Rauhaa ja raivoa villissä lännessä

Dakar... Minulle se oli nyt pölyä, hiekkaa ja saasteita. Naisten perinteikkäitä, värikkäitä vaatteita, muun muassa tuuletin- ja kirjekuorikuoseilla. Vuohenkakkaa kengän pohjassa, ja vuohia kadulla. Lisää hiekkaa. Aamuista tuoreen patongin tuoksua, ihan liikaa ihmisiä samassa paikassa, ja meressä valtavat aallot. Ja kaunis täysikuu.

Täysikuu Dakarin yllä jouluna 2015

Seurueeseemme liittyi Dakarissa Jari, ja olimme valmiita vaihtamaan hetkeksi maisemaa. Meillä siis oli tuossa vaiheessa vuokra-auto, johon liittyvän episodin kerron tuonnempana. Ajoimme noin 270 kilometrin matkan Saint Louisiin, josta olimme vuokranneet pikku mökin joen rannalta muutamaksi yöksi. Mökki oli todella pieni ja yksinkertainen, eivätkä säät olleet jouluna parhaat mahdolliset. Saint Louisin parasta antia oli veneretki lintujen suojelualueelle, jossa näimme valtavasti pelikaaneja ja muita lintuja, monta pahkasikaa sekä pienen, keskikokoisen ja ison krokotiilin. Ihan kiva joulusafari se oli.

Yxi Pahca Sica

Saint Louisissa maistelimme paikallisia herkkuja Yassa Poullet:ia (kanansyöjät) ja Thieboudieune:ta (minä). Mikko ja Jari pitivät omastaan, minä en. Jari tilasi onneksi seuraavana päivänä mädälle maistuvaa kalakeittoa, joten en ollut ainoa joka joutui kärsimään omituisten ruokien suhteen.

Niin mutta se autoepisodi. Vieläkin ärsyttää kun mietin sitä, vaikka nytpä olisimmekin vähän taitavampia vuokraamaan auton Senegalissa, kuin mitä me olimme viikko sitten. Harmi vaan ettei sille taidolle taida olla ihan heti tarvetta, eikä kyllä enää mitään haluakaan mokomaan souviin.

Europcar oli tosiaan ilmoittamatta mennyt perumaan jo maksetun automme varauksen, koska heillä ei ollut antaa meille autoa. Kun saimme tietää asiasta, Jari oli vielä Suomessa ja soitti Europcarin asiakaspalvelunumeroon, josta luvattiin maksaa koko summa takaisin. Tästä lupailusta rohkaistuneena otimme sitten yhteyttä mieheen joka oli heittänyt meidät lentokentältä hotellille. Hänellä on Dakarissa autoa vuokraava yritys, joka on luovasti nimetty Elamoksi. Ensimmäiset neuvottelut käytiin puhelimen välityksellä, toiset hänen toimistollaan, ja pääsimme yhteisymmärrykseen kohtuullisesta hinnasta ilman kilometritaksaa. Elamo-mies vaikutti ammattimaiselta ja luotettavalta, ja oli tosiaan jo edellisenä yönä pedannut itselleen kiitoksemme heittämällä meidät hotellille. Mies oli kovin suurpiirteinen ja höveli siinä vaiheessa kun emme vielä olleet allekirjoittaneet mitään, hän lupasi että voimme palauttaa auton hänelle niinkin myöhään kuin seitsemältä illalla seuraavan viikon sunnuntaina. Olin jo ihmeissäni; miten meillä kävikin niin hyvä tuuri että löysimme näin ammattimaisen ja rehellisen autonvuokraajan Europcarin petettyä meidät. Kehuin Mikolle että on se hyvä käyttää paikallisten pienyritysten palveluja mielummin kuin jättifirmoja. No, taas sain pettyä ahneeseen ihmisluonteeseen. Sitten aikanaan, seuraavana sunnuntaina autoa palauttaessamme, Mr. Elamo ei enää juuri hymynnyt. Hän oli kuulemma yrittänyt turhaan soittaa meille pitkin päivää, kun autoa ei kuulunut yhteentoista mennessä aamupäivällä, kuten muka olimme sopineet. Pukahtamatta Mr. Elamo tarkisti kilometrit mittarista ja teki vuokrasopimuksen omaan versioonsa laskelmat paljonko olemme hänelle velkaa "ylimääräisestä päivästä" ja "ylitetyistä" kilometreistä. Olimme hänen mukaansa velkaa 86000 paikallista rahaa eli yli 130 euroa. Kävimme asiasta sitten toisenkin tunnin keskustelua ystävällisessä hengessä ja sävyisillä äänenpainoilla, kuten sivistysvaltiossa sopii käyttäytyä. Toisin sanoen kerroin raivoissani miehelle enemmän kuin pari huonosti valittua kuvausta hänen kunniallisuudestaan ja moraalistaan. Ei se rahanmenetys niinkään harmittanut, vaan huijausyritys ja luottamuksen pettäminen. Lopulta Mikon vetäessä taskustaan oman kopiomme alkuperäisestä vuokrasopimuksesta miehen ilme oli näkemisen arvoinen. Mikko ihmetteli miksi meidän kopiostamme ei löydy ehtoja kilometrikorvauksista, vaan se kohta on tyhjä. Mies alkoi selitellä, puhua itseään pussiin ja perääntyä vaatimuksistaan. Minä uhkasin poliisilla ja Mr. Elamo uhkasi pitää itsellään höyläämänsä kuitin Mikon luottokortista. Asiassa ei silti edetty ennen kuin maksoimme sitten kuitenkin viitisenkymmentä euroa niistä "ylimääräisistä" tunneista. Sillä Mr. Elamo ei millään muistanut mitä oli sovittu, ja me olimme luottaneet häneen liikaa vaatiaksemme tarkkaa kellonaikaa sopimukseen. Oppirahat on siis taas kerran maksettu, mutta onko taaskaan opittu mitään? Kuten meilläpäin sanotaan: eppäillähhän tuota soppii.

Kyllä on rankkaa olla lomalla

Ei sitä muistanutkaan enää, miten yksinkertaisista asioista voikin pienellä säätämisellä tehdä äärettömän vaikeita. Jotta tämä ei unohtuisi, valitsimme lentoyhtiöksemme Air Algerian ja lomamatkakohteeksi Senegalin. Omituinen sähläys alkoi jo Pariisissa Charles de Gaulle:n kentällä, kun lentokenttäbussi ajelutti meitä tovin edestakaisin terminaalin edessä. Laskin viisi u-käännöstä ja kaksi läheltä piti -törmäystä huoltoajoneuvoihin. Korttelirallin tunnelmasta puuttui vain wunderbaum ja bassokajarin jytinä. Pääsimme sitten lopulta terminaaliin ja lähtöselvityksen läpi, vain huomataksemme että lentomme Algersiin oli kaksi tuntia myöhässä. Tätä aikaa ei ainakaan käytetty koneen siivoamiseen, sillä kun viimein sinne pääsimme matkustamo oli kuin pommin jäljiltä ja haisi VTI:ltä. Ikivanha, nukkavieru Airbus 330 ei yhtään helpottanut alati enenevää lentopelkoani. Kone ei päässyt sitten vielä pitkään aikaan nousemaan, koska matkustajien paikkoja piti vaihdella kolmen lentoemännän ja kahden stuertin tiimissä ensin yhteen ja sitten toiseen kohteeseen (ja jostain syystä taas kerran sijoittaa kaikki vilperilapset meidän ympärillemme - onneksi kukaan lapsista ei sentään tällä kertaa oksentanut).
Välilasku Algersissa oli oma kappaleensa tuossa meidän viime lauantai-illan tragikomediassa. Meidät ohjattiin ensin yhteen jonoon, josta itse hetken päästä huomasimme vaihtaa toiseen, jatkolennolle menevään. Jono on oikeastaan vähän väärä sana kuvaamaan sitä hässäkkää. Joku matkustajista otti pöydältä lippupinon ja alkoi huutaa Dakariin menijöiden nimiä, sekä ojentelemaan lentolippuja. Olimme saaneet yhdet kyseiset liput jo Pariisissa, mutta jostain syystä tarvittiin tämä toinenkin. Nimiä huudeltiin sinne ja tänne, ja liput kulkivat joukossa kädestä käteen. Sitten vihdoin kuului: Mikou, Mikoo! Josta tajusimme kuka on kyseessä. Pääsimme toiseen jonoon taistelemaan paikastamme passintarkastuksessa. Minun on aina yhtä vaikea sietää sellaisia jonoja, joista tulee mieleen Mr. Beanin Katastrofielokuvan se kohta, jossa Mr. Bean oli roiskuttanyt vahingossa vettä housuilleen ja yritti peitellä sitä kävelemällä jenkkituttavansa takana. Ei ole kivaa, kun "hengittää niskaan" ei olekaan enää pelkkä kielikuva, mutta loppui sekin jono kuitenkin aikanaan.
Lento oli kaksi tuntia myöhässä. Ehdin keksiä elämäntarinat pariskunnalle, joka "keskittyi toisiinsa" sohvalla; perheelle, jonka isä oli niin tummaihoinen kuin olla voi, äiti niin vaalea kuin olla voi ja lapset suloisia; pojalle jolla oli rullalenkkarit ja hänen kaverilleen, jolla todellakaan ei ollut noita kadehdittavia kapistuksia. Tuskastuttavan odotuksen, hitaimman kokemani koneeseen siirtymisen ja vielä yhden turvatarkastuksen jälkeen sanoin Mikolle että kestän mitä vaan jos kone ei ole se sama rupu millä saavuimme Algeriaan. Ei ollut, se oli nimittäin vieläkin rupumpi. Nousu odotutti itseään vielä puolitoista tuntia, ehdin jo toivoa että kone hajosi lopullisesti ja saamme toisen, mutta niin se vain lopulta nousi paukkuen ja turisten ilmaan. Onneksi olin loppuviikon yövuorojen ja matkapäivän aikaisen aamuherätykseen jäljiltä niin väsynyt että kaikesta huolimatta sain nukuttuakin pari tuntia lennolla.
Sitten olimmekin jo Dakarissa. Uupuneina selvitimme itsemme rajamuodollisuuksien läpi ja ihmettelimme, kun emme joutuneetkaan maksamaan viisumista mitään, vaikka olimme luulleet että se vaaditaan. No sitä parempi ja mitä väliä, kohta päästäisiin hotellille. Olin täysin valmis vajoamaan kahdentoistatunnin koomaan. Enää laukkujen haku hihnalta ja jo varatun ja täysin maksetun vuokra-auton nouto.
Olimme kentällä vielä kello kolme aamulla noin viidensadan muun ihmisen kanssa täysin hallitsemattomassa laukkukaaoksessa. Meidän rinkkoja, niin kuin ei kenenkään muunkaan mitään, löytynyt mistään. Hallin molemmat hihnat olivat kyllä täynnä laukkuja, mutta ne eivät ilmeisesti kuuluneet kenellekään. Kukaan ei tiennyt, kummaltako hihnalta kenenkin laukku löytyy. Kaiken kruunasivat laukkukärryt, joita käytettiin hyökkäysvaunuina paikasta toiseen siirtymisessä. Yhden kärryn rengas hajosi ja sitä alettiin korjata keskellä ainoaa kulkuväylää sen sijaan että se olisi siirretty syrjempään. Väsymyksen ja turhautumisen itku oli jo minulla lähellä, mutta sitäkin suurempi oli ilo, kun Mikko viimein löysi meidän viimeisenkin rinkan. Sitten jonotimme taas turvatarkastuksessa toisenkin hetken ennen astumista Senegalin maaperälle.
Yllätysten yö ei loppunut siihen. Autovuokraamoista Europcar oli valikoitunut meille sen vuoksi että Dakarin lentokentän toimisto on luvattu pitää auki kellon ympäri, ja vaikka lento olisi myöhässä (oo, mitä tarkkanäköistä kaukokatseisuutta!) meitä olisi aina joku palvelemassa. Ei ollut, ainakaan ketään virallista. Ovet olivat lukossa. Epävirallisia asianosaisia sen sijaan riitti. Lopulta päätimme karistaa hyeenat kimpustamme menemällä aidatulle alueelle, jossa oli kaikkien autovuokraamojen autot ja vartiointi. Siellä meidän asiamme otti omakseen parkkipaikan kaikkien autovuokraamojen yleinen virallinen työntekijä, joka asiaa tutkittuaan selvitti meille että varauksemme on peruttu, koska ei ole riittävästi autoja. Mutta olemme jo maksaneet sen kuukausi sitten, yritimme selittää. Ei ole autoa, ette tule saamaan sitä, oli vastaus. Oli kuulemma virhe maksaa etukäteen, niin kansainvälinen firma kuin onkin kyseessä.
Kello oli viisi aamulla, kun saimme sovittua erään toisen autonvuokrausyrittäjän kanssa että hän heittää meidät hotellille, soitamme aamulla Europcarille ja jos saamme rahat takaisin, vuokraamme häneltä auton. Siinä vaiheessa yötä tuo meidät hotelliin heittänyt mies tuntui enkelistä seuraavalta ja hotellihuone paratiisilta. Välittömän kooman ja aamuisen pikakahvin jälkeen autoasiat selvisivät. Niistä lisää ensi kerralla.