No carne para mi, por favor.

Ruuan etsiminen voi vieraassa kaupungissa käydä työstä. Varsinkin meille, jotka vietämme yhdessä paikassa keskimäärin neljä päivää. Siinä ajassa on vaikea löytää juuri niitä hyviä, reppureissaajan budjettiin sopivia, hinta-laatu -suhteeltaan kaupungin parhaita ruokapaikkoja. Esimerkiksi Ecuadorin Guayaqiliin saavuttuamme luulimme että näinkin isosta kaupungista löytyisi helposti ruokapaikkoja. Harhailimme kaduilla nälkäisinä puolitoista tuntia. Lopulta päätimme mennä paikalliseen KFC:hen, josta saisimme ehkä Mikolle kanahampurilaisen ja minulle salaatin. Sisällä oli kova hässäkkä ja pitkät jonot, työntekijöitä oli tiskin takana noin kymmenen, mutta heillä oli tärkeitä asioita keskusteltavanaan ja kikateltavanaan keskenään. Jonotettuamme noin kymmenen minuuttia työntekijät lopulta ilmoittivat, ettei heillä juuri nyt ole mitään hampurilaisia eikä salaatteja.

Minun pitäisi jo tähän mennessä tietää että kaduilla ja seinillä komeilevat tarjouskyltithän ovat näissä maissa pelkkiä mainoksia. Kyltti sanoo: "meillä myydään hampurilaisia". Myyjä sanoo: "ei meillä mitään hampurilaisia ole". Kyllä Ecuadorissa ruokaa varmasti on, minun käsittääkseni tämä maa ei ole ihan niitä kaikkein köyhimpiä Etelä-Amerikassa. Ecuador on yksi maailman suurimmista banaanintuottajista ja öljyäkin täällä on. Niin ruoka kuin varallisuus yleensäkin vaikuttaa vaan olevan liian monessa maassa epätasaisesti jaettu.

Guyaqilin markkinoilla oli tarjolla kaikkea undulaateista
sinisiin ruusuihin, hedelmistä mausteisiin ja kokonaisiin
sianpäihin. Silti aamupalakahvilasta oli välillä vaikeaa
saada niinkin yksinkertaista tuotetta kuin voita tai oikeaa kahvia.
(Ecuadoristakin löytyy ihan muutama kahviplantaasi)

No, Mikko sai sitten riisiä kanankoivilla ja minä jouduin asiakkaaksi läheiseen Subwayhin, josta sai vähän yli viidellä dollarilla puolikkaan kasvis-Subin. Ketjuliikkeiden kiskuripolitiikkaan kyllästyneinä löysimme seuraavaksi aamuksi paikallisten omistaman kahvilan josta sai aamupalaa kolmella dollarilla. Se sisälsi pienen lasin yön yli seisseen makuista "tuore"mehua, käkkäräksi paistetun kananmunan ja kaksi paahtoleipää ilman voita. Kahvi oli tietenkin pikakahvia. Paikan siivous vaikutti olevan kokonaan unohdettu. Sellaisina hetkinä tulee niin iso ikävä ostoksille Suomen yltäkylläisiin lähikauppoihin, ja kokkaamaan meidän omaan pikku keittiöön Keltinkadulle.

Hyviäkin paikkoja on tullut vastaan, ja niitä tosiaan osaamme arvostaa kun sellaisia löydämme.  Ihan hyvässäkin ravintolassa voi olla vaikea saada sitä ruokaa mitä oikeasti haluaisi. Kovasta viimehetken espanjanopiskelustani huolimatta ateriatilaukseni on tällä reissulla mennyt mönkään useammankin kerran. Ensin osasin pyytää paikallisella kielellä, etten halua lihaa eli carne. Ja sain eteeni kanaa, makkaraa tai kinkkua - jotka eivät tietenkään espanjaksi ole lihaa. Sitten osasin jo etsiä ruokalistasta sanaa "vegetariana", kunnes kantapään kautta selvisi että se saattaa tarkoittaa että ruuassa on lihatuotteiden lisäksi runsaasti vihanneksia. Näin sitä pakosta alkaa jo osata luetella espanjaksi aika monta eri ruoka-ainetta, mitä ruuassani ei saisi olla. Sekään ei aina auta. Muutamankin kerran tarjoilija on nyökytellen kuunnellut jyväskyläläisittäin taivutettua tilaustani - joko sitä ymmärtämättä, tai sitten hän on unohtanut luettelemani asiat matkalla keittiöön, sillä "kasvis"ruuastani on hyvinkin löytynyt kinkkuviipaleita tai useita pötköjä chorizoa.

Minulle on muuten ollut pieni yllätys ettei täällä Ecuadorissa, niin kuin ei Boliviassakaan ollut, ravintoloissa kohtaamani tulinen ruoka ole niin tulista kuin sitä luulisi. Pippurit itsessään ovat kyllä tulisia ja niitä on erivärisiä saatavilla ihan missä vain markkinoilla ja toreilla. Ehkä ravintoloitsijat eivät vaan uskalla maustaa turisteille tarkoitettua ruokaa kovin raskaasti. Toivon että Väli-Amerikassa sitten pääsen hieman hevimpien makujen juurille.

Muutenkin täällä välillä ihan harmittaa että miksi niin monessa kaupungissa tarjotaan turisteille pääasiassa perus pitsaa ja hampurilaisia. Olisi niin paljon hienompaa päästä johonkin kotikeittiö-ruokalaan maistelemaan paikallisten äitien tekemää ruokaa paljon useammin kuin mihin sitä nyt on ollut mahdollisuuksia. Luulisinpa että muutkin turistit ja reppureissaajat valitsisivat mieluiten sellaisen vaihtoehdon.

Bonita, Bolivia!

Eilisen tekstin vastapainoksi haluan kertoa myös että Bolivia on kaunis maa. Luonto on täällä ihmeen rikasta ja monipuolista. Mikko tiesi mitä puhui, kun etukäteen arveli että tulen pitämään Boliviasta. Ehkä eniten tämän maan paikoista ihastuin Coroicoon, pieneen vuoristokaupunkiin jossa vietimme pari päivää.

Samaipatassa kärsin kylmyydestä, mutta siellä oli mielenkiintoiset inkarauniot. Sucre on turistinen pikku paikka. La Pazin panoraamasta voi nauttia kaukaa, mutta läheltä katsottuna kaupunki on aika rähjäinen. Uyunissa ei ollut muuta hienoa kuin Salarin suola-aavikko joka oli kyllä tosi hieno, mutta koska kärsin siellä vuoristotaudista, Salarin viehätys jotenkin karisi. Jonkinlaiset lievät korkeusoireet ovat jatkuneet lähes koko Boliviassa oloaikani. Kaipuu merenpinnan tasolle ja ihan sinne meren rantaan alkaa jo olla kova.

Mutta takaisin Coroicoon: kuka välittää pienistä hengitysvaikeuksista tai vatsaongelmista, jos teiden varsilla ja pihoilla kasvaa appelsiineja, sitruunoita ja mandariineja? Ja jos kylän raitti on täynnä ainakin kahta erilaista mangolajia, papaijapuita, bougainvilleaa eri väreissä, banaania ja omena-banaania (mikä sekin nyt on?) sekä tällä kaikella on Andien huikean korkea, smargadinvihreä tausta. Eikö se ole jo aika lähellä maanpäällistä paratiisia? Vielä tänne kuuluvat villit ja vapaat papukaijat, kahvipuut, apinat, pienet kissanpennut ja luonnon omat kuohuvat porealtaat. Kultaakin minä Coroicosta löysin...

...tai sitten katinkultaa. Kaunista se on ainakin!

Vaaleanpunaisen muodikkaat kukkapuut.

Arvasinhan minä että pikakahvissa on jotain mätää!
Se tehdään tämän marjan yhdestä kuorikerroksesta
eikä itse siitä ytimestä, eli kahvipavusta.

Boliviassa on myös järvi, joka on yksi maailman korkeimmalla sijaitsevista järvistä (lähde: Mikko).  Copacabanan satamakioskeista saa 25 bolivianoksen hintaan parasta ja tuoreinta chili-sipulitaimenta mitä voi kuvitella, jos kalasta pitää. Titicaca näytti meille samana päivänä sekä kauniin ja lempeän puolensa että hurjuutensa. Päivällä veneilimme Isla del Soliin, jossa paloimme auringon paisteessa. Saman illan jouduimme kököttämään hotellihuoneessa ilman sähköjä, rakeiden piiskatessa ikkunaan ja valtavien salamoiden leimutessa järven yllä. Upeaa! Copacabana vaikutti olevan myös paikallisten suosima lomanviettopaikka. Vaikka olihan sielläkin meitä turisteja sekä turisteille suunnattuja palveluja enemmän kuin tarpeeksi.

Nyt alan olla kuitenkin kyllästynyt korkeisiin paikkoihin, sateeseen ja kylmyyteen. Tahtoo jo Ecuadoriin ja Galapagoksen lämpöön!

Turhautunut hygienia- kautta köyhyyspurkaus

Sekä eteläisessä Afrikassa että täällä Etelä-Amerikassa kierrellessäni olen joutunut kasvotusten köyhyyden kanssa. Siis ihan oikean köyhyyden, jossa on pulaa ihan kaikesta. (Suomalaiseen köyhyyteen en nyt sinänsä halua ottaa tässä kantaa sen enempää, mutta joillekin suomalaisille nuorille ja aikuisillekin olisi mielestäni terveellistä nähdä, millaista se on, että tekee kovaa työtä koko valoisan ajan päivästä, ja silti koko perheellä on vaan nälkä yhä edelleen. Jäisi ehkä kotomaassammekin muutamat ikkunat rikkomatta tai ainakin yksi sosiaalitoimiston hyväntahtoinen virkailija haukkumatta.)

Köyhyyden kanssa käsi kädessä kulkee mielestäni ainakin kaksi, ehkä jopa kolme asiaa. Ensinnäkin huono hygienia. Se on näin länsimaisen sairaanhoitajan näkökulmasta jotenkin turhauttavaa miten piittaamattomia ihmiset voivatkaan olla ihan jokapäiväisessä elämässään. Miten helppoa olisikaan pestä ne kädet WC-käynnin jälkeen! Miten helppoa olisikaan pissata istualtaan eikä roiskia ihan minne sattuu! On vessoja, joihin kyllä on hankittu hajunpoistaja mutta siivouksen kanssa on niin ja näin. Miten helppoa oliskaan käyttää käsien kuivaamiseen paperia niiden ruskeiden tahrojen peitossa olevien käsipyyhkeiden sijaan! Miten helppoa olisikaan käyttää nestemäistä saippuaa sopivissa annostelupulloissa niiden mustien epämääräisten muotoisten saippuapalojen sijaan! Miten pienillä asioilla ihminen voisikaan vaikuttaa omaan ja kaikkien muidenkin terveyteen! Ja onko ihan pakko levittää erilaisia inhimillisiä eritteitä kadulle! Minä vaan kysyn? Välillä melkein itkettää, jos uskaltaa kurkistaa päivällisravintolansa keittiöön; eikö se ruuanvalmistaja oikeasti ollenkaan välitä siitä, saako hänen asiakkaansa turistiripulin vai ei? Eikö jokahetkinen siisteyden ja hygienian ylläpito pitäisi kuulua jokaisen ravintoloitsijan perustöihin? Miksi ne päivittäiset ruoka-aineet on pakko myydä kadulla, jossa alle metrin päässä mataa jatkuva virta 70-luvun kuplavolkkareita (joita vastaan minulla ei sinänsä ole pahaa sanaa t: kukkakuplan ex-omistaja) ja 80-luvun corolloja, joiden pakokaasupäästöjä tuskin on ihan viime vuosina mittautettu?

Toinen asia on vielä monipiippuisempi juttu. Nimittäin köyhyyden kumuloituminen sukupolvesta toiseen. Täti puhuu nyt ehkäisyasioista. Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tästä, mutta koska aihe todella on vaikea ja monimutkainen, uskaltaudun siihen vasta nyt. Ihminen on jo lisääntynyt ja täyttänyt maan, jotenkin tuntuu että se tehtävä on jo täytetty. Miksi juuri ne, jotka eivät oikeasti voi taata lapsilleen parempia elinoloja, tieten tahtoen hankkivat jälkikasvua? (Voiko näin edes kysyä?)

Se kolmas asia on huolenpito ympäristöstä. Minibussimatkallamme La Pazista Coroicoon minulle konkretisoitui taas kerran, millainen vihollinen ihminen ympäristölleen on, ja millaisia vaikutuksia sillä on. Kun eväät oli syöty, muovit pakattiin tiiviiksi palloksi ja heitettiin surutta bussin ikkunasta ulos ja kokispullo perään. Melkein huusin siinä vaiheessa että älä heitä! Ja miksi ihmeessä en huutanut? Koko loppumatkan sitten tuijottelin tienvarren loppumatonta muovivanaa, vaikka maisemissakin olisi ollut riittävästi ihmeteltävää. Kuinkahan moni laama on tukehtunut muoviin?

Matka Coroicoon oli henkeä salpaava monella tapaa:
maantieteellinen korkeus, rinteiden jyrkkyys, luonnon
kauneus - ja sitten se tienvarsien järkyttävä
roskaisuus muodostivat ajatuksia herättävän kombinaation.

Tiedän ja syvästi ymmärrän, että ihmiset näissä maissa eivät ole sen piittamattomampia, tyhmempiä tai ajattelemattomampia kuin Suomessakaan. Kun puhtaasta vedestä on pulaa, vapaa-ajasta on pulaa, lukutaidostakin voi olla pulaa, rahasta on pulaa ja ruuasta on pulaa, ei joku käsien peseminen tunnu ihan Numero Unolta. Kun oman elannon hankkiminen on kiven alla, ei yhteiskunnalliseen puhtauteen ja siisteyteen ehkä riitä voimavaroja. Kun kyläyhteisöllä ei ole tarpeeksi varaa perusterveydenhuollon tarpeiden täyttämiseen, ei jätteenkäsittely ehkä ole ensimmäinen kohta asialistalla. Iso perhe voi olla rikkaus, mutta suuri lapsikuolleisuus ei. Oi valistus! Kumpa joku viisas insinööri pian keksisi ratkaisun näihin ongelmiin. Siihen asti toivon, että jokainen ihminen alkaisi kantaa sydämessään huolta ympäristöstään ja lähipiirinsä puhtaudesta ja siisteydestä. Kumpa ainakin me reppureissaajat alkaisimme yhä enemmän kannattaa ekoturismia emmekä sylkisi jenkkipurkkaamme pitkin maailman tienvarsia.

Ps. Ainakin Sucressa Boliviassa järjestetään länsimaiselle nuorisolle retkiä, jossa saat maksaa siitä että menet siivoamaan paikallisten sotkuja päiväksi tai pariksi. En tiedä itkeäkö vai nauraa tälle asialle, mutta ihanaa on että edes joku tekee jotain asioiden hyväksi <3

Nopeaa etenemistä Etelä-Amerikassa

Huhhuh. Olemme sinkoilleet paikasta toiseen, erilaisilla kulkuvälineillä ja kiivaalla seikkailutahdilla kuten Tintti ja kapteeni Haddock konsanaan. (Miksi muuten Tintille ei ikinä tule vessahätää silloin kun vessaa ei ole lähimaillakaan?). Valokuvia on kertynyt taas useita satoja ja kokemuksia vielä enemmän.

Buenos Airesista kävimme päiväretkellä Uruguayn Coloniassa, joka on idyllinen kylä joen rannalla. Hyvin siis alkoi, ja olin vielä siinä vaiheessa viattomassa uskossa että Etelä-Amerikan maathan ovat pääosin melko siistejä, täynnä pittoreskejä kyliä ja sydämellisiä ihmisiä. Sellaisia ihmisiä kuin Brasiliassa Iguassun kaupungissa tapaamamme ihana pariskunta, joka piti ravintolaa ostoskadulla. Pienistä kieliongelmista huolimatta juttelimme niin heidän yritystoiminnastaan kuin musiikistakin, pääasiassa Apocalypticasta ja Nightwishista. Näytän kuulemma Tarja Turuselta - niin no, minustakin kaikki brasilialaiset näyttävät melkein samalta.

Kävimme katsomassa Iguassun putoukset niin Argentiinan kuin Brasiliankin puolelta. Putoukset itsessään olivat vähintäänkin upeat, mutta varsinkin Argentiinan puolella niin turistiset että jouduimme etenemään toinen olkapää edellä ja kaikkia kyynärpäitämme käyttäen päästäksemme edes jonkinlaiselle näköalapaikalle. Oli tiiviitä laumoja saksalaisia identtiset lippikset päässään, oli keskiluokkaisia etelä-amerikkalaisia, jotka tungeksivat, etuilivat törkeästi, huusivat, söivät eväitään keskellä kulkuväyliä ja säikyttivät pois eläimet joista olimme ottamassa kuvaa. Sitten oli meitä reppureissaajia. Eräs asia minua melkein suututti. Nimittäin putouksilla oli paljon nenäkarhuja, joita ei missään nimessä olisi saanut ruokkia. Ruokkiminen voi aiheuttaa niiden käytöksen muuttumista aggressiiviseksi, tai se voi sairastuttaa tai jopa tappaa eläimiä. Joka paikassa oli isot kyltit havainnollisilla kuvilla, että älä missään tapauksessa ruoki eläimiä. Ihmetytti kovasti, miten typeriä ihmiset joskus voivatkaan olla, sillä eikös vaan parikin turistia heti jakanut leipänsä ja sipsinsä nenäkarhujen kanssa, ihan kieltotaulun vieressä. Oliko tyhmyyttä, piittamattomuutta vai tahallista ilkeyttä?

Tällaistä sen pitäisi olla.

Tällaista se oikeasti oli.

Brasiliasta otimme bussin rajalle, jossa meistä johtumattomien sähläysten jälkeen pääsimme Paraquayn Encarnanacioniin, jossa otimme aurinkoa ja paloimme joen varteen tehdyllä valkohiekkaisella rannalla. Rakensimme hiekkalinnan, eli minä tein työt ja Mikko postaili. Kävimme päiväretkellä Trinidadissa katsomassa luostarin raunioita. Päivästä jäi päällimmäisenä mieleen ukkosmyrsky, ja värjöttely kaatosateessa ensin bussipysäkin katoksen alla ja sen jälkeen luostarin kiviseinän suojassa.

Kylmää! Märkää! Vali vali.

Mutta olivat ne hienot rauniot. Äiti
tykkäisi ottaa valokuvia täällä<3

Siirryimme Asuncioniin jossa yövyimme hylätyllä juna-asemalla. (No oli siinä hostelli, ihan niin köyhiä ei sentään ihan vielä olla.) Ilmeisesti näytimme kuitenkin niin köyhiltä, että meidät majoitettiin tyhjään dormiin jota pidettiin tyyny- ja täkkivarastona. Hintakin oli sen mukainen joten emme valittaneet asiasta. Ihan hostellin vieressä pidettiin jonkinlaiset tanssi- ja musiikkifestivaalit. Musiikista vastasi joku paikallisista nuorista koostuva puhallinorkesteri, joka innostui soittamaan myöhään yöhön; vielä unen rajamailla varastodormissamme kuuntelin Pink Panther -teemaa ja Beatlesin Yesterdayta, joihin bändi siirtyi kun kansanmusiikkiohjelmisto loppui. Paljonkaan muuta kaupungissa ei tapahtunut, mistä kertoo se, että kännykkäpelilakkomme loppui, ja molemmat etenimme huimasti Pyramid Solitaire Sagassa.

Paikallista bailausta.

Libertad o Muerte! Skotlanti itsenäiseksi!
Pikakahvi pannaan ja kaikille Mocca Master!

Kävimme myös tarkistamassa paikalliset hallintorakennukset ja pari museota. Sitten lensimme Asuncionista Boliviaan, Santa Cruz De La Sierraan (se tukkahevibändi ei siis ole täältä kotoisin). Boliviassa päätimme jo aiemmin viipyä hieman pidempään, ja täällä onkin tapahtunut paljon. Siitä lisää seuraavassa tekstissäni.

Vaatehuolia

Miten paljon vaateongelmia voi tulla yhden ihmisen osaksi yhdellä ihan pienenpienellä maailmanympärysmatkalla? Varsinkin sellaisen ihmisen, joka sielunsa silmin jo näkee itsensä kerta toisensa jälkeen, kasvot suihkunraikkaina laskeutumasta lentokoneesta Chanelin pinkissä jakkupuvussa hymyillen leveästi kuin Jackie Kennedy.

Lähdetään nyt siitä tosiasiasta, että kaikki rahat ylipäätään menivät lentolippuihin. Niillä rahoilla olisin jo hankkinut itselleni stylistin. Toinen tosiasia on että rinkkani olisi vetänyt paljon enemmän kuin mitä sinne kehtasin pakata. Mikko ei ymmärtänyt alun alkaenkaan, ettei meidän kahden pakkauksiamme voi verrata, joten hyvänä vaimona karsin, karsin ja karsin. Nyt kaduttaa.

Ensin puhkesi se kupla, ettei tällä matkalla tule kylmä - kyllä, mehän menemme aina etelään ja sinne missä on kesä. No kylmähän tuli ensimmäisen kerran jo Ruotsissa lentoa vaihtaessamme. Varmuuden varalta viime tingassa mukaan ottamani, uudesta kotikaupungista Kuopiosta ostamani, Superdryn ihana, vihreä, military-henkinen takkini vain valitettavasti ratkesi saumoistaan ensimmäisen kerran Arlandan lentokentällä. Korjasin sen Pretoriassa, mutta olenko oikeasti lihonut vai onko japanilais-englantilainen laatu heikkoa, sillä takki ratkesi uudelleen kaksi päivää sen jälkeen. Uusi takki on vieläkin hankinnassa, rahalahjoituksia sitä varten otetaan vastaan.

Säänmukaista pukeutumista.

Toisekseenkin olen tullut tutuiksi sen tosiasian kanssa, miten hieno keksintö onkaan länsimaisten, pysyvien kotitalouksien omat pyykinpesukoneet. Siinä vaikeessa, kun sinulla on kaksi muovikassillista likapyykkiä ja päällepantavaksi yhdet (ahtaaksi käyneet) farkkushortsit ja yksi t-paita, eikä mitään muuta kolmeen-neljään päivään, alkaa jo nyrkkipyykki backbackers -hostellin ruskeassa lavuaarissa vedellä ja käsisaippualla kuulostamaan varteenotettavalta vaihtoehdolta. Oi niitä ihania hetkiä, kun olemme läytäneet pesulan! Siitäkin ilosta vain osataan nykyään maailmalla laskuttaa viidestä seitsemään dollaria muovipussillista kohden. Tässä olisi oikeasti hyvä bisnesidea sitä kaipaavalle ihan missä päin maailmaa tahansa.

Aluksi yritin huijata matkabudjettia ja vilauttaa ihan tosi nopeasti luottokorttia, jotta saisin ostettua uusia vaatteita jo näiden vanhojen ja kyllästyttävien lisäksi. Sillä kahdessa kuukaudessa todellakin nainen ehtii jo kyllästyä yhteen rinkalliseen vaatteita. Tässä kahden hengen yrityksessä vaan joutuu aika pian pääjohtajan puheille jos tekee jotain sellaista, joten jo aika varhaisessa vaiheessa jätin sellaiset hullutukset sikseen.

Haaveilin pitkään jumpsuitista, lyhennetyillä lahkeilla. Sitten nyt Argentinassa, Buenos Airesissa (Mikon heikkona hetkenä) löysi ja sain ostettua sellaisen. Miten paljon huonoa tuuria voi olla, jos heti seuraavana päivänä puku menee rikki? Mikko olisi jo mennyt valittamaan asiasta, mutta sain onneksi korjattua puvun merimiehen hätäapusetillä.

Minun ihana jumpsuit! Hajosi liian nopeasti.

Varmasti aika paljon vaatekatastrofeja on edessä päin. Siksipä uusi haave-t-paitani olisikin tekstillä (venäjäksi murtaen) KATASTROFF!

Isoja ja pieniä voittoja

Viimeisen kuukauden aikana olemme paitsi istuneet paljon erinäisissä kulkuvälineissä, myös kokeneet niin paljon asioita ja elämyksiä, ettei blogini ole pysynyt ihan ajan tasalla. Kaikkea ei edes pysty kuvaamaan niin hyvin kuin haluaisi. Niitä tunteita, mitä koin Durbanissa Moses Mabhida Stadionilla swingin hypätessäni, on esimerkiksi todella vaikeaa pukea sanoiksi. Heti hypyn jälkeen, vapaassa pudotuksessa, olo oli kuin hidastetussa elokuvassa; luulin että kuolen. Seuraava tunne oli valtava elämän ilo ja tunne että minähän lennän! Hyppylaiturilla henkilökunta oli valmentanut pelosta tutisevaa minua hyppäämään rohkeasti kun käsketään, koska sen jälkeinen tunne olisi kuulemma kuin Messillä mestareiden liigan voiton jälkeen. Sitä se olikin. Voitin taas kerran korkean paikan pelkoni!

Ennen hyppyä naamani oli myrtsi, hypyn
jälkeen kuin tuolla kuvan naisella.

Kun saavuimme Mosambikiin Tofoon, Mikko jo suunnitteli että menemme sitten molemmat sukeltamaan ja snorklaamaan. Olimme jo melkein vuosi sitten sopineet että jos Mikko tulee kanssani ratsastunnille, minä vastaavasti kokeilen sukellusta. Mikon (ex-)työkaveri on perheineen (Forsmanien perheen seikkailuista voi lukea heidän sivuiltaan) muuttanut Tofoon äskettäin ja ostanut sukellusyrityksen, joten nyt oli koittanut hetki lunastaa lupaukseni. Eipä minulla ollut mitään tarpeeksi hyvää tekosyytä kieltäytyä.

Lähdimme sitten ensimmäiseksi snorklaussafarille. Olen snorklannut ennenkin, mutta tällä kertaa polskutin samoissa mestoissa ison valashain kanssa! Sekin oli minulle pelon voitto sinänsä, vaikka kyseessä onkin co-vegetaristi. En kuitenkaan voinut jäädä toiseksi Formanien ihanalle 8-vuotiaalle, joka pulahti veteen sukkelasti kuten muutkin venessä olijat, joten ei muuta kuin minullekin maski päähän ja veteen. Ihan niin lähelle haita en uskaltaunut kuin Mikko, ja taisin aika pian polskutella takaisin veneeseen hain bongattuani.

Oli se iso.

Snorklauspäivän jälkeen Mikon selkä olikin sitten niin palanut, että jäädytimme sukellushaaveet hetkeksi. Minulle koitti kauan odotettu hetki kokeilla surffausta. Satu ja Jari tuntevat Tofosta pari surffiopettajaa, joten kävimme Satun kanssa neuvottelemassa kohtuuhintaisen oppitunnin. Hollantilainen surffari oli erittäin kärsivällinen ja taitava, ja huolimatta siitä että potkin häntä välillä näpeille laudalla räpiköidessäni, hän opetti kuin opettikin minulle miten napataan aalto. Seuraavana päivänä kokeilin hommaa itsenäisesti, mutta miten se olikin yhtäkkiä niin paljon vaikeampaa? Melkein itkua väänsin siinä vaiheessa, kun pääsin nenäontelot täynnä vettä pintaan "pesukoneesta" eli aallon pyörteestä, jossa lauta oli ensin karannut ja sitten palannut takaisin ja lyönyt minua päähän. Periksi ei kuitenkaan voinut antaa, ennen kuin jonkinlainen suoritus oli saatu sillekin päivälle tehtyä.

Sukellushomma kävi niin kuin olin jo aavistellutkin: huomasin eräänä kauniina päivänä olevani vermeet päällä altaassa Mikon seuratessa vierestä. Olimme havainneet että Mikon selkä oli sen verran rakkuloilla, että sukellus jäi hänen osaltaan seuraavaan kertaan. Se ei kuitenkaan ilmeisesti ollut riittävä tekosyy minullekin jättää sukellusta toiseen kertaan.

Ja onneksi en jättänyt! Sukeltaminen oli kokemus, jonka aikana voitin itseni kerran toisensa jälkeen. Kun Jari näytti altaassa pinnan alla, että nyt on minun vuoroni täyttää maski vedellä ja puhaltaa vesi pois, pyöritin vain päätäni ja nousin paniikissa pintaan. Onneksi Jari, itse rauhallisuus, jaksoi kannustaa joten seuraavalla kerralla maskin täyttö onnistui. Allassukelluksen jälkeen sain luvan lähteä merelle seuraavana päivänä. Sen illan kerroin Mikolle juttuja siitä mitä minulle todennäköisesti tulee merellä tapahtumaan: mantarauskut syövät minut (huolimatta siitä että nekin ovat kasvissyöjiä), hait tietenkin raatelevat minut, meduusat polttavat minut tai sitten yksinkertaisesti vain hukun. Mitään niistä ei kuitenkaan tapahtunut. Veteen pudottautuminen veneestä selkä edellä oli jännittävää, mutta kun sen oli tehnyt kerran, sen voisin tehdä milloin vain uudestaan. Veden alle meno ja sukeltaminen alaspäin olivat aluksi pelottavia, mutta näkyvyys olikin yllättävän hyvä pinnan alla: näin heti hiekkapohjan alhaalla ja halusin jo päästä sinne. Aloin nähdä ympärilläni kaloja ja koralleja, joiden värit pystyikin yllättävän hyvin havaitsemaan. Keskityin vain siihen että muistan hengittää rauhallisesti. Jari oli jo etukäteen varoittanut vedenalaisista mainigeista, joten en yrittänytkään kamppailla veden liikettä vastaan vaan annoin sen keinuttaa minua. Aluksi näkökenttäni ja kaikki aistini tuntuivat todella kapeilta: näin ainoastaan yhden asian kerrallaan, en kuullut mitään ja koko ajan paikansin Jaria siltä varalta että tarvitsen yhtäkkiä apua. Sitten yhtäkkiä tajusin ettei ole hätää, aloin kuullakin ympäröiviä ääniä (itse asiassa ihan säikähdin veneen ääntä kun se meni pinnalla ohitsemme), aloin katsella kauemmas ja uskalsin alkaa bongailemaan erilaisia kaloja. Näin muun muassa erittäin myrkyllisen piikikkään kalan, jonka nimeä en nyt muista enkä löydä googlesta. Yhtäkkiä olikin aika nousta ylös, aika oli mennyt hurjan nopeasti kymmenen metriä pinnan alla. Pinnalla aallokko oli korkea ja ensimmäistä kertaa sukellukseni aikana aloin kamppailla merta vastaan, kunnes älysin että kannattaisi muuten täyttää liivi ihan täyteen ilmaa :)

En olisi ennen tätä uskonut että haluan vielä uudestaan veden alle! Tuskin maltan odottaa seuravaa kertaa - joko tällä reissulla Etelä-Amerikassa tai sitten viimeistään, kun seuraavan kerran pääsemme Tofoon. Sinne on kyllä vielä päästävä joskus uudestaan.

Majailimme sukelluskeskuksen yläkerrassa. Näkymä
kattoparvekkeelta.

Minulla olisi pari hienoa videotiedostoa (MP4) sukelluksesta (kiitos Jari), mutta en saa ladattua niitä bloggeriin. Jos joku tietää miten se onnistuu, ohjeita otetaan vastaan, kiitos! :D

Heikko katsaus Swazimaahan, katso itse paremmin

Hotelli Belair, Durban, huone numero 907. Kello soi 6:10, ja nyt ei Mikkokaan torkuttanut. Pikaisen aamupalan jälkeen tilasimme taksin Jaskalle ja Jarille ja toisen minulle ja Mikolle. Jari ja Jaska suuntasivat lentokentälle, ja me minibussiasemalle eli tontille, joka oli täynnä hiaceja ja ivecoja. Emme halunneet myöhästyä kyydistämme Swazimaahan. Edellisenä päivänähän olimme hoitaneet kaikki lähtövalmistelut, ja olimme käyneet kyselemässä bussin lähtöaikaa siltä samalta asemalta. Olimme siellä saavinamme selville että busseja Swazimaahan lähtee kello 7:00, 8:00 ja 9:00, mahdollisesti vielä kello 10:00.

Aamulla olimme siis klo 7:45 bussin vieressä. Oikein iloitsimme siitä että olisimme nyt sitten Manzinissa hyvissä ajoin majoitusta etsimässä ennen pimeän tuloa, hyvä me! Mutta unohdimme ottaa laskuista sen tosiasian että bussi ei tietenkään lähtenyt kello kahdeksan, vaan just now, eli silloin kun siinä olisi tarpeeksi matkustajia. Eli kello seitsemän, kahdeksan, yhdeksän TAI mahdollisesti kello kymmenen.

Rinkkamme pakattiin peräkärryyn laattakuorman alle, sullottiin vielä vähän että saadaan lisää laattoja päälle. Peräkärryn sähköt rikottiin pakkausvaiheessa ja korjattiin Mikon leathermanilla. Sitten pakattiin vielä vähän lisää laukkuja kyytiin ja odoteltiin. Minä ehdin sillä aikaa syödä puolet eväistämme, ostaa kaupustelijoilta limsaa, pelata kännykän akun tyhjäksi Farm Heroes Sagaa (maksettu mainos) ja melkein sortua ostamaan kaupustelijoilta auton vinssin, sushi -veitsi -setin ja Hello Kitty lelutietokoneen, ennen kuin kello 10:20 peräkärry oli pakattu, ja kuljettaja oli tyytyväinen bussin matkustajamäärään (jokainen penkkipaikka oli myyty, lisäksi tulivat sylilapset ja käytävällä seisojat). Mikko ja muut bussin ulkopuolella postaavat miehet käskettiin sisään, ja käytiin normaalit neuvottelut siitä, kuka istuu missäkin. Kaiuttimista kajahti riemullinen musiikki soimaan, ja olimme vihdoin liikkeellä! Ajoimme ehkä kaksi metriä, kunnes pysähdyimme ottamaan lisää porukkaa kyytiin. Totta kai mahtuu! Sitten ajoimme pari kilometriä lähimmälle Shellille, jossa auto tankattiin, ja bussin koko porukka purkautui ulos autosta ostamaan Coca-Colaa, ja vessaan (näitä tarpeitahan ei tietenkään voinut hoitaa lähtöä odotellessa). Pienen epätoivon jo tunsin siinä vaiheessa, mutta lopulta pääsimme kuitenkin oikeasti matkaan.

Matkustimme sitten sillä bussilla Manziniin, toiseksi suurimpaan Swazimaan kaupunkiin. Bussimatka olisi ollut erittäin tylsä ja yksitoikkoinen ilman erästä suloisen ihanaa pikkupoikaa, joka oli innoissaan meitä valkoihoisia kummistuksia nähdessään. Muutenkin täällä pikkulapset ovat kovin kärsivällisiä ja mukavia verrattuna Suomen vastaaviin. Viisi-kuusi tuntia ahtaassa ja kuumassa bussissa voisi ottaa hermoon kenelle tahansa normaalille ihmiselle, mutta ei kyllä tälle pikku ilopillerille. Yhdessä kävimme läpi ensin arat hymyt, sitten vähän sananvaihtoa ja istumaantulot lähemmälle penkille, sitten söimme sipsejä ja ihmettelimme iPhone 4:ää, kunnes jo heitimme haikeat läpyt Manzinin asemalla.

Manzinissa ei ole kovin paljoa nähtävää. Ehkä ainoa kaunis asia jonka tässä kaupungissa näin, oli yksi kukkiva, tuoksuva jakaranda-puu. Kävimme bussiasemalla selvittämässä Maputon-bussin aikataulun, söin pinaattimuussia ja Mikko söi jotain pahanhajuista vuohikeittoa, pesetimme pyykkiä kalliiseen hintaan hotellissa, nukuimme myöhään kaksi aamua, ja toivoimme ajan kuluvan nopeasti että pääsisimme taas jatkamaan matkaa. Keskusaukiolla olisi ollut joku hieno patsas, ja pääkaupunkiin olisi ollut vain muutaman tunnin matka mutta ne jäivät tältä reissulta näkemättä.

Banaanipuita hotellin edustalla.

Tästä ei ole kuin yksi suunta: eteenpäin. Odotan todellakin Mosambikin rantaelämää, ehkä pääsen piankin kokeilemaan surffausta ja sukeltamista. Siitä lisää ensi kerralla.

Tavallista epätavallisempi ratsastusretki Taivaan kuningaskunnassa

Kuningas Letsie III:lla on pieni, vuoristoinen valtakunta keskellä Etelä-Afrikkaa. Maan, jota kutsutaan myös Taivaan kuningaskunnaksi tai Lesothoksi, matalin kohta on korkeammalla kuin minkään muun valtion matalin kohta koko maailmassa (lähde: Mikko tai Jari). Lesothossa on paljon lampaita, vuohia, ylämäkiä, alamäkiä, kiviä ja vuoristoponeja. Näitä me päätimme lähteä katsomaan, joten vuokrasimme Kapkaupungista Opel Corsan ja lähdimme ajelemaan.

Jari ja Jaskahan olivat jo liittyneet matkaseurueeseemme Kapkaupungissa, tarkoituksenaan viettää pari viikkoa kanssamme eteläistä Afrikkaa kierrellen. Tähän blogitekstiin haluan kirjoittaa Lesothosta, joten jätän Etelä-Afrikan osuuden seikkailuistamme Mikon käsiteltäväksi.

Pitkän, mutta suurelta osin suoraviivaisen ja tasaisen (Jari voi olla asiasta hieman eri mieltä) ajomatkan jälkeen Lesothoon pääseminen tuntui helpolta vielä tullissa. Muodollisuudet rajalla olivat nopeasti ohi; saimme leimat passiin ja etenimme seuraavalle puomille, jossa virkailija kysyi: - Oletteko ostaneet jotain uutta? Hämmentyneinä vastasimme vain ”ei”, vaikka emme voineet käsittää mitähän uutta olisimme ostaneet ja mistä. Vastaus oli kuitenkin oikea, ja me pääsimme siirtymään Lesothon itsenäisen valtion maaperälle. Siihen loppuikin helppo eteneminen. Välittömästi rajapuomin jälkeen lesotholainen urbaani elämä tunkeutui corsaan tuoksuineen ja äänineen, sekä itse lesotholaiset corsan eteen, taakse ja ympärille. Tätä jatkui koko matkan rajakaupungista maaseudulle, kylien läpi ja hotellille asti. Maantie vaikuttaa olevan tässä maassa ensisijaisesti lehmiä, aaseja, vuohia sekä paimenia varten, tai sitten koulupukuisten lasten leikkikenttää ja kävelytietä. Autoliikenne vaikuttaa vähän toissijaiselta - niitä muutamaa 4x4-autoillaan kaahaavaa, tööttäilevää ja kiilaavaa etelä-afrikkalaisturistia lukuunottamatta. Täällä combikuskitkin tuntuvat noudattavan nopeusrajoituksia. Tiellä on hidastustöyssyjä, mäkiä, mutkia, ihmisiä, kotieläimiä ja kiviä.

Vihdoin saavuimme Tse’hlanyanen luonnonpuistoon ja hotellille, joka olikin yllättävän hieno, hyvin hoidettu ja tilava. Käyttöömme annettiin neljän makuuhuoneen talo joen rannalta. Talossa on kaksi kerrosta, neljä WC:tä tai kylpyhuonetta, keittiö, vuorinäköala, takka ja grilli parvekkeella. Olin niin tyytyväinen majoituksen tasoon, että melkein en edes huomannut niitä jättimäisen lentomuurahaisen näköisiä törmäilijöitä, joita ilmestyi huoneeseeni tyhjästä aina silloin tällöin, eli aika usein. Puhelinverkkoa ei ollut, eikä nettikään toiminut paitsi hotellin vastaanotossa todella, todella hitaasti. Mutta nämä hankaluudet eivät olleet mitään sen rinnalla, että meillä oli vuoristonäkymä, ja pihallamme käyskenteli vapaasti poneja varsoineen. Näimme myös ulko-oven vieressä jonkin villlieläimen joka näytti vuohen ja lehmän välimuodolta.

Yhtenä päivänä lähdimme käymään Katsen padolla, joka on toiseksi suurin pato koko Afrikan mantereella. Padon nähdäksemme meidän täytyi ajaa yli kolme tuntia yhteen suuntaan tietä, joka koostuu ylämäistä, alamäistä, kivistä ja mutkista. Sekä vuohista ja lampaista, lehmistä ja aaseista. Maisemat ylängöillä ja vuorilla olivat huikeat, ajaminen pelottavaa, ja oli itse patokin melkein siellä käymisen arvoinen.

 

Kylää tien vieressä.

Hienointa tässä maassa ovat tietenkin (työteliään general managerimme Pedrikin lisäksi) laihat mutta vahvat, sitkeät, rehelliset, varmajalkaiset vuoristoponit. Olin jo etukäteen päättänyt mennä ratsastusvaellukselle jos siihen ilmaantuu mahdollisuus, ja ilmaantuihan siihen. Iloisesti yllätyin, kun Mikko ja Jari ilmoittivat osallistuvansa myös retkelle. Hotellista vielä edellisenä iltana varmistelimme, että eihän se haittaa, että Jarin viimeisin ratsastuskerta oli reippaasti yli 20-vuotta sitten ja Mikkokin on ottanut vain yhden ratsastustunnin elämässään. Ei haittaa, meidän ponit eivät ole villejä, sanottiin.

Seuraavana aamuna muuttui ensin aikataulu ja sitten lähtöpaikka. Iltapäiväksi meille haetutettiin ponit lähikylästä, meidän odotellessamme melkein sopivat ratsastuskypärät päässämme 26-asteen helteessä. Jätimme Jaskan taistelemaan respaan hitaan netin kanssa, ja allekirjoitimme afrikkalaiseen tyyliin laaditut lomakkeet, joissa palvelun tarjoaja irtisanoutui kaikesta vastuusta ja tervehdimme ponejamme sekä opastamme. Kieltämättä ponit ja niiden köyhänoloiset varusteet nähdessäni jouduin vähän mietiskelemään. Osa poneista oli laihoja, ja luulen että ne tekevät melko pitkää työpäivää, samoin kuin Pedrik. Se, miten paikalliset kohtelivat ponejaan, oli kuitenkin pääosin arvostavaa ja asiantuntevaa. Ponit olivat rauhallisia, luottavaisia ja kirkassilmäisiä. Yhdellä oli kumitutit kuolaimissa suojaamassa suupieliä haavautumilta. Kaikilla oli huolellisesti asetellut pehmeät ja ehjät huovat satuloiden alla. Kaviot olivat hyvin hoidetut. 

Alkumatka meni ratsua tunnustellessa, sitten aloimme (tai ainakin minä aloin) nauttia menosta ja upeista maisemista. Kunnes maisema muttui vuoristoisemmaksi, polku kapeammaksi ja hevoset aloittivat kipuamisen. Katselin rinteessä ylös korkealle vuorelle ja ajattelin, että onneksi emme sentään ole siellä. Kohta olimme. Poninlevyisen polun toisella puolella oli seinä ylöspäin ja toisella puolella jyrkänne alaspäin. Ajattelin ettei tämä enää tämän pahemmaksi voi muuttua, mutta muuttuihan se. Sitten oli kiviportaat, silta, 180-asteen mutka ylämäkeen ja vähän lisää ylämäkeä. Ponit vain kipusivat ja kipusivat, kunnes jossain 2300-metrissä ilmoitin oppaalle, että nyt vähän pelottaa, voinko kävellä hetken? Jalat maitohapoilla ja syke pilvissä kävelimme ylöspäin, kunnes opas näytti meille putoukset ja vesialtaat jossain kaukana alhalla vuoren rinteellä, ja käski käydä kävellen ottamassa niistä kuvia. Samalla päätimme kaikki yhteisymmärryksessä, että lähdemme samaa reittiä takaisinpäin. Toinen vaihtoehto oli mennä yhä jyrkempää polkua vuoren huipulle ja toista sivua alas, se oli kuulema mahdollista mutta en edes halua tietää miten. Joten laitettiin Mikko kärkeen ja otettiin tuskaisen jyrkkä suunta takaisinpäin, alas rinnettä. Välillä käveltiin ja välillä ratsastettiin, mutta alas vaan päästiin.

Tässä vielä hymyilyttää.

Nimesin ratsuni Babyksi, sillä se oli porukan nuorin.

Luulen, että afrikkalaiseen tapaan meille oli taas tapahtunut jonkinlainen väärinkäsitys. Nimittäin asiaamme hoiteli etukäteen taas ainakin neljä eri ihmistä, ja jokaiselle yritimme selittää että meistä kolmesta kahdella ei ole kovin paljoa hevoskokemusta. Muut turistit, joita näimme hotellin tienoilla, tuntuivat käpsyttelevän tunnin tai parin ratsastuslenkkejä lähimaastossa, jopa taluttajat mukanaan. Me näytimme kuitenkin ilmeisesti niin taidokkailta, että meidät vietiin vuorelle, ja oikeasti korkealle sellaiselle. Mutta olihan se hieno kokemus näin jälkikäteen ajateltuna. Onneksi oppaallamme oli ymmärrystä ja kärsivällisyyttä, ja poneillamme hyvät hermot, voimaa, tasapainoa ja sitkeyttä.

Sitten hyvästelimme jo Pedrikin haikein mielin, ja jatkoimme matkaamme takaisin Etelä-Afrikkaan. Se onkin sitten jo toinen tarina.

Villin kaunis Namibia

En voi vielä sanoa että olisin rakastunut eteläiseen Afrikkaan. Täällä on liian paljon inhoja asioita kuten mustia mamboja, likaisia vessoja, salakavalia hyttysiä ja kaikenlaisia öttömönkiäisiä. Välillä on ihan liian kuuma ja sitten kohta liian kylmä tai toisinpäin, joten olen aina vähän väärin pukeutunut. Asiat tehdään vaikeimman kautta. Jopa niin yksinkertainen asia, kuin bensan maksaminen kortilla huoltoasemalla, voi täällä vaatia erillisen toimiston ja yhden lisätyöntekijän. Jotenkin minua kuitenkin kiehtoo tämän maankolkan arvaamattomuus ja yllätyksellisyys. Juuri kun luulen tietäväni, miten homma täällä toimii, se ei enää toimi ollenkaan niin. Sitten taas, kun olen luopunut toivosta kaiken kaaoksen keskellä, asiat järjestyvätkin oikein mainiosti.

Kuitenkin tunnen oloni täällä hyväksi, kotoisaksikin. Varsinkin Namibia oli maa, jossa viihdyin. Liftasimme Botswanan rajalta Windhoekiin, Namibian pääkaupunkiin. Sattumalta kyyditsijäksemme osui safariautoa Maunista Windhoekiin siirtämässä oleva turistien kuljettaja, jolta saimme matkan aikana hyödyllistä tietoa paikoista jossa kannattaa käydä. Saimme häneltä myös Namibian kartan, josta meille olikin myöhemmin paljon hyötyä, koska meillä ei ollut siinä maassa navigaattoria käytössämme. Mies kertoi meille kohtaamistaan villieläimistä, muun muassa puhvelista, jonka ruhjomaksi melkein joutui. Matkan aikana näimme tien varressa erilaisia antilooppeja, pahkasian ja kymmenien paviaanien lauman istumassa aidantolpilla. Kyyditsijämme kertoi meille, mitä paikalliset uskovat paviaaneista: missä paviaanit asuvat, siellä on myös ihmisille hyvän elämän edellytykset.

Hyvästelimme hyväntekijämme Windoekissa ja otimme taksin hostellille. Taksikyyti oli siitä mielenkiintoinen, että Mikko luki toista karttaa, minä luin toista, taksinkuljettaja kyseli tietä määränpäähämme vastaantulijoilta, ja toiseen paikkaan menossa oleva kolmas kyyditettävä kertoi oman mielipiteensä siitä, mihin olemme menossa ja miten sinne pääsee. Selvisimme ihmeen kaupalla hostellille, nimeltään the Cardboard Box Backbackers. En nyt tässä lähde paikkaa sen ihmeemmin kehumaan. Mutta peti oli halpa, ja aamupalaksi sai ilmaisen kahvin ja pannukakun, mikä tosin oli omituisen makuisella margariinilla sivelty.

Windhoekissa (yli)söimme ensimmäisen kunnon aterian moneen päivään paikallisessa Spurissa. Istuimme terassilla ja ihmettelimme kaupunkielämää; muutama päivä Victoria Fallsilla teltassa, yö junassa ja sen päälle Botswanan luontoelämykset olivat tehneet meistä jo melkein bushmaneja, joten emme edes yrittäneet sisäistää kaikkea ihmeellistä mitä näimme. Tutustuimme kuitenkin sen verran kulttuuritarjontaan, että menimme käymään Namibian verisestä menneisyydestä kertovaan, ihka uuteen museoon, joka olikin melkoisen vaikuttava!

Kuva ei ole museosta eikä edes Namibiasta, mutta vaikutuin
namibialaisesta, Robben Islandillakin Mandelan lailla
kärsineestä Andimba Toivo ya Toivosta.

Aikamme hostellissamme levättyämme ja kulttuurista nautittuamme vuokrasimme Herziltä VW Polon ja lähdimme ajamaan Namibian aavikolle. Matka oli hieno, rankka, ja niin kokemusrikas että sitä on vaikeaa pukea sanoiksi. Se sisälsi muun muassa yhden hiekkamyrskyn; kaksi rikkoutunutta auton lokasuojaa; kirahveja tien varrella; villihevosia; henkeäsalpaavan kanjonin, suuren määrän eri sävyjä ja tekstuureja hiekkaa sekä hiekkadyynejä; sateen äänen ja tuoksun aavikolla kuivan kauden jälkeen; kaikenlaisia omituisen muotoisia eläimiä joiden nimiä en edes tiedä; offroad-hiekkarallia Pololla, jonka ratti on ihan väärällä puolella (ja minä siis ajoin myös, ja ne lokasuojat olivat rikki jo ennen sitä); saksalalaiskaupungissa asuvan mustan miehen, jonka nimi oli Timo, sekä hänen hostellinsa kaupungissa, jossa ei ollut meidän siellä oloaikana ollenkaan sähköä; matkaeväänä parasta mangojugurttia mitä olen ikinä maistanut; yön autossa ja sen jälkeen auringonnousun dyynillä; kuoleman laakson; eteläafrikkalais-yhdysvaltalaisen liftaripariskunnan, jonka auto oli rikkoutunut; kangastuksia; ja sokerina pohjalla 42-asteen helteessä tuntikausia kestäneen aavikolla ajon jälkeen ensimmäisen vilahduksen vedestä - Orange Riverin lintuineen aivan Etelä-Afrikan rajan tuntumassa.

Fish River -kanjoni. Eikä oikeasti edes jännitä, koska ajaminen
 tänne oli pelottavampaa kuin itse paikka.

Keihäsantilooppeja näimme tällä reissulla enemmän kuin olen
 Suomessa koko elämäni aikana nähnyt hirviä.
Mikko söi yhtä, minä en.

Kaunis puu ja dyyni.

Vihje: jos haluat oppia ajamaan väärin päin,
katsele kolme vuotta kelloa, joka menee väärin päin.

Hiekkaa oli. Hienoa ja karkeaa, punaista ja oranssia,
pehmeää ja kovaa.

Kävimme matkalla hylätyssä kaivoskaupungissa nimeltä Kolmanskoppe, jossa Tim Walker kuvasi Agyness Deynin Vogueen (ei onneksi/valitettavasti nähty niitä gepardeja - korjattu aiempi luonnontieteellinen virhe, anteeksi!). Paikka oli karmivan kaunis, historiallisesti kiinnostava ja pelottavakin.

Paikan sairaala tietenkin kiinnosti minua heti.

Kuuluisat viimeiset sanat: kyllä nämä
portaat vielä minut kestää.

Namibia... Sinne voisin menna vielä joskus takaisin. Jostain syystä se sai sydämeni majatalosta oman huoneen. Mikon blogista voitte lukea faktat, tässä oli joitakin mielikuvia taas tästä seikkailusta. Onneksi seikkailu jatkuu vielä, seuraavaksi jossain muualla.

I<3Namibia

Ja joulukin täällä tuli jo. Kuka voisi
olla tykkäämättä tästä paikasta?

Mitä olen oppinut apinoilta tähän mennessä

Ota rennosti

Kiipeile

Harjoita tasapainoa aina kun mahdollista

Käytä mielummin aitoja kuin polkuja

Yritä näyttää söpöltä

Kuikuile puusta

Pidä tiukasti kiinni rakkaistasi

Sorry for the inconvenience

Ärsyttävää, hikistä, ahdasta, likaista - sitten yhtäkkiä elefanttilauma tien vieressä, tähtitaivas jonka poikki loistaa Linnunrata, uskomattoman kaunis pikkulapsi joka katsoo suurilla silmillään. Nämä ovat joitakin impressioitani tähän asti käymistämme Afrikan maista.

Kränkkypuihin ilmestyy kukkia pitkän kuivan kauden jälkeen.

Bambi oli arka mutta suloinen.

Lähtiessäni vakuuttelin itselleeni etten varmasti ota stressiä yhtään mistään seitsemään kuukauteen. Ei töitä, ei vastuuta, ei herätyskellon ääntä syksyn pimeässä kylmässä aamussa. Totuus on kuitenkin toinen; stressaavat asiat elämässäni ovat vähintään triplaantuneet heti reissun alusta asti. Kaikki elämisen perusasiat täytyy suunnitella joka aamu uudelleen ja uudelleen. Eikä tosiasiassa ole montakaan aamua mennyt ilman herätyskellon ääntä, kun uudet nähtävyydet ja maisemat kutsuvat. Ehkä kuitenkin alan sietää epämukavuutta yhä paremmin. Jos ostan Suomessa Sparista (onko Suomessa enää Spareja?) sämpylän, ja siinä on kahden sentin mittainen vihreä toukka, alkaisin varmaan kiljua. Täällä toukka on vain pakko nyppiä irti ja jatkaa sämpylän syömistä (ehkä vähän kiljuinkin jos Mikolta kysytään). Täällä ei sekään enää hätkäytä jos vessakopissa on mutanttiampianen, tai jos autoon tungetaan 18 ihmistä vaikka se on suunniteltu 11 henkilölle - niin ja mikä se ilmastointi olikaan? Tai jos junamatka Victoria Fallsilta Bulawayoon kestää kahdeksan tuntia enemmän kuin mitä aikataulussa lukee, ottaen huomioon sen että hyttimme kuhisee torakoita, penkki, missä pitäisi nukkua, on puhki keskeltä, vaunun vessa ei vedä eivätkä olosuhteet muutenkaan ole VR:n laatustandardien mukaiset, ja se ilmastointiasia jälleen. Kaiken kruunaa se että matkaseurueemme vaunussa koostuu moskova-poppia luukuttavista neljästä venäläisestä, Afrikkaan totaalisesti kyllästyneestä itkuisesta aasialaisesta jonka ainoa päämäärä on päästä kotiin, ja kahdesta konnarista jotka ovat varanneet itselleen kaksi vaunun parasta neljän hengen hyttiä.

Sleeper-vaunun hytti. Arvatkaa nukuinko koko yönä yhtään?

Junamatka loppui kuitenkin aikanaan, jokainen hikinen Combi-bussikyyti on lopulta ohitse, ja siinä vaiheessa kun joku paikka alkaa totaalisesti tympiä, me vaihdammekin jo maisemaa. Uudessa paikassa on sitten ne uudet ongelmat, vanhat jäävät taakse. Aina välillä pääsemme vähän parempaan hostelliin, jonka toimiva suihku ja melkein kirputtomalta näyttävä peti ovat pikkuparatiisi väsyneelle matkustajalle. Ison lippiksennoston ansaitsee matkanjohtajani ja rakkaani, joka on suunnitellut ennakolta lähes kaiken ja tietää kaikesta kaiken. Tunnen kaikesta epämukavuudesta huolimatta olevani tällä hetkellä VIP-matkustaja maailman ympäri. Huomenna lähdemme mokoron kyydissä Okawango Deltalle katselemaan lintuja, hippoja ja krokotiileja, joten miksi valittaisin yhtään mistään?

Reissun sotaisa alku

En suinkaan tarkoita otsikolla sitä että parisuhteemme olisi jo kriisissä reissun tässä vaiheessa. Ensimmäisiin päiviimme Joburghissa ja Pretoriassa on vain mahtunut niin sotamuseossa (South African National Museum of Military History) vierailu kuin tutustuminen Buurien veriseen historiaan Voortekker-monumentilla.

Meillä on nyt aiemmista reissuista poiketen kaksi kameraa käytössä. Iltaisin, kun selaamme hotellihuoneessa päivällä otettuja kuvia, on mielenkiintoista huomata, miten kumpikin meistä näkee samat paikat omasta näkökulmastaan.

Sillä aikaa kun Mikko otti sotamuseossa kuvia hävittäjistä...

... minä kuvasin lentäjä-Barbien ja -Kenin.

Voortrekker-monumentti vakuutti massiivisuudellaan. Pakkohan sielläkin oli vähän kiipeillä :) Korkeanpaikankammoni alkoi kuitenkin oireilla siinä vaiheessa, kun Mikon oli päästävä hissillä ylimpään kerrokseen ja siitä vielä rappuset kattokupolin alle, josta näkyi alas, alimpaan kerrokseen asti. Kyllä siinä taas pieneksi itsensä tunsi.

Voortrekker-monumentilta näkyi kauas.

Kävimme tänään myös Tswaingin meteoriittikraaterilla - tai kirjaimellisemmin kraaterissa. Sinne sai kävellä ihan kuopan pohjalle asti. Kokemus oli ainutlaatuinen, matkan varrella näimme muun muassa meteoriitin aikoinaan mutkalle vääntämää graniittikalliota. Kraaterin pohjalla oli järvi, josta on vielä 1900-luvun puolessa välissä kaivettu suolaa ja muita mineraaleja. Olimme ainoat turistit paikassa sillä hetkellä, joten olo oli välillä aika orpo - olisihan vaikka minkälainen leijona voinut yhtäkkiä hyökätä pusikosta. Mikko tietenkin jalat-maassa -tyyppinä rauhoitteli että olisi meille kerrottu jos kraaterilla olisi ollut villieläimiä. Minä taas en ollut asiasta yhtään varma. Ehkä se henkilö ei sattunut olemaan paikalla, jonka olisi kuulunut informoida kyseisestä asiasta.

Täällä vaikuttaa nimittäin jokaisella vastaantulevalla tyypillä olevan oma ainutlaatuinen tehtävänsä jota hän suorittaa, tehden vain yhtä nimenomaista työtehtävää tuntikaupalla, eikä mitään muuta. En ole varma virkanimikkeistä, mutta olemme nähneet ainakin jo Ruohonnyppijän,  Parkkipaikkaviittojan, Risteysviittojan, Laatanlakaisijan sekä Juomapisteenpesijän. Meidän hotelissamme vaikuttaa olevan omat henkilönsä jokaisen aamiasruokalajin tekoon: yksi paistaa munat, toinen paahtaa leivät ja kolmas kertoo samalla neljännelle ja viidennelle suvun kuulumiset. Mielenkiitoisia olivat myös turistikohteiden portilla päivystävät Vieraskirjanpitäjä sekä varsinkin Vieraskirjanpitäjän Apulaiskirjanpitäjä. Vieraskirjanpitäjä pyytää sisäänpyrkijöiltä nimen, puhelinnumeron, auton rekisterinumeron ja vierailukäynnin syyn, ja ilmoittaa ne vieressään seisovalle Apulaiskirjanpitäjälle, joka kirjaa tiedot kansioon. Freedom-parkkiin mennessä näitä kaksi eteläafrikkalaista työllistävää kirjauspistettä oli ainakin kolme, joten veikkaan että työttömyyslukemat ovat tässä maassa joko todella alhaiset tai sitten vaihtoehtoisesti todella korkeat.

Kraateri-selfie

Reissu on vasta alussa, edessä on vielä kuukausikaupalla lomaa ja uusia paikkoja nähtävänä ja koettavana JHTJME. Olen onnellinen!