Jyrgalanin J-Festit ja ihastuminen sekä pettyminen ihmiskulttuuriin

Tähän mennessä olen ollut oikein tyytyväinen valintaani lähteä seikkailemaan Keski-Aasiaan, ja iloinen siitä että olemme saaneet vierailla Kazakstanissa ja Kirgisiassa. Haluan uskoa että näillä mailla on myönteinen tulevaisuus, toivo ja kehityssuunta, kun ovat päässeet neuvostoikeestä, ja ovat jo muutaman vuosikymmenen ajan toipuneet siitä järkytyksestä, että pääsivät neuvostoikeestä.

Olen kokenut tapaamani ihmiset täällä kohteliaiksi ja rehellisiksi. Meiltä ei tietääkseni ole veloitettu taksikyydistä - edes siitä globaalisti kammoamastani kyydistä lentokentältä lähikaupunkiin - taksikuskin vuosipalkka-ansiota kansallisuutemme vuoksi kuten erinäisissä paikoissa asiain laita on, enkä ole kohdannut muutakaan kovin suurta rasistista vääryyttä. Turisteihin suhtaudutaan kohteliaan asiallisesti. Vähän samaan tyyliin kuin Suomessa. Täällä on myös paljon maatalous- ja käsityöläisyrittäjyyttä, jota kovasti arvostan.

Ehkä paras ikinä näkemäni täysin turisteille tehty kohde oli J-Fest. Tarina alkoi niin, että Jari, Mikko ja minä istuimme pienessä Fat Cat -nimisessä hyväntekeväisyysravintolassa Kirgisian Karagolissa, kun jokainen meistä yhtäkkiä luuli saaneensa kuningasidean lähteä maaseudulle kyläjuhliin. Oikeasti jokainen meistä oli nähnyt kahvilan nurkassa mainoksen, jossa mainostettiin J-Festiä. No sinne me sitten seuraavan aamuna läksimme, kun saimme kyydinkin sopivasti perhehotellimme isännän järjestämänä.

J-Fest on siis Jyrgalan laaksossa sijaitsevan pienen maalaiskylän jo kolmatta vuotta järjestämä festivaali. Minä inhoan kaikkea jonottamista, turistisuutta ja muovista ylikansallista hapatusta. Mutta tässä turistijuhlassa ei ollut jälkeäkään mistään sellaisesta.

Lounasta tarjottiin samalla tyylillä, kuin muistan lapsuudesta leirillä: kaikki vaan nöyrään jonoon, ja kauhasta lapataan muonaa lautaselle. Sai sentään valita, söikö lihaa vai ei, jos kerkisi huikata väliin että ei lihaa minulle porkkanariisin päälle.

Lapset juoksivat kilpaa. Ensin ryhmä pikku pojat, sitten ryhmä pikku tytöt. Turistitkin saivat juosta kilvan.

Koululaiset esittivät kaksi kansantanssia, ja opettaja esiintyi laulun verran. Kunnoitettuja kyläläisiä palkittiin samassa tapahtumassa; seitsemän lapsen äiti sai palkinnon, samoin muutama muu vanhempi arvostettu henkilö. Kaupungin johtaja puhui, kylän vanhimmat olivat koolla.

Kansallispukuja esiteltiin ja niitä sai kokeilla itsekkin. Aito jurtta seisoi tyynenä koko ajan tietenkin kaiken hälinän keskellä, mutta eihän sinne kukaan meistä tajunnut mennä selfiekuvajaisiin, vaikka sitäkin on porukalla koko reissun ajan mietitty. Sitten seurasi urheilulajeja, joista kerron lisää seuraavaksi.

Näissä Himalan vuoristomaisemissa J-Fest järjestettiin.

Urheiluosuus alkoi lajilla, jossa kentällä oli kolme ratsukkoa. Lajin säännöt olivat aika yksinkertaiset: tyttö yritti kenttää ratsullaan ympäri kiitäen väistellä kahta poikaa, ja voittaja on se poika, joka saa suudeltua tyttöä. En ihan saanut selvää, olisiko tyttö voittanut, jos olisi jäänyt suudelmatta, vai jos hän olisikin ollut se, joka olisikin vaikka yllättäen suudellut jotakuta.

Tätä seurasi perinteinen hevosurheilulaji kok-boru, tai buzkashi. Tätä lajia harrastetaan Kirgisian lisäksi muun muassa Kasakstanissa ja Afganistanissa. Siinä on kentällä aina kerrallaan kaksi joukkutta, jonka ratsukot kilpailevat päättömän ja jalattoman vuohenruhon nappaamisesta maasta, ja viemisestä kentän päädyssä sijaitsevaan "maaliin". Hevospainiksihan se meni. Peli oli aivan älyttömän hurjan näköistä, ja ratsastajien tasapainoa, hullunrohkeutta ja liikkeiden hallintaa oli pakko ihailla.

Se mitä en tässä lajissa ihaillut, oli eläinten kohtelu. Periaatteessa idea on ratsastajan silmiin hieno, koska lajissa hevosen ja ratsastajan yhteistyön on oltava millintarkan saumatonta. Myös mukana touhuavien koirien intoa oli aluksi hienoa seurata. Mutta tarkemmin katsottuna koirat saivat pelin tiimellyksissä osakseen iskuja ja potkuja, ja koirien kohtelu muutenkin oli melko yliolkaista.

Mutta se, miten hevoset pakotettiin kuolaimista kiskomalla ja piiskalla rääkkämällä hallittuun yhteistyöhön, oli pelkästään julmaa. Pelin jälkeen hevosten kuola vaahtosi vaaleanpunaisena suusta valuvasta verestä. Ne haukkoivat henkeään silmät pyörien. Loukkaantumisriski on sekä ratsastajilla että hevosilla arvatenkin melkoinen.

Puhumattakaan sitten itse pelivälineestä, eli vielä hetken ennen peliä täysin elävästä, kauniista, ihmisiin luottavasta valkoisesta vuohesta. Vuohi tuotiin kylänvanhinten eteen, jossa jonkinnäköinen pyöveli sen murhasi isolla veitsellä kylänvanhinten lausuessa siunauksiaan kädet ylhäällä. Sitten vuohelta leikattiin pää ja kaikki jalat irti. Tämä näytti minusta erittäin vastenmieliseltä, kuin ruumiin häpäisyltä. Eläin murhattiin ja silvottiin urheilun vuoksi. Sitten sen vielä lämmintä ruumista riepoteltiin ja luut murskattiin pelin tiimellyksissä vain siksi, että muutama ihmismies saa osoittaa testosteronipitoisuuttaan. En vain pysty ymmärtämään.

En meinaa päästä tästä eläinoikeusasiasta yli, ja kirjoittaa mukavammista asioista. Ja kun kuitenkin muuten J-Fest oli yksi parhaista kyläjuhlista, joissa olen ollut. Jotenkin niin viattoman aito, ihan vain naapuruston järjestämä. Lapset, perheet, nuoret, arvokkaat vanhat, opettajat, sairaanhoitajat, poliisit, maanviljelijat ja kylän miehet ja naiset puhaltamassa yhteen hiileen ylpeinä omasta kulttuuristaan.

Ristiriitaiset tunnelmat jäivät tästä juhlasta. Toisaalta ihastuin paimentolaiskulttuurin saavutuksiin, yhteisöllisyyteen, rehellisyyteen ja työteliäisyyteen sekä eläin- ja luonnonläheiseen elämäntapaan, toisaalta näin myös sen julmuudesta jotain, mitä en olisi halunnut nähdä olevan olemassa.

Kazakstan ja kolmen järven dilemma

Ennen tätä reissua katsoin vahingossa jonkun luonnonsuojelijan YouTube -videon, jossa haukuttiin Kazakstanin vanha pääkaupunki, nykyisinkin keskeinen maan paikka Almaty ihan saasteiseksi paikaksi. Joten minulla, luonnon rakastajalla, oli sitten tietenkin aika epäilevä mielikuva tästä kaupungista. Ja onhan siellä saasteita. Mutta sain myös yllättyä myönteisesti, koska siellä on myös paljon viheralueita ja puistoja. Mikä ehkä onkin ainoa hyvä suuntaus neuvostoliittolaisessa kaupunkisuunnittelussa, jos ei lasketa ihanan ylimahtipontisia sankaripatsasaukioita. Ei siellä kyllä ollut roskan roskaa missään, joten vaikkakin jos Almaty on saasteinen, ei se kyllä jätteinen ole.

Almatysta sydämeeni jäänyt asia kuitenkin olivat häikäisevät lumihuippuiset Himalajan vuoriston vuoret, jotka ympäröivät kaupunkia. Ne luovat keskinkertaiseen, saasteiseenkin, ihmisen kaupunkiin jumalallisen ylellisen kehyksen, jota on vaikeaa sanoin kuvata. Vaikka hienosti sitä on yritettykin sekä kaupungin taidemuseossa näkemämme maalaustaiteen että kaupunkikuvassa olevan arkkitehtuurin keinoin tallentaa. Teokset ovat toinen toistaan hienompia ja puhuttelevampia. Ihmisen kädenjälki kalpenee kuitenkin jonkin paljon suuremman rinnalla.

Ilahduin, kun havaitsin että joku arkkitehti on impressoitunut
lumihuippuisista vuorista, ja suunnitellut rakennuksen,
jossa niiden ylväyttä kunnioitetaan.

Almatysta itään. Vuorijono jatkuu. Reissu jatkuu.

Vuokrasimme auton. Sain hitusen lohtua (Quantum of Solace) reissaamisen yhteydessä aiemmin kokemiini kyyti- ja autoasiaintuskiin ja ihmisten yleismaailmalliseen epäluotettavuuteen, kun pieni vuokrafirma Almatyn laitakaupungilla yhtäkkiä osoittautuikin luotettavaksi. Läksimme ajamaan kohti Charynin kanjonia, ja Satya, pientä maalaiskylää. Charynin kanjoni on aika hieno (en sinänsä kannata minkään asian turhaa vertailua, mutta Grand Canyon on syystäkin Grand), mutta petyimme, kun emme voineetkaan jäädä sinne yöksi telttaan erinäisten maastoautollisten hankaluuksien jälkeen ja vuoksi. Lopulta kaikki kääntyi onneksemme sitten kuitenkin, kun kanjonin joella tapasimme kaksi metallimusiikkihullua unkarilaista, joista saimme mukavaa reissuseuraa seuraavan päivän järvivaellukselle.

Charynin kanjonia katsellen rauhoittumassa.

Seuraavan päivän järvivaellus oli tuskainen, koska en ollut varautunut sen olevan niin pitkä, enkä ollut henkisesti tarpeeksi valmistautunut. Matkalla tajusin myös että rakas vaelluskeppikin jäi vahingossa Kuopioon. Keli oli sateinen, enkä ollut ottanut rinkastani sadeviittaa mukaan, tietenkään.

Jari lupasi kirjoittaa viisi sanaa järvivaelluksesta. Siitä seuraavaa.

Vuoristojärvikonkarin neuvo: jos olette hienolla vuoristojärvellä, niin tyytykää siihen. Kuuden kilometrin päässä (suuntaansa) todella paljon ylempänä oleva toinen järvi on mainospuheista huolimatta vähntään 97,5% samanlainen. Peace and love.

No niin, Jari käytti yli viisi sanaa. Sitten on Mikon vuoro:

Vaellus on hauskaa, ei se määränpää, vaan se matka. Ensi kerralla ostan sadetakin ennen vaellusta, enkä sen jälkeen. Enkä hukkaa Camel Bag -juomapussukkaani kun alle viikko on matkaa takana. Kazakhstan on hieno maa, sinne voin mennä uudestaan. Peace and love.

No, Mikkokin oli kovin vähäsanainen tällä kertaa.

Selvisimme vaellukselta elossa. Mutta vielä en kertonut toisesta järvivaelluksesta. Jouduimme ottamaan sinne paikallisen kyydin, joka pitkällisten vaikeuksien jälkeen vaihtui kesken matkan hotellimme isännän upouudesta maastoautosta marshrutkaan, eli neuvostobussiin, joka näyttää ihan rupuiselta mutta taittaa matkan kuin matkan, vaikka sitten kaltevasti poikittain. Marshrutkamme oli täynnä kärpäsiä, jotka olivat erikoisen kiinnostuneista penkistä, johon kukaan meistä ei sitten uskaltanutkaan istua. Kaikesta huolimatta kuskimme oli hyvä, ja hänellä oli liituraitapuku. Hän poltti anteeksi pyytelemättä ketjussa tupakkaa.

Se reissu meni vetiseksi, kun en edelleenkään tajunnut ottaa sitä sadeviittaa rinkastani, enkä ollut edelleenkään varautunut vaellukseen. Itkin ja tarvoin mudassa. Huidoin seuruettani menemään edellä, kun yritin kuusen alla seisoessani suojella rakasta kännykkääni kaatosateelta. Satoi ja satoi. Pääsin mieheni suosiollisella avustuksella pääleiriin, jossa oli sentään jonkinlaisia sadesuojia, jonne jäin odottamaan, kun muu seurue taittoi loppumatkan järvelle.

Heitä odotellessani tapasin paikallisia, jotka tarjosivat minulle lihapiirakkaa, jonka tietenkin ihmisrakkaana kasvisyöjänä söin. Järvi jäi osaltani näkemättä, mutta onneksi minulle kerrottiin että se oli järvi, niin kuin nyt järvi on. Peace and Love!

Keski-Aasian kautta Kuuhun

Nyt tuli loma-aika meille. Onhan tässä jo puurrettukin töissä. Viimeisimmästä reissusta tuntuu olevan ikuisuus. Mikä se sitten onkin ihmiselle, joka elää hetkessä.

Sunnuntaina lähden reissukavereideni Mikon ja Jarin kanssa maailmalle etsimään itseäni ja miettimään, mitä haluan elämältä, ottamaan minä-minä -valokuvia, sekä toivottavasti kiinnostavampiakin kuvia. Ajattelen kyllä hiilijalanjälkeä, tiedoksi sitten vaan, jos joku meitä tästä maailmanmatkailusta paheksuu. Flygskam tuntuu kyllä lähinnä haukotuttavalta ihmiselle, joka ei jätä maailmaan luonnonvarojen tuhlaripoikia tai -tyttäriä, mutta se ikiaikainen lentopelko on aina läsnä näin reissun ensimmäisen lennon aatonaattona. Sitten kun joku todella viisas keksii teleportin, niin minä ehkä olen vapaaehtoinen koekaniini, jos sillä välttäisin lentokoneeseen astumisen.

Päämäräänä on siis nyt ensin Kazakstan. Lennämme Almatyyn, mikä ei ole maan pääkaupunki, vaan vähän niin kuin Turku, sellainen vähän vanhentuneen sorttinen pääkaupunki. Sieltä jatkamme matkaa Kirgisiaan, jolla on merkittävät kultavarannot, mutta pääosa elinkeinosta tulee maanviljelyksestä. Siellä pitäisi olla aika paljon hevosia, mikä sopii kyllä minulle - vanhalle hevoshullulle.

Kirgisiasta jatkamme matkaa Tadžikistaniin, Afganistanin ja Kiinan naapuriin. Sain äskettäin tietää, että siellä on aika paljon maanjäristyksiä. Tämän vuoksi latasin Appstoresta USGS maanjäristysäpin. En tiedä, auttaako se yhtään, mutta olisi kiva tietää, jos joku järistys olisi iskemässä.

Tadžikistanista matkaamme Uzbekistaniin. Maata on aikoinaan hallinnoinut muun muassa Timur Lenk, joka käski väkensä hyökkäillä muun muassa Georgiaan jihadin varjolla. Hänestä valitettavasti kuulimmekin aiemmalla matkallamme Georgiassa. Tässä maassa pitäisi olla lumileopardeja, susia ja karhuja.

Turkmenistanistanissakin aioimme ensin käydä, mutta se jääköön. Sinne ei saa mennä ilman pakettimatkaa, joka maksaa saman verran kuin kuukävely 2050-luvulla. Joten lähdemme mielummin Kuuhun sitten 50-luvulla.