Päivä päivän jälkeen Tadzikistanista Uzbekistaniin

Himalajan vuoristotien ja Afganistanin rajalla vietettyjen päivien jälkeen meillä oli muutama rauhallinen päivä Tadzikistanissa. Asuimme enimmäkseen isomman puoleisessa kaupungissa Dushanbessa, jossa oli kaikesta pölystään, saasteistaan ja neuvostonaikaisesta rakennuskannastaan huolimatta aika helppoa ja hauskaa asua. Ei niin kevyttä ja raskasta kuin maaseudulla ja vuorilla, mutta erilailla kevyttä ja raskasta.

Siellä meidän ollessamme sattui olemaan yhtäaikaa maan itsenäisyyspäivä, ja Mikon syntymäpäivän vuosipäivä. Joten me tietenkin (hillitysti tietenkin) liputimme ja kunnioitimme maan itsenäisyyttä, paikallisten katsoessa ihmeissään vieressä, että mitä ihme turisteja nuokin taas ovat. Se heille suotakoon. Tosin ihmettelin, kun aika monella itsenäisyysjuhlintaan vapaasti (?) osallistuvalla naisella oli hijab, ja sitten taas toisaalta tosi monella miehellä Russia -teksti paidassa. No, en halua sekaantua tähän hankalaan poliittiseen yhdistelmään, vaikka mieluiten olisin juhlinut yhdessä kaikkien kanssa onnellisena itsenäisen maan itsenäisyyspäivää. No, onneksi oli Mikko, ja Mikon synttärit, mitä juhlia, kun kerran tuo itsenäisyyspäivä oli niin raskas.

Mikko kertoo seuraavaksi siirtymisestä Tadzikistanista Uzbekistaniin ja eritoten sen hankalasta lentokenttäosuudesta:

Voi Pojat! Lentomme Dushanbesta Tashkentiin lähti 03:05 paikallista aikaa. Meidän mottonamme on mieluummin kyllästyä lentokentällä kuin myöhästyä lennolta, joten lähdimme lentokentälle hieman yli puolenyön. Matkaa oli kuutisen kilometriä, joten taksimme taittoi sen noin viidessätoista minuutissa. 

Lentokentälle saavuttuamme huomasimme, että sisäänkäyntejä on kolme. Oikeanpuolimmaisessa oli jonkin näköistä ruuhkaa, joten päätimme kokeilla kahta muuta. Noh, molemmissa paikalliset poliisit viittoivat, että tuo oikeanpuoleinen on oikein hyvä sisäänkäynti, joten käykääpä sinne. Oven läheisyyteen päästyämme, totesimme että sisään yrittää noin 500 ihmistä, joista 95% on paikallisia miehiä. Ei millään hyvällä paikallisia miehiä kohtaan, mutta ette te pärjää kyynärpäätaistelussa kokenutta suomalaista matkailijaa vastaan. 

Hetken siinä rynnittyäni olin saanut raivattua tien meille molemmille ensimmäiseen läpivalaisuun, joka oli siis ennen sisäänpääsyä kentälle. Turvatarkastus itsessään ei ollut mikään ongelma, koska laukut meni röntgenin läpi, minä piippasin, Saara piippasi, mutta se kuulemma haitannut, ja matka jatkui. Huhujen mukaan ei piipattu tarpeeksi, jotta oltaisiin päästy jatkokierrokselle.

Sisäänpäästyämme näin kyltin, tutun ja turvallisen check-in valomainoksen. Vinkkasin Saaralle, että tuonne vain ja kohti määränpäätä. Hetken kuluttua ihmettelin, että keskelle käytävää on muodostunut epämääräinen häröpallo, eikä ohitse pääse. Pian selvisi että se oli seuraava turvatarkastus, jonka takana oli ne check-in tiskit. Pallossa oli paljoakaan valehtelematta noin 300 ihmistä laukkuineen. 

Turvatarkastajat huusivat kaupunkeja joihin seuraavat lennot olivat lähdössä. Kuulin päässäni etäisesti tutun Moskovan ja nostin lapani ylös. Ei aikaakaan kun turvamies nappasi kädestä ja alkoi vetämään minua väkijoukon lävitse. Tässä vaiheessa Saara oli jäänyt jo noin kymmenen metrin ja sadan kyynärpään taakse. Osoitin Saaraa sormellani, ja näytin että tänne päin, jolloin hämmentyneet paikalliset työnsivät Saaran kohti turvatarkastusta.

Turvatarkastus oli pelkkä muodollisuus, seuraavana oli edessä check-in. Noh, se meidän lentohan ei suuntautunut Moskovaan vaan Tashkentiin, joten sain muutamia lähes tappavia katseita odotellessamme omaa vuoroamme kirjautumiseen.

Seuraava koettelumus tapahtui passintarkastuksessa. Kaikki ne tyytymättömät miehet tunkivat eteemme jonossa, kunnes eräs virkailija kyllästyi moiseen, määräsi kaikki ihmiset jonoon ja meidät jonon kärkeen. Käytin kohtuu montaa strastuitsea moikkaillessani heille tullivirkailijan vanavedessä.

Viimeinen episodi sattui lähtöportilla. Lentomme kuulutettiin, jolloin kaikki innokkaimmat siirtyivät lähtöportille. Me emme olleet siinä joukossa. Bussi tuli portille, ihmisiä otettiin sisään, kaikki oli normaalia. Sitten ilmoitettiin, että bussi on täynnä. Edelleen normaalia mielestämme. Seuraavaksi samalle portille kuulutettiin lento Bukharaan. Ihmiset bussiin ja niin edelleen. Seuraavaksi Urgench. Tässä vaiheessa lentomme kohdalla luki taulussa departed. Ihmiset panikoivat, kaikki huusivat Tashkentia, turhaan. Nyt kuulemma pakataan muita koneita. Noin 40 minuuttia selvityksen alettua, meille (ja noin 50 muulle) ilmoitettiin, että olette hieman myöhässä, mutta lentoyhtiö päätti kuitenkin odottaa teitä. Kiitos lentoyhtiö (nimi poistettu), kun päästitte meidät koneeseen, vaikka emme ensimmäiseen bussiin kerinneet.

Kiitos Mikko, Moskovasta. Takaisin Uzbekistaniin. Äänessä on jälleen Saara.

Pääsimme siis sitten kuitenkin uuteen maahan. Edessämme olivat uudet mahdollisuudet ja tuoreet tilanteet nolata itsensä, menettää rahansa ja masentua. Uzbekistaniin saavuttuamme eteläkorealaiset jyräsivät meidät lentokentällä, ja siitä turistijuhlasta sitten lähdimme katselemaan kuivunutta Aralin merta ja kierimään ihmiskunnan pahuudessa ja luonnonvarojen tuhlaavaisuudessa. Entisen järven nyt kuivuneella aavikolla makaavat laivat saivat minut kuitenkin entistä enemmän myös arvostamaan sitä vesien ihanaa runsautta, mitä meillä tällä hetkellä Suomessa on. Toivottavasti osaamme myös suojella vesiemme lähteitä, ettei kukaan iso valta tai rahanahneus vain pääse niihin käsiksi, niin kuin kävi Uzbekistanin Aralille.

Pamir ja Afganistanin Pamir

Olen lukenut kirjailijoista ja heidän luomisprosesseistaan. Joku haluaa hakata tekstinsä paperille mekaanisella kirjoituskoneella, joku kirjoittaa lyijy- tai sulkakynällä, tai pergamentille, joku sanella koneeseen tai haamukirjoittajalle. Minä haluaisin sellaisen laitteen, joka lukisi idean päästäni - kaiken sen mitä haluaisin ilmaista - ja pukisi sen sanoiksi.

Kun matkustelee Maata ympäriinsä, helposti käy niin, että olisi liikaa sanottavaa ja niin vähän aikaa ja kykyä kirjoittaa. Minulle kävi näin Kasakstanissa, Kirgisiassa ja Tadžikistanissa. Eritoten minulle kävi niin Pamir Highwaylla.

Pamir Highway on siis maailman toiseksi korkein valtatie, joka kulkee osittain vanhaa silkkireittiä pitkin. Me lähdimme matkaan Kirgisian Oshista, ja päädyimme Tadžikistanin Dušanbeen. Koska olemme laiskoja ja mukavuudenhaluisia, emme tehneet niinkuin ne kaikki reippaat ja rohkeat, jotka menivät sinne polkupyörillä. Heitä tapasimme useita matkan varrella, pari ruotsalaistakin. Pääsimme loistamaan perifeeristen kielien taidollamme.

Meilläpä oli Toyota Higlander, ja kuljettaja, joka esittäytyi meille ehkä mielestään oikeaa nimeään helpommalla nimellä. Me emme koskaan muistaneet sitä nimeä ja aina yritimme kiertää lauseen, jossa olisimme joutuneet puhuttelemaan häntä nimellä. Tiedustelin ovelasti kaksi kertaa matkan varrella, mikä hänen nimensä olikaan, mutta aina se oli minulle vain muutama kirjain peräkkäin. Eräässä poliisiratsiassa ihan reissun lopulla näin vahingossa hänen ajokorttinsa, jossa luki Abdullah. Sen nimen olisin heti tiennyt ja muistanut, koska sen niminen henkilö esiintyi Hergén albumissa Tintti Mustan kullan maassa. No, meillä oli muutenkin koko reissun ajan vähän kielipulmia, koska emme puhu kirgisiaa ja tunnemme vain muutaman sanan venäjää, ja kuskimme puhui vain kirgisiaa ja venäjää eikä juurikaan englantia.

Olimme varanneet Pamirin matkan siis oshilaisesta matkatoimistosta. Työntekijä vakuutti meille, että kuskimme osaa jotakuinkin puhua englantia, mitä hän ei osannut lainkaan. En enää ikinä halua joutua ostamaan minkäänlaista retkipakettia matkatoimistoilta tai reissuagenteilta, koska niissä tulee lähes poikkeuksetta ongelmia. Autoon luvattiin ilmastointi, mutta sen huolto oli "unohdettu" joten sitä ei ollut, ja luvattu vesikin loppui. Onneksi matkan varrella oli kuitenkin silloin tällön kauppoja ja kahviloita, joista saimme vettä. Ja onneksi ikkunan sai auki, tosin välillä hiekka vähän pöllysi joten kuumuudestakin sai kärsiä.

Kielipulmat kulminoituivat lähinnä majoituksissa ja ruoka-aikoina, ja koskivat lähinnä minua, koska olen kasvissyöjä, ja Mikkoa vaativampi majoitusten hintalaadun suhteen. Olisin halunnut varata itselleni option useampiin majoitusvaihtoehtoihin kuin niihin tuttujensa mökkeihin, mihin kuskimme meidät automaattisesti kuskasi. En haluaisi maksaa piilokuluina auton tullimaksuja, saati kuljettajan ruokaa ja majoitusta, jota meille alun perin mainostettiin suuriäänisesti täysin ilmaiseksi matkan varrella olevissa majataloissa. Mikään ei ole ilmaista - meidän huoneemme ja ruokamme hintaanhan se oli lisätty.

Mutta minkäs teet, kun olet maatilalla vuoristossa, kuljettajan ja paikallisen perheen kanssa. Heistä kukaan ei ymmärrä mitä minä yritän sopottaa. Venäjäksi osaamani sanat olivat: minä rakastan, ja eläin- sanan jouduin katsomaan sanakirjasta. Sitten Njet! ja käsi kurkun poikki ja životnoje (eläin?) Tästä luovasta venäjänkielisestä mimiikastani huolimatta jouduin toteamaan että saamani ruoka on kanan- tai lampaanrasvassa lilluva keitto, josta on isoin lihapala noukittu pois - hyvällä tahdolla Mikon lautaselle.

Välillä yövyimme teltassa, kun kuskimme sattumalta vei meidät paikkaan, jossa tilan emäntä tai isäntä ei kehdannut pyytää lähipellolle majoittumisesta hotellihuoneen hintaa. Telttamajoitusta ja omia eväitä suosittelisin kaikille matkailijoille, jotka eivät halua maksaa ylihintaa dormeista, toissapäiväisen leivän särpimäisestä keittoillallisesta, ja kahden kananmunan sekä laimean teen ja tomaattipalan aamiaisesta.

Mutta ehdottomasti Pamirin tielle kannattaa lähteä. Ehkä sittenkin mieluiten polkupyörällä, hitaasti etenemään, nauttimaan järkyttävistä vuoristokorkeuksista, lampaiden ja vuohien tienvaltauksista ja tien varrella kasvavan aprikoosipuun lohdullisesta varjosta. Nauttimaan yhtäkkiä pariviikkoisten koiranpentujen kohtaamisesta kauhean pelottavien sotilaiden hallinnoimalla tarkastuspisteellä. Ja tapaamaan kylien ihmisiä ja pieniä ihmislapsia, ymmärtämään jotain heidän riemustaan uudesta aamusta kouluun mennessään. Oppimaan jotain heidän hassujen kielten oppimisen taidostaan ja universaalista ihmisyyden tajustaan, kun he kohtaavat heille täysin vieraasta kulttuurista tulevan ihmisen.

Katsoin Pamir Highwayn pyöräilijöitä auton ikkunasta silloin säälien, mutta näin tarkemmin asiaa pohdittuani jotenkin ymmärrän, miksi he ovat sinne lähteneet.

Pamir Highway: Part Afganistan border

Tämä nyt saa oman lukunsa tarinaani. Paras kohta koko matkalla oli pitkä, pitkä tieosuus, joka kulki aivan Tadžikistanin ja Afganistanin rajalla. Vain joki oli välissämme. Välillä kivenheitto. Onneksi kukaan ei sitä kiveä meitä kohtaan heittänyt, vaikka kuskimme siitä ehkä venäjäksi vitsailikin, jos oikein ymmärsin.

Maisema oli uskomattoman kaunista; Panj-joki vaahtosi koskena tyyntyen suvantoon. Vain riehuakseen kohta kahta kauheammin. Yhtäkkiä siihen liittyi Afganistanin vuorilta tuleva erivärinen virtaus. Molemmin puolin Himalajan jyrkänteet kohosivat - välillä kesäisinkin lumihuippuisiin korkeuksiin.

Toki näin vain maan rajaseutua ja vuoristokyliä, mutta siinä vaiheessa kun huutelin paikallisten kanssa, katselin sadonkorjuuta tai paikallisten takapihoja kolmatta päivää, koin ansaitsevani Afganistanin maapisteen.

Jyrgalanin J-Festit ja ihastuminen sekä pettyminen ihmiskulttuuriin

Tähän mennessä olen ollut oikein tyytyväinen valintaani lähteä seikkailemaan Keski-Aasiaan, ja iloinen siitä että olemme saaneet vierailla Kazakstanissa ja Kirgisiassa. Haluan uskoa että näillä mailla on myönteinen tulevaisuus, toivo ja kehityssuunta, kun ovat päässeet neuvostoikeestä, ja ovat jo muutaman vuosikymmenen ajan toipuneet siitä järkytyksestä, että pääsivät neuvostoikeestä.

Olen kokenut tapaamani ihmiset täällä kohteliaiksi ja rehellisiksi. Meiltä ei tietääkseni ole veloitettu taksikyydistä - edes siitä globaalisti kammoamastani kyydistä lentokentältä lähikaupunkiin - taksikuskin vuosipalkka-ansiota kansallisuutemme vuoksi kuten erinäisissä paikoissa asiain laita on, enkä ole kohdannut muutakaan kovin suurta rasistista vääryyttä. Turisteihin suhtaudutaan kohteliaan asiallisesti. Vähän samaan tyyliin kuin Suomessa. Täällä on myös paljon maatalous- ja käsityöläisyrittäjyyttä, jota kovasti arvostan.

Ehkä paras ikinä näkemäni täysin turisteille tehty kohde oli J-Fest. Tarina alkoi niin, että Jari, Mikko ja minä istuimme pienessä Fat Cat -nimisessä hyväntekeväisyysravintolassa Kirgisian Karagolissa, kun jokainen meistä yhtäkkiä luuli saaneensa kuningasidean lähteä maaseudulle kyläjuhliin. Oikeasti jokainen meistä oli nähnyt kahvilan nurkassa mainoksen, jossa mainostettiin J-Festiä. No sinne me sitten seuraavan aamuna läksimme, kun saimme kyydinkin sopivasti perhehotellimme isännän järjestämänä.

J-Fest on siis Jyrgalan laaksossa sijaitsevan pienen maalaiskylän jo kolmatta vuotta järjestämä festivaali. Minä inhoan kaikkea jonottamista, turistisuutta ja muovista ylikansallista hapatusta. Mutta tässä turistijuhlassa ei ollut jälkeäkään mistään sellaisesta.

Lounasta tarjottiin samalla tyylillä, kuin muistan lapsuudesta leirillä: kaikki vaan nöyrään jonoon, ja kauhasta lapataan muonaa lautaselle. Sai sentään valita, söikö lihaa vai ei, jos kerkisi huikata väliin että ei lihaa minulle porkkanariisin päälle.

Lapset juoksivat kilpaa. Ensin ryhmä pikku pojat, sitten ryhmä pikku tytöt. Turistitkin saivat juosta kilvan.

Koululaiset esittivät kaksi kansantanssia, ja opettaja esiintyi laulun verran. Kunnoitettuja kyläläisiä palkittiin samassa tapahtumassa; seitsemän lapsen äiti sai palkinnon, samoin muutama muu vanhempi arvostettu henkilö. Kaupungin johtaja puhui, kylän vanhimmat olivat koolla.

Kansallispukuja esiteltiin ja niitä sai kokeilla itsekkin. Aito jurtta seisoi tyynenä koko ajan tietenkin kaiken hälinän keskellä, mutta eihän sinne kukaan meistä tajunnut mennä selfiekuvajaisiin, vaikka sitäkin on porukalla koko reissun ajan mietitty. Sitten seurasi urheilulajeja, joista kerron lisää seuraavaksi.

Näissä Himalan vuoristomaisemissa J-Fest järjestettiin.

Urheiluosuus alkoi lajilla, jossa kentällä oli kolme ratsukkoa. Lajin säännöt olivat aika yksinkertaiset: tyttö yritti kenttää ratsullaan ympäri kiitäen väistellä kahta poikaa, ja voittaja on se poika, joka saa suudeltua tyttöä. En ihan saanut selvää, olisiko tyttö voittanut, jos olisi jäänyt suudelmatta, vai jos hän olisikin ollut se, joka olisikin vaikka yllättäen suudellut jotakuta.

Tätä seurasi perinteinen hevosurheilulaji kok-boru, tai buzkashi. Tätä lajia harrastetaan Kirgisian lisäksi muun muassa Kasakstanissa ja Afganistanissa. Siinä on kentällä aina kerrallaan kaksi joukkutta, jonka ratsukot kilpailevat päättömän ja jalattoman vuohenruhon nappaamisesta maasta, ja viemisestä kentän päädyssä sijaitsevaan "maaliin". Hevospainiksihan se meni. Peli oli aivan älyttömän hurjan näköistä, ja ratsastajien tasapainoa, hullunrohkeutta ja liikkeiden hallintaa oli pakko ihailla.

Se mitä en tässä lajissa ihaillut, oli eläinten kohtelu. Periaatteessa idea on ratsastajan silmiin hieno, koska lajissa hevosen ja ratsastajan yhteistyön on oltava millintarkan saumatonta. Myös mukana touhuavien koirien intoa oli aluksi hienoa seurata. Mutta tarkemmin katsottuna koirat saivat pelin tiimellyksissä osakseen iskuja ja potkuja, ja koirien kohtelu muutenkin oli melko yliolkaista.

Mutta se, miten hevoset pakotettiin kuolaimista kiskomalla ja piiskalla rääkkämällä hallittuun yhteistyöhön, oli pelkästään julmaa. Pelin jälkeen hevosten kuola vaahtosi vaaleanpunaisena suusta valuvasta verestä. Ne haukkoivat henkeään silmät pyörien. Loukkaantumisriski on sekä ratsastajilla että hevosilla arvatenkin melkoinen.

Puhumattakaan sitten itse pelivälineestä, eli vielä hetken ennen peliä täysin elävästä, kauniista, ihmisiin luottavasta valkoisesta vuohesta. Vuohi tuotiin kylänvanhinten eteen, jossa jonkinnäköinen pyöveli sen murhasi isolla veitsellä kylänvanhinten lausuessa siunauksiaan kädet ylhäällä. Sitten vuohelta leikattiin pää ja kaikki jalat irti. Tämä näytti minusta erittäin vastenmieliseltä, kuin ruumiin häpäisyltä. Eläin murhattiin ja silvottiin urheilun vuoksi. Sitten sen vielä lämmintä ruumista riepoteltiin ja luut murskattiin pelin tiimellyksissä vain siksi, että muutama ihmismies saa osoittaa testosteronipitoisuuttaan. En vain pysty ymmärtämään.

En meinaa päästä tästä eläinoikeusasiasta yli, ja kirjoittaa mukavammista asioista. Ja kun kuitenkin muuten J-Fest oli yksi parhaista kyläjuhlista, joissa olen ollut. Jotenkin niin viattoman aito, ihan vain naapuruston järjestämä. Lapset, perheet, nuoret, arvokkaat vanhat, opettajat, sairaanhoitajat, poliisit, maanviljelijat ja kylän miehet ja naiset puhaltamassa yhteen hiileen ylpeinä omasta kulttuuristaan.

Ristiriitaiset tunnelmat jäivät tästä juhlasta. Toisaalta ihastuin paimentolaiskulttuurin saavutuksiin, yhteisöllisyyteen, rehellisyyteen ja työteliäisyyteen sekä eläin- ja luonnonläheiseen elämäntapaan, toisaalta näin myös sen julmuudesta jotain, mitä en olisi halunnut nähdä olevan olemassa.

Kazakstan ja kolmen järven dilemma

Ennen tätä reissua katsoin vahingossa jonkun luonnonsuojelijan YouTube -videon, jossa haukuttiin Kazakstanin vanha pääkaupunki, nykyisinkin keskeinen maan paikka Almaty ihan saasteiseksi paikaksi. Joten minulla, luonnon rakastajalla, oli sitten tietenkin aika epäilevä mielikuva tästä kaupungista. Ja onhan siellä saasteita. Mutta sain myös yllättyä myönteisesti, koska siellä on myös paljon viheralueita ja puistoja. Mikä ehkä onkin ainoa hyvä suuntaus neuvostoliittolaisessa kaupunkisuunnittelussa, jos ei lasketa ihanan ylimahtipontisia sankaripatsasaukioita. Ei siellä kyllä ollut roskan roskaa missään, joten vaikkakin jos Almaty on saasteinen, ei se kyllä jätteinen ole.

Almatysta sydämeeni jäänyt asia kuitenkin olivat häikäisevät lumihuippuiset Himalajan vuoriston vuoret, jotka ympäröivät kaupunkia. Ne luovat keskinkertaiseen, saasteiseenkin, ihmisen kaupunkiin jumalallisen ylellisen kehyksen, jota on vaikeaa sanoin kuvata. Vaikka hienosti sitä on yritettykin sekä kaupungin taidemuseossa näkemämme maalaustaiteen että kaupunkikuvassa olevan arkkitehtuurin keinoin tallentaa. Teokset ovat toinen toistaan hienompia ja puhuttelevampia. Ihmisen kädenjälki kalpenee kuitenkin jonkin paljon suuremman rinnalla.

Ilahduin, kun havaitsin että joku arkkitehti on impressoitunut
lumihuippuisista vuorista, ja suunnitellut rakennuksen,
jossa niiden ylväyttä kunnioitetaan.

Almatysta itään. Vuorijono jatkuu. Reissu jatkuu.

Vuokrasimme auton. Sain hitusen lohtua (Quantum of Solace) reissaamisen yhteydessä aiemmin kokemiini kyyti- ja autoasiaintuskiin ja ihmisten yleismaailmalliseen epäluotettavuuteen, kun pieni vuokrafirma Almatyn laitakaupungilla yhtäkkiä osoittautuikin luotettavaksi. Läksimme ajamaan kohti Charynin kanjonia, ja Satya, pientä maalaiskylää. Charynin kanjoni on aika hieno (en sinänsä kannata minkään asian turhaa vertailua, mutta Grand Canyon on syystäkin Grand), mutta petyimme, kun emme voineetkaan jäädä sinne yöksi telttaan erinäisten maastoautollisten hankaluuksien jälkeen ja vuoksi. Lopulta kaikki kääntyi onneksemme sitten kuitenkin, kun kanjonin joella tapasimme kaksi metallimusiikkihullua unkarilaista, joista saimme mukavaa reissuseuraa seuraavan päivän järvivaellukselle.

Charynin kanjonia katsellen rauhoittumassa.

Seuraavan päivän järvivaellus oli tuskainen, koska en ollut varautunut sen olevan niin pitkä, enkä ollut henkisesti tarpeeksi valmistautunut. Matkalla tajusin myös että rakas vaelluskeppikin jäi vahingossa Kuopioon. Keli oli sateinen, enkä ollut ottanut rinkastani sadeviittaa mukaan, tietenkään.

Jari lupasi kirjoittaa viisi sanaa järvivaelluksesta. Siitä seuraavaa.

Vuoristojärvikonkarin neuvo: jos olette hienolla vuoristojärvellä, niin tyytykää siihen. Kuuden kilometrin päässä (suuntaansa) todella paljon ylempänä oleva toinen järvi on mainospuheista huolimatta vähntään 97,5% samanlainen. Peace and love.

No niin, Jari käytti yli viisi sanaa. Sitten on Mikon vuoro:

Vaellus on hauskaa, ei se määränpää, vaan se matka. Ensi kerralla ostan sadetakin ennen vaellusta, enkä sen jälkeen. Enkä hukkaa Camel Bag -juomapussukkaani kun alle viikko on matkaa takana. Kazakhstan on hieno maa, sinne voin mennä uudestaan. Peace and love.

No, Mikkokin oli kovin vähäsanainen tällä kertaa.

Selvisimme vaellukselta elossa. Mutta vielä en kertonut toisesta järvivaelluksesta. Jouduimme ottamaan sinne paikallisen kyydin, joka pitkällisten vaikeuksien jälkeen vaihtui kesken matkan hotellimme isännän upouudesta maastoautosta marshrutkaan, eli neuvostobussiin, joka näyttää ihan rupuiselta mutta taittaa matkan kuin matkan, vaikka sitten kaltevasti poikittain. Marshrutkamme oli täynnä kärpäsiä, jotka olivat erikoisen kiinnostuneista penkistä, johon kukaan meistä ei sitten uskaltanutkaan istua. Kaikesta huolimatta kuskimme oli hyvä, ja hänellä oli liituraitapuku. Hän poltti anteeksi pyytelemättä ketjussa tupakkaa.

Se reissu meni vetiseksi, kun en edelleenkään tajunnut ottaa sitä sadeviittaa rinkastani, enkä ollut edelleenkään varautunut vaellukseen. Itkin ja tarvoin mudassa. Huidoin seuruettani menemään edellä, kun yritin kuusen alla seisoessani suojella rakasta kännykkääni kaatosateelta. Satoi ja satoi. Pääsin mieheni suosiollisella avustuksella pääleiriin, jossa oli sentään jonkinlaisia sadesuojia, jonne jäin odottamaan, kun muu seurue taittoi loppumatkan järvelle.

Heitä odotellessani tapasin paikallisia, jotka tarjosivat minulle lihapiirakkaa, jonka tietenkin ihmisrakkaana kasvisyöjänä söin. Järvi jäi osaltani näkemättä, mutta onneksi minulle kerrottiin että se oli järvi, niin kuin nyt järvi on. Peace and Love!

Keski-Aasian kautta Kuuhun

Nyt tuli loma-aika meille. Onhan tässä jo puurrettukin töissä. Viimeisimmästä reissusta tuntuu olevan ikuisuus. Mikä se sitten onkin ihmiselle, joka elää hetkessä.

Sunnuntaina lähden reissukavereideni Mikon ja Jarin kanssa maailmalle etsimään itseäni ja miettimään, mitä haluan elämältä, ottamaan minä-minä -valokuvia, sekä toivottavasti kiinnostavampiakin kuvia. Ajattelen kyllä hiilijalanjälkeä, tiedoksi sitten vaan, jos joku meitä tästä maailmanmatkailusta paheksuu. Flygskam tuntuu kyllä lähinnä haukotuttavalta ihmiselle, joka ei jätä maailmaan luonnonvarojen tuhlaripoikia tai -tyttäriä, mutta se ikiaikainen lentopelko on aina läsnä näin reissun ensimmäisen lennon aatonaattona. Sitten kun joku todella viisas keksii teleportin, niin minä ehkä olen vapaaehtoinen koekaniini, jos sillä välttäisin lentokoneeseen astumisen.

Päämäräänä on siis nyt ensin Kazakstan. Lennämme Almatyyn, mikä ei ole maan pääkaupunki, vaan vähän niin kuin Turku, sellainen vähän vanhentuneen sorttinen pääkaupunki. Sieltä jatkamme matkaa Kirgisiaan, jolla on merkittävät kultavarannot, mutta pääosa elinkeinosta tulee maanviljelyksestä. Siellä pitäisi olla aika paljon hevosia, mikä sopii kyllä minulle - vanhalle hevoshullulle.

Kirgisiasta jatkamme matkaa Tadžikistaniin, Afganistanin ja Kiinan naapuriin. Sain äskettäin tietää, että siellä on aika paljon maanjäristyksiä. Tämän vuoksi latasin Appstoresta USGS maanjäristysäpin. En tiedä, auttaako se yhtään, mutta olisi kiva tietää, jos joku järistys olisi iskemässä.

Tadžikistanista matkaamme Uzbekistaniin. Maata on aikoinaan hallinnoinut muun muassa Timur Lenk, joka käski väkensä hyökkäillä muun muassa Georgiaan jihadin varjolla. Hänestä valitettavasti kuulimmekin aiemmalla matkallamme Georgiassa. Tässä maassa pitäisi olla lumileopardeja, susia ja karhuja.

Turkmenistanistanissakin aioimme ensin käydä, mutta se jääköön. Sinne ei saa mennä ilman pakettimatkaa, joka maksaa saman verran kuin kuukävely 2050-luvulla. Joten lähdemme mielummin Kuuhun sitten 50-luvulla.

Hyvää joulua!

Etiopialaisen ajanlaskun mukaan nyt on Joulun aaton aaton aaton aatto. Juhlatunnelma alkaa huipentua, kun hotelimme aamupalaravintolassa soitetaan vaikeasti määriteltävää, mutta hämärästi tunnistettavaa joululaulua. Ehkä jonkun räppäävän Justin Bieber-kloonin Hark the Heraldia. Lähikaupassa on myynnissä muovikuusi ja koristeita - mikä on todella hassua, kun luonnossa jakarandat alkoivat äskettäin kukoistaa, ja ne ovat niin kauniita juuri täällä ja täällä juuri nyt.

Oli joulu ja joulujuhla, tai ei, reissumme lähestyy kuitenkin loppuaan, mikä on aina se pahin hetki matkustelussa. En silti voi sanoa, ettenkö kaipaisi takaisin Suomeen, jossa asiat ovat niin helppoja, tuttuja ja rakkaita. Varsinkin vauvojamme Vesperiä ja Pirloa kaipaan kovasti. Mutta kiitos taas siskoni Eeva (vai pitäiskö ensi kesän kunniaksi sanoa Eeva+Joel=<3), rakkaat kissamme ovat turvassa ja huolehdittuja.

Aika hämmentävä on taas tämä reissu ollut. Olen tällä matkalla löytänyt itsestäni sekä feministisiä että sosialistisia ajatuksia, joita en itsessäni Suomessa tunnista.

Antakaa minun selittää: Olen tällä reissulla nähnyt miesten vihamielisiä tai alistavia asenteita oman maansa naisia kohtaan, kuten myös muun maalaisia naisia kohtaan. Olen nähnyt paikallisten sortavan toisiaan bisnestä tehdessään, ja käyttävän hyväkseen köyhää työvoimaa. Olen nähnyt paremmin toimeentulevien ihmisten väliinpitämättömän, tai jopa halveksivan kohtaamisen kerjäläisen, vammaisen tai muuten heikossa asemassa olevan maanmiehensä kanssa. Totta kai minun pitää ymmärtää että täälläkin on maan sisällä eri heimoja, jotka eivät ehkä tunne solidaarisuutta toisiaan kohtaan. Ja sekin, että täällä on niin paljon köyhiä, että se on arkipäivää etiopialaisille.

Samalla olen kiitollinen siitä että omassa kauniissa kotimaassani minun ei tarvitse näin räikeästä epäoikeudenmukaisuudesta raivostua. Onko meillä oikeasti aika helppoa Suomessa? Voisimmeko me vain kaikki rakastaa toisiamme, kun meillä on asiat aika hyvin?

---

Astuin etiopialaisortodoksiseen kirkkoon autuaan onnellisena, yhdessä reissukavereideni Jarin ja Mikon kanssa. Tunnollisesti riisuin sandaalini portaille. Kävelin portaat ylös, ja astuin henkeä pidätellen kynnykselle. Odotukseni olivat taas korkealla, onhan Etiopian kirkko maailman kolmanneksi vanhin kirkko, ja koko Afrikan vanhin.

Vanhan papin halveksiva pyrskähdys jähmetti minut kynnykselle.

- Et saa tulla tästä ovesta, sanoi sitten minuun päin hämmentyneenä kääntynyt turistiryhmän opas. Käännyin takaisin ja ihmettelin, mitä tein väärin. Yritin astua toisen karmin kautta sisään, mutta minut viitottiin pois.

Kärsivällinen turistiopas tuli luokseni.

- Mene oikealle nurkan taakse, ja kävele suoraan, siellä on ovi, josta naiset saavat tulla sisään.

En mennyt kirkkoon. Taistelin itseni kanssa sosiaalista, feminististä, soveliaisuus-ististä ym. -ististä taistelua, mutta päätin sitten huiskauttaa heipat koko kirkolle ja sen papeille, ja menin odottamaan puistoon siksi aikaa, kunnes Mikko ja Jari pääsivät siitä mahtavasta kirkosta ulos.

Kirkon pihalla kissa piti minulle seuraa sillä aikaa, kun
meitä kunnioitetumpi väki vieraili siellä.

Reissukeski-ikä eli maailmantuskaa Etiopiassa

Etiopian auringon alla minulle tapahtui se asia, kun kaikki alkoi vaikuttaa ihmeellisen tutulta.

- First time here? kysyi autonkuljettaja. Kuten Jamaikalla hänen kollegansa oli meiltä kysynyt, samoin lukemattomat eri ihmiset Sambiassa, Etelä-Afrikassa, Argentiinassa, Uruguayssa ja aika monissa muissa maissa.

- Yes, yes, minä sanoin. Mitä sillä väliä hänelle oikeastaan on? Annoin hänen olla siinä uskossa että olen auttamaton ummikko. Jota oikeastaan kyllä olenkin, sillä autonkuljettaja puhui montaa kieltä, mutta ei paljonkaan sellaisia, joita minä olisin ymmärtänyt.

Hotellimme virallinen turistiagentti tämän keskustelun kuultuaan tuli heti tarjoamaan retkeä kaupungin nähtävyyksiin, mutta joutui pettymään. Kerroin että aiomme ottaa bajajan eli tuk-tukin ja käydä  katsomassa kirkot ja kiviseinät ihan Mikon Matkojen palveluksia käyttäen. Meille ei ole ihan helppoa myydä päiväretkiä; joissakin tapauksissa omatoiminen tutustuminen nähtävyyksiin on paljon antoisampaa. Sitä paitsi minua ärsyttää turstioppaiden rahastus, monet kun täälläkin tuntuvat mielummin keskittyvän helpon rahan nylkemiseen vierailijoilta, kuin tehdä jotain kehittävämpää työtä maansa ja kansansa hyväksi. On vaan joskus niin raskasta olla turistiroolissa. Yrittää määritellä itsensä tiedostavaksi matkailijaksi, samanarvoiseksi ihmiseksi kuin muutkin, mutta tulla kohdatuksi vain kävelevänä punavalkoisena rahapussina.


Bahir Dar -nimisessä kaupungissa päädyimme kuitenkin kahteen päiväretkeen, kun retkiagentti jaksoi sitkeästi vääntää juttuaan. Hän antoi lopulta ratkaisevan tarjouksen, johon sisältyi myös kyyditys seuraavaan kohteeseemme Gondariin. Jarikin oli liittynyt seuraamme pariksi viikoksi, ja lähdimme porukalla katsomaan ensin Sinisen Niilin vesiputouksen ja sitten seuraavana päivänä veneretkelle Tana-järvellä sijaitseviin luostareihin, ja tervehtimään suistoilla asustelevia virtahepoja.


Molemmilla retkillä kohtasimme huijatuksi tulleita nuoria matkailijoita. He olivat ostaneet muka kokonaisen retkipaketin satama-alueen puijaripojilta. Lopulta selvisi etteivät matkailijat olleet saaneet retkipakettiinsa mitään muuta kuin kuljetuksen kohteeseen. Kaikki lisäkulut, sisäänpääsyt, opaspalvelut, välikyyditykset ja muut lankesivat heille yllättäen maksettavaksi kesken reissun. Kyllä näkyi ja kuului, miten harmissaan he olivat. Niin olin minäkin heidän puolestaan, suorastaan närkästynyt. Kysyin asiasta oppaaltamme, joka myönsi että tällaiset huijaukset ovat yleisiä maassa ja päivittäin näkee huijatuksi tulleita retkeläisiä. Asialle ei ilmaisesti tehdä juurikaan mitään, vaan epärehellisyys saa rehottaa. Meidän onneksemme hotellimme retkiagentti oli ollut kohtalaisen rehellinen, ja myynyt meille kuitenkin koko paketin, joskaan luvattua lounasta ei näkynyt ja vettäkin joutui kerjäämään.

Sitten lähdimme eteenpäin. Vähän alle neljän tunnin bussimatka Gondariin sujui melko kivuttomasti, ja siellä jouduimme taas neuvotteluun retkiagentin kanssa, tällä kertaa vaelluksesta Simien-vuorille. Olisimmehan me halunneet lähteä vaeltamaan omin päin, mutta täällä se on tehty niin vaikeaksi. Jokaisella seurueellahan siis kuuluu olla auto ja kuljettaja kohteeseen, opas, muuli ja muulimies, asemies, kokki, kokin apupoika, tiskarit sekä joukko muuta henkilökuntaa. Miten onkin yksinkertainen ja luonnollinen asia, kuten vuoristossa kävely, saatu tehtyä niin kalliiksi ja monimutkaiseksi. Niin afrikkamaista.

Vaellus vuoristossa oli itsessään huikea kokemus. Meillä oli mahtava ja toisiamme vaikeina hetkinä tukeva porukka: lontoolainen arkkitehtipariskunta, San Marinossa asuvat italialainen ja ranskalainen, kaksi liikunnanopettajaa Melbournesta sekä me suomalaiset. Näimme vuorivuohia, etiopian susia, antilooppeja sekä valtavasti paviaaneja. Jari oli mukana puolitoista päivää, me jatkoimme Mikon kanssa vielä kaksi päivää lisää. Yöpymiset tapahtuivat täyteen ahdetuilla leirintäalueilla teltoissa. Leirin ja leirivarusteiden kunnosta en jaksa kirjoittaa yhtään mitään muuta, kuin että yöt ja WC-käynnit olivat kylmiä, sotkuisia ja tuskaisia. Aamupala ja lounas olivat riittämättömät suhteutettuna kalorimäärään, jonka päivittäin kulutimme (ja rahamäärään, jonka olimme maksaneet), mutta päivällinen oli jokaisena päivänä herkullinen ja runsas.

Minua häiritsi vaelluksella todella paljon se tosiasia että opas, muulimiehet, keittiöhenkilökunta ja asemiehet olivat todella alipalkattuja. Retki maksoi maltaita, mutta leijonanosa rahasta taisi sujahtaa retkiagentin pulleaan lompakkoon, kun taas raskaan työn raatajat kituuttivat ohuissa vaatteissaan, palelivat yöt taivasalla, passasivat turisteja, valvoivat vahtimassa vaeltajien yöunta, kävelivät resuisilla kengillä ja olivat riippuvaisia turistien heille antamista palvelurahoista. Olisin niin suonut rahani heille, enkä sille Simien Land Toursin ylimieliselle agentille. Toivon, että paikalliset alkavat kapinoida vallitsevaa systeemiä vastaan, ja tarjota palveluksensa suoraan vaeltajille ilman agenttien ahneita välikäsiä. Juttelin oppaamme kanssa asiasta, ja hän suunnittelikin parhaillaan omaa bisnestään, joka olisi kaikille kaikin puolin reilumpi.

En tiedä, olenko saavuttanut jonkinlaisen keski-iän reissaamisen suhteen, ja alkanut entisestään kyynistyä. Niin paljon kuin tästä elämäntavasta nautinkin, ärsyynnyt helposti kohtaamistani epäoikeudenmukaisuuksista, turistien yliolkaisesta kohtelusta, paikallisten - varsinkin naisten -huonoista ihmisoikeuksista ja muusta vääryydestä. Ja sekin, miten kaikkialla maailmassa myydään samanalaisia tusinatuotteita turisteille matkamuistoiksi, matkailijoita kohdellaan liukuhihnalla ja kaikesta halutaan aina hyötyä. Hienojen paikallisten ihmisten keskuudesta löytyy aina joitakin niitä vähemmän hienoja, joiden edesottamukset jättävät ne hyvät ihmiset varjoonsa.

Olen mietiskellyt tällä reissulla paljon hyvyyttä ja pahuutta, hyviä ja huonoja kokemuksia vieraasta maasta ja sen ihmisistä. Olen ajatellut, miten minunkin pitäisi keskittyä enemmän vain matkustelun positiivisiin puoliin eikä negatiivisiin. Luin sitten sattumalta Ylen sivulta filosofi Sami Pihlströmin ajatuksia moraalista ja hänen kirjastaan Ota elämä vakavasti - Negatiivisen ajattelijan opas, ja koin jonkinlaisen valaistumisen liiallisen positiivisen ajattelun riskeistä. Niinpä ajattelin, että matkailijallakin on kiusaus ummistaa silmänsä todellisuudelta, ja elää hotelli - uima-allas - ravintola -kuplassa, ja ostetussa ystävällisyydessä. Se että ottaa elämän vakavasti ja keskittää välillä huominsa myös kielteisiin asioihin, voi auttaa huomaamaan omankin toimintansa vääryyksiä. Tai parhaimmillaan myös luomaan uusia ratkaisumalleja kohtaamiinsa vääryyksiin. Ehkä sitten voisi oppia - ja ehkä toimia seuraavalla kerralla toisin? Tai ainakin arvostaa enemmän ja syvemmin myös niitä hyviä asioita, oman elämänsä siunauksia, ja kauniita asioita muissa ihmisissä ja heidän elämässään.