. Rondassa oli myös taloja ja ihmisiä, autoja ja kauppoja, kahviloita ja kojuja.

Kuvaaja ottaa kuvaa, kuvaajan
kuvaajasta näkyy varjokuva.

Globaalia matkustusta

Ottamatta kantaa siihen, onko rajojen sulkeminen ollut kansanterveydellisesti ajatellen oikein, on tämä aika ollut meille kulkureille vaikeaa. Mutta nyt päätimme ottaa saatavat korkojen kera, ja lähdimme Kaakkois-Suomeen. Sehän on maailmanlaajuisesti ajatellen hieno paikka.

Matkustimme bemarilla Kotkaan, jossa majoituimme Sokos hotelliin. Kotkassa on se hyvä puoli, että se sijaitsee sekä Euroopan Unionissa että Venäjän meriväylien yhteydessä. Täällä on Suomen suurin yleissatama ja paljon meriliikennettä. Hyvin globaalia.

Kävimme eilen ihanassa puutarhassa. Siellä oli lähteitä ja vesiputouksia. Paikan nimi on Sapokka. Paikan nimi juontaa juurensa venäjänkielen saapasta tarkoittavasta sanasta sabog, lahden muodon mukaan. Puutarha oli ihana ja kaunis, ja minua ilahdutti suuresti nähdä se, ja tietää, että sellainen on. Huomenna käymme merimuseossa.

Tänään lähdimme paikallisbussilla Haminaan. Haminan kaupungin keskusta on ympyränmuotoinen renessanssin kaupunkikaavan ihanteen mukaisesti. Minä pidän ympyrää kauneimpana geometrisena muotona, joten kyllä minäkin suunnittelisin kaupungin ympyrän muotoiseksi, jos saisin suunnitella kaupungin.

Haminassa näimme Euroopan korkeimman lipputangon, oli hieno.

Ps. Tiesittekö, että Kotkassa toimii Suomen ainoa Tappara fan clubin virallinen alajaosto. Tietolähde: Mikko

Päivä päivän jälkeen Tadzikistanista Uzbekistaniin

Himalajan vuoristotien ja Afganistanin rajalla vietettyjen päivien jälkeen meillä oli muutama rauhallinen päivä Tadzikistanissa. Asuimme enimmäkseen isomman puoleisessa kaupungissa Dushanbessa, jossa oli kaikesta pölystään, saasteistaan ja neuvostonaikaisesta rakennuskannastaan huolimatta aika helppoa ja hauskaa asua. Ei niin kevyttä ja raskasta kuin maaseudulla ja vuorilla, mutta erilailla kevyttä ja raskasta.

Siellä meidän ollessamme sattui olemaan yhtäaikaa maan itsenäisyyspäivä, ja Mikon syntymäpäivän vuosipäivä. Joten me tietenkin (hillitysti tietenkin) liputimme ja kunnioitimme maan itsenäisyyttä, paikallisten katsoessa ihmeissään vieressä, että mitä ihme turisteja nuokin taas ovat. Se heille suotakoon. Tosin ihmettelin, kun aika monella itsenäisyysjuhlintaan vapaasti (?) osallistuvalla naisella oli hijab, ja sitten taas toisaalta tosi monella miehellä Russia -teksti paidassa. No, en halua sekaantua tähän hankalaan poliittiseen yhdistelmään, vaikka mieluiten olisin juhlinut yhdessä kaikkien kanssa onnellisena itsenäisen maan itsenäisyyspäivää. No, onneksi oli Mikko, ja Mikon synttärit, mitä juhlia, kun kerran tuo itsenäisyyspäivä oli niin raskas.

Mikko kertoo seuraavaksi siirtymisestä Tadzikistanista Uzbekistaniin ja eritoten sen hankalasta lentokenttäosuudesta:

Voi Pojat! Lentomme Dushanbesta Tashkentiin lähti 03:05 paikallista aikaa. Meidän mottonamme on mieluummin kyllästyä lentokentällä kuin myöhästyä lennolta, joten lähdimme lentokentälle hieman yli puolenyön. Matkaa oli kuutisen kilometriä, joten taksimme taittoi sen noin viidessätoista minuutissa. 

Lentokentälle saavuttuamme huomasimme, että sisäänkäyntejä on kolme. Oikeanpuolimmaisessa oli jonkin näköistä ruuhkaa, joten päätimme kokeilla kahta muuta. Noh, molemmissa paikalliset poliisit viittoivat, että tuo oikeanpuoleinen on oikein hyvä sisäänkäynti, joten käykääpä sinne. Oven läheisyyteen päästyämme, totesimme että sisään yrittää noin 500 ihmistä, joista 95% on paikallisia miehiä. Ei millään hyvällä paikallisia miehiä kohtaan, mutta ette te pärjää kyynärpäätaistelussa kokenutta suomalaista matkailijaa vastaan. 

Hetken siinä rynnittyäni olin saanut raivattua tien meille molemmille ensimmäiseen läpivalaisuun, joka oli siis ennen sisäänpääsyä kentälle. Turvatarkastus itsessään ei ollut mikään ongelma, koska laukut meni röntgenin läpi, minä piippasin, Saara piippasi, mutta se kuulemma haitannut, ja matka jatkui. Huhujen mukaan ei piipattu tarpeeksi, jotta oltaisiin päästy jatkokierrokselle.

Sisäänpäästyämme näin kyltin, tutun ja turvallisen check-in valomainoksen. Vinkkasin Saaralle, että tuonne vain ja kohti määränpäätä. Hetken kuluttua ihmettelin, että keskelle käytävää on muodostunut epämääräinen häröpallo, eikä ohitse pääse. Pian selvisi että se oli seuraava turvatarkastus, jonka takana oli ne check-in tiskit. Pallossa oli paljoakaan valehtelematta noin 300 ihmistä laukkuineen. 

Turvatarkastajat huusivat kaupunkeja joihin seuraavat lennot olivat lähdössä. Kuulin päässäni etäisesti tutun Moskovan ja nostin lapani ylös. Ei aikaakaan kun turvamies nappasi kädestä ja alkoi vetämään minua väkijoukon lävitse. Tässä vaiheessa Saara oli jäänyt jo noin kymmenen metrin ja sadan kyynärpään taakse. Osoitin Saaraa sormellani, ja näytin että tänne päin, jolloin hämmentyneet paikalliset työnsivät Saaran kohti turvatarkastusta.

Turvatarkastus oli pelkkä muodollisuus, seuraavana oli edessä check-in. Noh, se meidän lentohan ei suuntautunut Moskovaan vaan Tashkentiin, joten sain muutamia lähes tappavia katseita odotellessamme omaa vuoroamme kirjautumiseen.

Seuraava koettelumus tapahtui passintarkastuksessa. Kaikki ne tyytymättömät miehet tunkivat eteemme jonossa, kunnes eräs virkailija kyllästyi moiseen, määräsi kaikki ihmiset jonoon ja meidät jonon kärkeen. Käytin kohtuu montaa strastuitsea moikkaillessani heille tullivirkailijan vanavedessä.

Viimeinen episodi sattui lähtöportilla. Lentomme kuulutettiin, jolloin kaikki innokkaimmat siirtyivät lähtöportille. Me emme olleet siinä joukossa. Bussi tuli portille, ihmisiä otettiin sisään, kaikki oli normaalia. Sitten ilmoitettiin, että bussi on täynnä. Edelleen normaalia mielestämme. Seuraavaksi samalle portille kuulutettiin lento Bukharaan. Ihmiset bussiin ja niin edelleen. Seuraavaksi Urgench. Tässä vaiheessa lentomme kohdalla luki taulussa departed. Ihmiset panikoivat, kaikki huusivat Tashkentia, turhaan. Nyt kuulemma pakataan muita koneita. Noin 40 minuuttia selvityksen alettua, meille (ja noin 50 muulle) ilmoitettiin, että olette hieman myöhässä, mutta lentoyhtiö päätti kuitenkin odottaa teitä. Kiitos lentoyhtiö (nimi poistettu), kun päästitte meidät koneeseen, vaikka emme ensimmäiseen bussiin kerinneet.

Kiitos Mikko, Moskovasta. Takaisin Uzbekistaniin. Äänessä on jälleen Saara.

Pääsimme siis sitten kuitenkin uuteen maahan. Edessämme olivat uudet mahdollisuudet ja tuoreet tilanteet nolata itsensä, menettää rahansa ja masentua. Uzbekistaniin saavuttuamme eteläkorealaiset jyräsivät meidät lentokentällä, ja siitä turistijuhlasta sitten lähdimme katselemaan kuivunutta Aralin merta ja kierimään ihmiskunnan pahuudessa ja luonnonvarojen tuhlaavaisuudessa. Entisen järven nyt kuivuneella aavikolla makaavat laivat saivat minut kuitenkin entistä enemmän myös arvostamaan sitä vesien ihanaa runsautta, mitä meillä tällä hetkellä Suomessa on. Toivottavasti osaamme myös suojella vesiemme lähteitä, ettei kukaan iso valta tai rahanahneus vain pääse niihin käsiksi, niin kuin kävi Uzbekistanin Aralille.

Pamir ja Afganistanin Pamir

Olen lukenut kirjailijoista ja heidän luomisprosesseistaan. Joku haluaa hakata tekstinsä paperille mekaanisella kirjoituskoneella, joku kirjoittaa lyijy- tai sulkakynällä, tai pergamentille, joku sanella koneeseen tai haamukirjoittajalle. Minä haluaisin sellaisen laitteen, joka lukisi idean päästäni - kaiken sen mitä haluaisin ilmaista - ja pukisi sen sanoiksi.

Kun matkustelee Maata ympäriinsä, helposti käy niin, että olisi liikaa sanottavaa ja niin vähän aikaa ja kykyä kirjoittaa. Minulle kävi näin Kasakstanissa, Kirgisiassa ja Tadžikistanissa. Eritoten minulle kävi niin Pamir Highwaylla.

Pamir Highway on siis maailman toiseksi korkein valtatie, joka kulkee osittain vanhaa silkkireittiä pitkin. Me lähdimme matkaan Kirgisian Oshista, ja päädyimme Tadžikistanin Dušanbeen. Koska olemme laiskoja ja mukavuudenhaluisia, emme tehneet niinkuin ne kaikki reippaat ja rohkeat, jotka menivät sinne polkupyörillä. Heitä tapasimme useita matkan varrella, pari ruotsalaistakin. Pääsimme loistamaan perifeeristen kielien taidollamme.

Meilläpä oli Toyota Higlander, ja kuljettaja, joka esittäytyi meille ehkä mielestään oikeaa nimeään helpommalla nimellä. Me emme koskaan muistaneet sitä nimeä ja aina yritimme kiertää lauseen, jossa olisimme joutuneet puhuttelemaan häntä nimellä. Tiedustelin ovelasti kaksi kertaa matkan varrella, mikä hänen nimensä olikaan, mutta aina se oli minulle vain muutama kirjain peräkkäin. Eräässä poliisiratsiassa ihan reissun lopulla näin vahingossa hänen ajokorttinsa, jossa luki Abdullah. Sen nimen olisin heti tiennyt ja muistanut, koska sen niminen henkilö esiintyi Hergén albumissa Tintti Mustan kullan maassa. No, meillä oli muutenkin koko reissun ajan vähän kielipulmia, koska emme puhu kirgisiaa ja tunnemme vain muutaman sanan venäjää, ja kuskimme puhui vain kirgisiaa ja venäjää eikä juurikaan englantia.

Olimme varanneet Pamirin matkan siis oshilaisesta matkatoimistosta. Työntekijä vakuutti meille, että kuskimme osaa jotakuinkin puhua englantia, mitä hän ei osannut lainkaan. En enää ikinä halua joutua ostamaan minkäänlaista retkipakettia matkatoimistoilta tai reissuagenteilta, koska niissä tulee lähes poikkeuksetta ongelmia. Autoon luvattiin ilmastointi, mutta sen huolto oli "unohdettu" joten sitä ei ollut, ja luvattu vesikin loppui. Onneksi matkan varrella oli kuitenkin silloin tällön kauppoja ja kahviloita, joista saimme vettä. Ja onneksi ikkunan sai auki, tosin välillä hiekka vähän pöllysi joten kuumuudestakin sai kärsiä.

Kielipulmat kulminoituivat lähinnä majoituksissa ja ruoka-aikoina, ja koskivat lähinnä minua, koska olen kasvissyöjä, ja Mikkoa vaativampi majoitusten hintalaadun suhteen. Olisin halunnut varata itselleni option useampiin majoitusvaihtoehtoihin kuin niihin tuttujensa mökkeihin, mihin kuskimme meidät automaattisesti kuskasi. En haluaisi maksaa piilokuluina auton tullimaksuja, saati kuljettajan ruokaa ja majoitusta, jota meille alun perin mainostettiin suuriäänisesti täysin ilmaiseksi matkan varrella olevissa majataloissa. Mikään ei ole ilmaista - meidän huoneemme ja ruokamme hintaanhan se oli lisätty.

Mutta minkäs teet, kun olet maatilalla vuoristossa, kuljettajan ja paikallisen perheen kanssa. Heistä kukaan ei ymmärrä mitä minä yritän sopottaa. Venäjäksi osaamani sanat olivat: minä rakastan, ja eläin- sanan jouduin katsomaan sanakirjasta. Sitten Njet! ja käsi kurkun poikki ja životnoje (eläin?) Tästä luovasta venäjänkielisestä mimiikastani huolimatta jouduin toteamaan että saamani ruoka on kanan- tai lampaanrasvassa lilluva keitto, josta on isoin lihapala noukittu pois - hyvällä tahdolla Mikon lautaselle.

Välillä yövyimme teltassa, kun kuskimme sattumalta vei meidät paikkaan, jossa tilan emäntä tai isäntä ei kehdannut pyytää lähipellolle majoittumisesta hotellihuoneen hintaa. Telttamajoitusta ja omia eväitä suosittelisin kaikille matkailijoille, jotka eivät halua maksaa ylihintaa dormeista, toissapäiväisen leivän särpimäisestä keittoillallisesta, ja kahden kananmunan sekä laimean teen ja tomaattipalan aamiaisesta.

Mutta ehdottomasti Pamirin tielle kannattaa lähteä. Ehkä sittenkin mieluiten polkupyörällä, hitaasti etenemään, nauttimaan järkyttävistä vuoristokorkeuksista, lampaiden ja vuohien tienvaltauksista ja tien varrella kasvavan aprikoosipuun lohdullisesta varjosta. Nauttimaan yhtäkkiä pariviikkoisten koiranpentujen kohtaamisesta kauhean pelottavien sotilaiden hallinnoimalla tarkastuspisteellä. Ja tapaamaan kylien ihmisiä ja pieniä ihmislapsia, ymmärtämään jotain heidän riemustaan uudesta aamusta kouluun mennessään. Oppimaan jotain heidän hassujen kielten oppimisen taidostaan ja universaalista ihmisyyden tajustaan, kun he kohtaavat heille täysin vieraasta kulttuurista tulevan ihmisen.

Katsoin Pamir Highwayn pyöräilijöitä auton ikkunasta silloin säälien, mutta näin tarkemmin asiaa pohdittuani jotenkin ymmärrän, miksi he ovat sinne lähteneet.

Pamir Highway: Part Afganistan border

Tämä nyt saa oman lukunsa tarinaani. Paras kohta koko matkalla oli pitkä, pitkä tieosuus, joka kulki aivan Tadžikistanin ja Afganistanin rajalla. Vain joki oli välissämme. Välillä kivenheitto. Onneksi kukaan ei sitä kiveä meitä kohtaan heittänyt, vaikka kuskimme siitä ehkä venäjäksi vitsailikin, jos oikein ymmärsin.

Maisema oli uskomattoman kaunista; Panj-joki vaahtosi koskena tyyntyen suvantoon. Vain riehuakseen kohta kahta kauheammin. Yhtäkkiä siihen liittyi Afganistanin vuorilta tuleva erivärinen virtaus. Molemmin puolin Himalajan jyrkänteet kohosivat - välillä kesäisinkin lumihuippuisiin korkeuksiin.

Toki näin vain maan rajaseutua ja vuoristokyliä, mutta siinä vaiheessa kun huutelin paikallisten kanssa, katselin sadonkorjuuta tai paikallisten takapihoja kolmatta päivää, koin ansaitsevani Afganistanin maapisteen.

Jyrgalanin J-Festit ja ihastuminen sekä pettyminen ihmiskulttuuriin

Tähän mennessä olen ollut oikein tyytyväinen valintaani lähteä seikkailemaan Keski-Aasiaan, ja iloinen siitä että olemme saaneet vierailla Kazakstanissa ja Kirgisiassa. Haluan uskoa että näillä mailla on myönteinen tulevaisuus, toivo ja kehityssuunta, kun ovat päässeet neuvostoikeestä, ja ovat jo muutaman vuosikymmenen ajan toipuneet siitä järkytyksestä, että pääsivät neuvostoikeestä.

Olen kokenut tapaamani ihmiset täällä kohteliaiksi ja rehellisiksi. Meiltä ei tietääkseni ole veloitettu taksikyydistä - edes siitä globaalisti kammoamastani kyydistä lentokentältä lähikaupunkiin - taksikuskin vuosipalkka-ansiota kansallisuutemme vuoksi kuten erinäisissä paikoissa asiain laita on, enkä ole kohdannut muutakaan kovin suurta rasistista vääryyttä. Turisteihin suhtaudutaan kohteliaan asiallisesti. Vähän samaan tyyliin kuin Suomessa. Täällä on myös paljon maatalous- ja käsityöläisyrittäjyyttä, jota kovasti arvostan.

Ehkä paras ikinä näkemäni täysin turisteille tehty kohde oli J-Fest. Tarina alkoi niin, että Jari, Mikko ja minä istuimme pienessä Fat Cat -nimisessä hyväntekeväisyysravintolassa Kirgisian Karagolissa, kun jokainen meistä yhtäkkiä luuli saaneensa kuningasidean lähteä maaseudulle kyläjuhliin. Oikeasti jokainen meistä oli nähnyt kahvilan nurkassa mainoksen, jossa mainostettiin J-Festiä. No sinne me sitten seuraavan aamuna läksimme, kun saimme kyydinkin sopivasti perhehotellimme isännän järjestämänä.

J-Fest on siis Jyrgalan laaksossa sijaitsevan pienen maalaiskylän jo kolmatta vuotta järjestämä festivaali. Minä inhoan kaikkea jonottamista, turistisuutta ja muovista ylikansallista hapatusta. Mutta tässä turistijuhlassa ei ollut jälkeäkään mistään sellaisesta.

Lounasta tarjottiin samalla tyylillä, kuin muistan lapsuudesta leirillä: kaikki vaan nöyrään jonoon, ja kauhasta lapataan muonaa lautaselle. Sai sentään valita, söikö lihaa vai ei, jos kerkisi huikata väliin että ei lihaa minulle porkkanariisin päälle.

Lapset juoksivat kilpaa. Ensin ryhmä pikku pojat, sitten ryhmä pikku tytöt. Turistitkin saivat juosta kilvan.

Koululaiset esittivät kaksi kansantanssia, ja opettaja esiintyi laulun verran. Kunnoitettuja kyläläisiä palkittiin samassa tapahtumassa; seitsemän lapsen äiti sai palkinnon, samoin muutama muu vanhempi arvostettu henkilö. Kaupungin johtaja puhui, kylän vanhimmat olivat koolla.

Kansallispukuja esiteltiin ja niitä sai kokeilla itsekkin. Aito jurtta seisoi tyynenä koko ajan tietenkin kaiken hälinän keskellä, mutta eihän sinne kukaan meistä tajunnut mennä selfiekuvajaisiin, vaikka sitäkin on porukalla koko reissun ajan mietitty. Sitten seurasi urheilulajeja, joista kerron lisää seuraavaksi.

Näissä Himalan vuoristomaisemissa J-Fest järjestettiin.

Urheiluosuus alkoi lajilla, jossa kentällä oli kolme ratsukkoa. Lajin säännöt olivat aika yksinkertaiset: tyttö yritti kenttää ratsullaan ympäri kiitäen väistellä kahta poikaa, ja voittaja on se poika, joka saa suudeltua tyttöä. En ihan saanut selvää, olisiko tyttö voittanut, jos olisi jäänyt suudelmatta, vai jos hän olisikin ollut se, joka olisikin vaikka yllättäen suudellut jotakuta.

Tätä seurasi perinteinen hevosurheilulaji kok-boru, tai buzkashi. Tätä lajia harrastetaan Kirgisian lisäksi muun muassa Kasakstanissa ja Afganistanissa. Siinä on kentällä aina kerrallaan kaksi joukkutta, jonka ratsukot kilpailevat päättömän ja jalattoman vuohenruhon nappaamisesta maasta, ja viemisestä kentän päädyssä sijaitsevaan "maaliin". Hevospainiksihan se meni. Peli oli aivan älyttömän hurjan näköistä, ja ratsastajien tasapainoa, hullunrohkeutta ja liikkeiden hallintaa oli pakko ihailla.

Se mitä en tässä lajissa ihaillut, oli eläinten kohtelu. Periaatteessa idea on ratsastajan silmiin hieno, koska lajissa hevosen ja ratsastajan yhteistyön on oltava millintarkan saumatonta. Myös mukana touhuavien koirien intoa oli aluksi hienoa seurata. Mutta tarkemmin katsottuna koirat saivat pelin tiimellyksissä osakseen iskuja ja potkuja, ja koirien kohtelu muutenkin oli melko yliolkaista.

Mutta se, miten hevoset pakotettiin kuolaimista kiskomalla ja piiskalla rääkkämällä hallittuun yhteistyöhön, oli pelkästään julmaa. Pelin jälkeen hevosten kuola vaahtosi vaaleanpunaisena suusta valuvasta verestä. Ne haukkoivat henkeään silmät pyörien. Loukkaantumisriski on sekä ratsastajilla että hevosilla arvatenkin melkoinen.

Puhumattakaan sitten itse pelivälineestä, eli vielä hetken ennen peliä täysin elävästä, kauniista, ihmisiin luottavasta valkoisesta vuohesta. Vuohi tuotiin kylänvanhinten eteen, jossa jonkinnäköinen pyöveli sen murhasi isolla veitsellä kylänvanhinten lausuessa siunauksiaan kädet ylhäällä. Sitten vuohelta leikattiin pää ja kaikki jalat irti. Tämä näytti minusta erittäin vastenmieliseltä, kuin ruumiin häpäisyltä. Eläin murhattiin ja silvottiin urheilun vuoksi. Sitten sen vielä lämmintä ruumista riepoteltiin ja luut murskattiin pelin tiimellyksissä vain siksi, että muutama ihmismies saa osoittaa testosteronipitoisuuttaan. En vain pysty ymmärtämään.

En meinaa päästä tästä eläinoikeusasiasta yli, ja kirjoittaa mukavammista asioista. Ja kun kuitenkin muuten J-Fest oli yksi parhaista kyläjuhlista, joissa olen ollut. Jotenkin niin viattoman aito, ihan vain naapuruston järjestämä. Lapset, perheet, nuoret, arvokkaat vanhat, opettajat, sairaanhoitajat, poliisit, maanviljelijat ja kylän miehet ja naiset puhaltamassa yhteen hiileen ylpeinä omasta kulttuuristaan.

Ristiriitaiset tunnelmat jäivät tästä juhlasta. Toisaalta ihastuin paimentolaiskulttuurin saavutuksiin, yhteisöllisyyteen, rehellisyyteen ja työteliäisyyteen sekä eläin- ja luonnonläheiseen elämäntapaan, toisaalta näin myös sen julmuudesta jotain, mitä en olisi halunnut nähdä olevan olemassa.