Sadepäivän blues

Päätin eilen otsikon mutta en jaksanut kirjoittaa mitään. Oli kaikki taas niin hankalaa; saavuimme turistikylä Ellaan, pyykkikuorma oli pesetettävä mutta pesula osasi laskuttaa, vettä tuli kaatamalla, varpaat olivat kylmät ja polveen sattui. Olin nähnyt huonoja unia, ja edellinen hotelli oli ollut suttuinen. Meitä huijattiin hedelmäkojussa banaanin hinnassa.

Todellinen vaaratilannekin koettiin, tai ainakin nähtiin läheltä. Istuessamme kello viiden teellä Ellassa uuden majoituspaikkamme terassilla, pihaan karautti pakettiauto kyyditsemässä paria ranskalaisturistia. Heidän kuskilleen kerrottiin että nyt olette tulleet väärään paikkaan, teidän hotellinne on tuo seuraava. Ranskalaiset vilkuttelivat meille iloisesti ikkunasta ja me heille takaisin. Hotellimme sijaitsee jyrkällä rinteellä, ja tie tänne on tuttuun tapaan kapea, mutkainen ja pelkkää mäkeä. Kuski alkoi kääntää vaniaan pienellä pihalla, jotta hänen ei tarvitsisi peruuttaa mäkeä alas. Paikalliset kuljettajat ovat täällä joskus huimapäisiä ja taitavia pikkuteiden teuvoja, mutta peruuttaminen ei aina ole se vahvuus. Niinpä tämäkin paku oli lopulta poikittain alamäkeä kohti 80 asteen tienmutkassa, jossa yhdellä puolella oli jyrkkä penger, toisella puolella takarenkaan alla iso kivi, ja kyljessä kiinni banaanipuu. Renkaat sutivat tyhjää.

Teet jäähtyivät kuppeihimme kun seurasimme tilannetta. Yritin huudella ranskalaisille että hypätkäähän pihalle. Lopulta talomme isäntä kävi pyytämässä vieraat pois autosta. Miehet lähtivät porukalla työntämään, ja kuljettaja kaasutti niin että musta savu vain tuprusi. Ei kuitenkaan ollut mitään toivoa mihinkään päin pääsemisestä.

Sitten ranskalaisetkin osallistuivat työntämiseen, ja katastrofihan siitä seurasi. He laittoivat takarenkaan eteen kiven estämään eteenpäin valumista, ja kun kuski seuraavan kerran käytti jalkaa kaasulla, kivi lensi kolinalla ensin auton pohjaan ja sitten ranskalaisrouvan jalkaan. Onneksi isku ei ollut suora, hirvittää ajatella miten olisi voinut käydä, kuskin kaasujalka kun oli sen verran raskas. Pääsin harjoittelemaan haavahoitoa, kylmä-koho-kompressio -taitojani sekä luiden palpoimista murtumien varalle. Niitä ei kuitenkaan tullut, ja siitä Isälle suuri kiitos. Tilanne ratkesi lopulta niin että länsimaalaiset hoidettiin paikalta pois ja joku hurjapäänuorukainen kävi kurvaisemassa auton käsijarrukäännöksellä pengermää hipoen alamäkeen.

Siihen se blues sitten päättyikin. Nyt aurinko taas pilkistelee, ja tämä Ellan majoitus on todella siisti ja mukava. Olemme jälleen home stay -paikassa, jossa on vain kaksi vuokrattavaa huonetta, eli olemme ainoat asiakkaat täällä nyt. Teetä saa kun vain pyytää, ja srilankalainen tee on todella hyvää, meille kahvinjuojillekin maistuvaa. Kahvi on täällä aika surkeaa, joten nykyään pyydän aina mielummin teetä.

Viime tekstissäni liian aikaisin parjasin täkäläistä keittotaitoa länsimaalaisten ruokien osalta, ja heti joudun perumaan puheitani hieman. Tällaisessa turistikylässä kuin Ella, on myös hyviä eurooppalaisia ruokia. Yhdet elämäni parhaista fish and chipseistä sain eilen illalla. Tartarkastike suli kielelle. Tänään taas palasin paikalliseen ruokakulttuuriin ja maistoin munakoisocurrya rotileivällä. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä ihanaa makuelämystä, joka oli kaukana bluesista, joten päätän tekstin tällä kertaa tähän.

Ps. Täällä on kissanpentu<3

Etenemistä osa kaksi

Uppuvelin ja Nilavelin hiekkarannat eivät vakuuttaneet meitä - siitä huolimatta että niitä oli etukäteen paljon kehuttu. Ehkä Malediivien saarten valkohiekka ja kirkkaat vedet olivat hemmotelleet meidät pilalle, mene ja tiedä. Joka tapauksessa jatkoimme Prasad Toursin punaisella Microlla matkaamme Sigiryaan. Sigiryassa meitä kohtasi kolarionnettomuus. Emme onneksi olleet autossa tapahtumahetkellä, ja onneksi Prasadilla on vakuutus. Ihmetyttää vaan, kuinka monta omaisuusvahinkoa näinkin lyhyelle reissulle voi mahtua.

Sri Lankassa kolaroija voi ilmeisesti vetäytyä vastuusta yksinkertaisesti sanomalla ettei pysty maksamaan korjausta. Myöhemmin kävi ilmi ettei kolaroijalla ollut edes ajokorttia, eikä ajamansa safarijeeppi ollut hänen. Jeeppiin tuli pieni kolhu, kun taas Micron takapuskuri irtosi täysin ja vasen kylki oli aika mielenkiintoisen näköinen. Heti tapahtumapaikalle kutsutaan vakuutusvirkamies selvittämään tilannetta. Se osallinen jolla on vakuutus, olkoonkin sitten se syytön osapuoli, joutuu käymään byrokratiasodan hankkiakseen itselleen rahat korjaukseen, ja toinen pesee kätensä jutusta pahoittelemalla tapahtunutta. Ei mene tämän yksioikoisen suomalaisen oikeustajuun. Toisaalta tässä oli taas itsetutkiskelun paikka. Miten sitä niin helposti asetankin jokaisen yksilön samalle viivalle, ankarasti samoihin vastuisiin? Täällä on välillä vaan hyväksyttävä ettei mitään samoja lähtöviivoja ole, ja joku nyt vaan on koko elämänsä ajan etuoikeutetumpi kuin se toinen. Kärsivällisyyttä ja armeliaisuutta on jokaisen toiselleen osoitettava sillä kauhalla kuin itselle on annettu.

Kävimme Sigiryassa Leijonakalliolla, 180 metriä korkealla magmakalliolla, jossa oli ikivanhoja raunioita. Nousu portaita pitkin oli pystysuora ja jännittävä.

Pelottaa, mutta tossua laitetaan toisen eteen. Tässä oli sentään
vielä turvaverkko.

Ylös vaan leijonan kynsien välistä.

Sigiryassa ei oikeastaan ollut muuta nähtävää kuin Lion' s Rock. Lähdimme sitten ajamaan kohti isompaa kaupunkia Kandya. Kävimme matkalla Dambulla-nimisessä paikassa kallioon rakennetussa budhhalaistemppelissä, jossa oli yllättäen buddhia ja temppeliapinoita.

Kandyssa meitä vietiin turistipaikoista toiseen. Ensin norsusafaripaikkaan, sitten auyrveda-puutarhaan, josta "ei tarvitse maksaa mitään eikä ostaa mitään", vaikkakin paine rahan käyttöön oli kova. Esimerkiksi muutama pienenpieni purkki ihokarvanpoistorasvaa maksoi yli 50 euroa, mutta alennusta olisi saanut jos olisi lähtenyt tinkimään. Ei vaan jaksanut tinkiä eikä siis ostaakaan. Sitten pienistä vastusteluistamme huolimatta menimme katsomaan tanssiesityksen ja tulisilla hiilillä kävelijöitä. Sitten olisivat olleet vuorossa workshopit ja niiden myymälät, joista myöskään "ei tarvitse ostaa mitään", mutta ensimmäisen käynnin jälkeen yksinkertaisesti kieltäydyimme astumasta ulos autosta parkkipaikalla jonne meidät oli vaivalloisten ruuhkien kautta tuotu (kun luulimme olevamme matkalla kohti Pinnawalaa), ja vetosimme vatsaongelmiin, joten oppaamme ja kuskimme armahti meitä. Siispä lähdimme vihdoin kohti odottamaamme norsujen orpokotia Pinnawalassa. Vielä monta kertaa kuulimme vilpittömän kysymyksen että tulomatkalla ehkä sitten käydään workshopeissa? Ettekö tosiaan haluaisi käydä? Noo... emme.

Norsujen orpokotiin pelastetaan luonnossa pärjäämättömiä norsuja sekä huonosti kohdeltuja tai silpoutuneita työnorsuja. Norsujen kohtelu siellä vaikutti olevan arvostavaa ja osaavaa. Vauvanorsuja ruokittiin tuttipulloilla. Turisteja ei päästetty liian lähelle norsuja, paitsi joissain hallituissa poikkeustilanteissa yksi kerrallaan ettei norsu häiriinny. Eläimet saavat elää laumassa melko vapaina, tosin välillä tiettyihin tilanteisiin kuten kylvetyksiin käytetään joillekin tottelemattomimmille yksilöille kahleita. Toinen asia joka minua ärsytti, olivat norsujen ohjaajien piikkikeihäät, joita käytettiin tosin vain hätätilanteissa. Muuten paikka oli todella vaikuttava, ja elefantti se vaan on aivan upea eläin. Vielä hienompaa tietysti olisi, jos orpokotiin ei tarvittaisi turistien rahaa, emmekä mekään olisi siellä käyneet, vaan nuo hienot eläimet saisivat elää täysin rauhassa vain omien hoitajiensa kanssa.

Norsut tulossa kylpypaikaltaan kylänraittia pitkin.

Yksi asia mitä odotin etukäteen todella paljon liittyi tietenkin ruokaan. Minulla ja Jaskalla on ruoka-arviointi -projekti, ja annamme aterioille pisteitä eri arvioihin perustuen. Curryissa on ollut paljon vaihtelua melkein täydellisistä kehnoihin. Olemme saaneet myös huonoja, keskinkertaisia sekä uskomattoman hyviä pikkunapoteltavia katukeittiöistä. Länsimaalaisia ruokia, kuten pitsaa ja hampurilaisia, voi ehkä hyvällä onnella saada täältä hyviäkin, mutta yleensä ottaen varsinkin pikkuravintoloissa kannttaa keskittyä paikallisiin antimiin. Eniten odottamani ruoka on ollut roti. Odotukset ovat täyttyneet, nam!

Paista leipä pannulla. Lisää kasviksia, riisiä, kananmunaa tai
mitä tahansa, sekä paljon tulisia mausteita.
Kääri. Nauti lämpimänä tai kylmänä.

Sitten lähdimme Kandysta Hattoniin junalla. Ostimme toisen luokan liput, mutta kakkosluokka oli ammuttu täyteen turisteja. Siirryimme siis kolmosluokkaan, joka oli myös täynnä, mutta muutaman aseman jälkeen paikallisia alkoi jäädä junasta, ja saimme istumapaikat. Hattonin asemalla jouduimme hetken miettimään, otammeko tuk-tukin vai taksin Dalhousieen. Huijaus hinnassa oli jo etukäteen varma, päätimmepä sitten miten päin tahansa, joten valitsimme tällä kertaa mukavuuden - onneksi teimme niin, sillä matka oli pitkä, kivinen, mäkinen ja mutkainen.

Dalhousiessa ei ole oikeastaan mitään muuta nähtävää kuin Adam' s Peak eli Sri Padha, 2243 metrin korkeudessa oleva huippu, joka on buddhalaisten, hindujen ja joidenkin muslimien pyhä paikka ja pyhiinvaelluskohde. Minä ja Mikko otimme pikku iltaunet ja heräsimme yhden jälkeen yöllä kiivetäksemme huipulle. Luulimme matkaa pidemmäksi, koska paikallisten käsitys kilometreistä ei nyt ole ihan eksaktia luonnontiedettä, joten aloitimme rauhallisella tahdilla ja hyvillä sykkeillä portaiden kipuamisen sateen valuessa niskaamme. Meille osui rauhallinen päivä, ei ole täysikuu ja viikonpäivä oli meille suotuisa, joten pyhiinvaeltajia ei ollut liikaa eikä ruuhkia päässyt syntymään. Sadekin taukosi jossain vaiheessa. Ruotsalaisia oli kyllä vähän liikaa.

Näimme mennessämme paikallisia, jotka olivat tulossa takaisin päin. He olivat aloittaneet kiipeämisen jo illalla. Olimmekin jo kuulleet että paikalliset eivät ole niin kiinnostuneita auringon nousuun tähtäämisestä, se on enemmänkin länsimaalaisten turistien juttu. Jotkut ovat peloissaan korkealla, ja kun kiipeää koko ajan pimeässä, korkeus ei huimaa, oli meille kuljettajamme kertonut. Tie on valaistu koko matkalta niin että eteensä juuri näkee, mutta ei ympäröivää maisemaa.

Matkan varrella oli paljon ruokakojuja, ja tajusimme ettei meidän olisi tarvinnut ottaa niin paljon evästä kannettavaksi reppuun. Keskityimme etenemiseen joten ei ollut nälkäkään, ja eväistämme taitaa riittää pitkälle ensi viikkoon. Krääsäkojuja oli pitkälle ylöspäin vuoren rinnettä, mutta ne oli selkeästi tarkoitettu paikallisille eikä länsimaalaisille vierailijoille: lahjoja buddhille, hiipattoman tonttulakin näköisiä paksuja pipoja, rumia muovinukkeja, tekokukkia, heikkolaatuisia muovikoruja ja kaikkea ihan ihme sälää. Kukaan krääsäkojujen kauppiaista ei huudellut meille, toisin kuin ruokakojujen myyjät. En kyllä nähnyt paikallistenkaan ostavan muuta kuin uhrilahjoja, mutta ilmeisesti kysyntää, on koskapa kojuja oli kymmeniä ellei satoja.

Matka osoittautui arvioidun seitsemän kilometrin sijaan viideksi kilometriksi, joten olimmekin hyvissä ajoin ennen auringonnousua ylhäällä. Huipulla oli jäätävän kylmä, ja varsinkin paikalliset pyhiinvaeltajat tärisivät näkyvästi. Aurinko nousi, ja pilvet rakoilivat sen verran että näimme taivaan kirkastumisen. Sää olisi voinut olla parempi, mutta tärkeintä oli kuitenkin matka sinänsä. Se oli rankka, mutta todellakin kaiken lihastyön arvoinen. Alastullessa vanha polvivammani alkoi vihoitella. Polvituen ja buranan voimalla sekä Mikon henkisellä tuella pääsimme hotelliin aamupalalle väsyneinä, mutta erittäin onnellisina.

Etenemistä osa yksi

Lähdimme ajelemaan rauhallista 50 - 70 kilometrin tuntivauhtia Negombosta itään. Seuraava kohde oli Anuradhapura, jossa vietimme syväunisen yön halvassa, mutta aivan kelpoisessa pikkuhotellissa matkan varrella. Hotellin omistajan veli tai serkku vei meidät temppelikierrokselle. Se, minkä hotellin hinnassa säästimme, sai yrittäjäperhe takaisin tällä melko hintavalla ajelukierroksellaan. Nyt kun asiaa miettii, olisimme voineet pyytää kuskiamme käyttämään meitä autollaan lähialueiden temppeleissä, koska mitään sellaista olennaista tietoa emme oppaaltamme saaneet, jota emme olisi ihmeellisestä netistä voineet löytää. Oli kuitenkin mukava jutella välillä paikallisen kanssa shinghalesensekaista englantiakin, nyt kun meillä on koko ajan ollut suomea puhuva kuski, paljon suomalaisia tavattu muutenkin reissussa ja kielitreenit jääneet vähemmälle. Ja aina pitää yrittäjiä kannattaa, vaikka kalliiksi se reissaajalle pitkässä juoksussa tuleekin. Oppaamme ansiosta havaitsin täällä saman ilmiön kuin Myanmarissa, sen ihme sylkyä aiheuttavan huumaavan lehtijauheen, jota he pureskelevat ja sitten räkivät punaisia sylkyjä pitkin maita ja mantuja.

Emme näköjään saaneet temppeleistä tarpeeksemme Anuradhapurassa, koska melkein heti Trincoon eli Trincomaleen saavuttuamme jätimme Jaskan home stay-hotelliimme nauttimaan, kärsimään viiden, hieman viiniä ja olutta nauttineen tsekin kyseenalaisesta seurasta, ja lähdimme Mikon kanssa Shivan temppeliin. Se sijaitsi keskellä sotilasaluetta. Jättishiva ja kaikki muut hienosti tehdyt epäjumalat eivät olleet niin mieleenjääviä kuin alueen ihanat peurat, papukaijat, apinat, puut sekä paikallisen sotkun virkistävä kokis ja mausteiset paikalliset pasteijat jollaisia latinalaisesti voisi samosoiksi kutsua. Sotku oli se sotkuisin sotku, mutta ruoka sekä toiminta oli hyvää ja rehellistä. Hyvä, sotilaat.

Tykki ja peurat.

Trincomaleessa meillä oli ihana majoittajaperhe. Nuori omistaja oli myös Prasath (eri lailla tosin kirjoitettuna ja eri uskonnon edustaja), kuten kuljettamme, ja hän joutui meidän ja tsekkien täälläoloaikana ongelmiin liiallisesta oluen tarjoilusta hotellissaan. Laki on täällä kova, eikä hän olisi saanut kuljettaa juomia kuin tiettyyn rajaan asti. Hän oli kuitenkin juuri muuttanut tänne Malesiasta eikä ollut selvillä kaikista kuvioista, mutta tämän jälkeen hänkin on.

Hotellimme oli todella hyvä, ja tarjosi virkistävän keitaan hankaluuksien välillä. Siitä piristyneenä jaksoimme lähteä viettämään rantaelämää, joka ei tosin pettymyksekseni tällä kertaa tarjonnut surffausta. Ei nyt eikä täällä. Mikko mokoma jätti Hikkaduwan välistä, ja pahoin pelkään etten pääse hiomaan taitojani tällä reissulla, mutta toivottavasti olen väärässä.

Kaunis Nina majoituspaikassamme.

Nyt en jaksa kirjoittaa enempää, koska nuo pojat varasivat läppärin Tapparan pelin katsomiseen ja olen joutunut näpyttelemään joka ikisen kirjaimen Mikon kännykällä. Kirjoitan lisää myöhemmin.

The Negotiators in Sri Lanka

Nyt on koettu se hetki, kun ollaan reissussa ilman kännykkää, rahaa ja pankkikorttia. Tai siis minä olen. Se on sitten Mikon päätös, haluaako hän katsella elättivaimoa vai hylkääkö minut johonkin srilankalaiseen hotelliin tiskariksi loppureissun ajaksi.

Jälkikäteen on todella hienoa olla viisas. Oli tyhmä veto minulta laittaa pankkikortti, molempien pankkien tunnuslukukortit sekä ajokortti kännykän koteloon, sujauttaa kännykkä shortsien napittomaan taskuun, ja lähteä hiihtelemään Negombon kaduille. Kun kännykän katoaminen huomattiin, lähdin käymään Negombon pääpoliisiasemalla. Se olikin mielenkiintoinen tapahtumasarja.

Otin tuk-tukin hotellin edestä ja sovin hinnaksi 200 paikallista rahaa yhteen suuntaan. Siihen ruhtinaaliseen korvaukseen kuski lupasi odottaa koko sen ajan mitä vietän poliisiasemalla. Eli taas minua huijattiin. No, sain samaan hintaan bonuksena ylimääräisen kyytiläisen, kuskin pummikaverin, joka kertoi koko matkan ajan perheestään ja siitä, miten hänen kolme poikaansa ja neljä tytärtään syövät hänet vararikkoon. Ehdimme keskustella matkan aikana uskonnosta ja politiikasta, ja kaikesta muusta paitsi rahasta (se olin minä se, joka aina vaihtoi puheenaihetta) kunnes saavuimme poliisiasemalle.

Minut otti vastaan poliisimies, joka pyysi minut istumaan työpöytänsä eteen, mutta kirjoitti ennen asiani kuulemista ilmeisesti kaikki illan raportit Tärkeään Vihkoon. Vihdoin hän suvaitsi kysyä minulta, mitä asiaa minulla on. Annoin tapahtuneesta niin hyvän kuvauksen kuin osasin. Kerroin että kännykkäni on todennäköisesti varastettu kadulla shortsieni taskusta. Jokin ongelma siinä vaikutti olevan, ja minun piti kerrata tarinani ainakin kaksi kertaa. Lopulta poliisi käski minun kirjoittaa kirjallinen selostus. Sekään ei mennyt läpi, mutta sekin liimattiin huolellisesti Tärkeään Vihkoon. Poliisi kävi juttelemassa välillä isompien herrojen kanssa, ja palasi takaisin. Tule takaisin huomenna aamulla, kahdeksan jälkeen, hän sanoi. Yritin selittää etten tarvitse muuta kuin vakuutusta varten dokumentin siitä että olen tehnyt asiasta rikosilmoituksen. Sitä paitsi olisimme lähdössä huomenna jatkamaan matkaa, joten eikö asiaa voisi hoitaa heti? Lopulta jouduin kuitenkin toteamaan että poliisi ei anna periksi, joten lupasin tulla aamulla uudelleen. Silloin poliisi nousi seisomaan ja kätteli minua molemmin käsin.

Aamulla meitä tuli hakemaan hotellista Prasad, suomea puhuva paikallinen kuljettajamme. Prasadista ja neuvotteluistamme retkemme suhteen kerron tuonnempana lisää. Pyysin Prasadia tulemaan mukaani poliisiasemalle selvittämään tapahtunutta.

Jätimme Mikon ja Jaskan istumaan Prasadin autoon ja menimme sisään poliisiasemalle. Huomasin saman eilisen poliisin, joka selvästi muisti minut ja asiani, mutta hän ohjasi minut toiselle tiskille hyvin nuoren ja hyvin virkaintoisen virkamiehen kuulusteltavaksi. Jouduin kertomaan saman asian uudelleen. Esille kaivettiin Tärkeä Vihko, jossa näin omat edellispäiväiset sepustukseni. Sitten alkoi taas selostaminen, kuulustelu ja odottaminen. Virkamies leimaili papereita ja hävisi välillä takahuoneeseen. Prasad meni istumaan odotuspenkille, ja kertoi minulle, että poliisit ehkä epäilevät jonkinlaista vakuutushuijausta. Sitä kuulema turistit yrittävät usein täällä.

Nolona istuin penkilläni ja mietin mitä nyt muka olin tehnyt väärin, ja katselin, kun eilen minua palvellut poliisimies joutui selvittelemään jotain paikallisten riitaa. Yksi mies väitti toista, ja ainakin viisi naista riiteli häntä vastaan. Kysyin Parasadilta, mikä hässäkkä oikein oli kyseessä. Kuulemma nainen haluaisi avioeron miehestään, koska ei ole tyytyväinen häneen. Muut naiset tarvittiin puolustamaan tätä yhtä naista, koska naisten asema on vielä hankala välillä, ja naisen voi olla vaikea saada oikeutta. Riita vain jatkui ja jatkui, ja minä istuin omalla häpeäpenkilläni, kunnes yhtäkkiä paikalle ilmaantui vanhempi herrasmies siviiliasussa. Hänelle selitettiin tilanne ja sitten tämä tiukkailmeinen, arpikasvoinen etsivä alkoi kuulustella minua.

Oletko varma että kännykkä on varastettu? Ehkä vain tyhmyyksissäsi hukkasit sen? Sinulla täytyy olla todisteita varkaudesta, etsivä sanoi. Ei ole minun tehtäväni löytää todisteita vaan sinun, sanoin. Etsivä laittoi kännykkänsä taskuun ja meni istumaan pöydälle. Sitten hän heitti kännykkänsä taskustaan nopealla ranneliikkellä nurkkaan ja sanoi, että joskus ne kännykät vaan hukkuvat taskusta. Tilanne oli jotenkin niin absurdi että minua alkoi naurattaa, mutta väitin että en mielestäni hukkaile kännykkääni taskustani. Lopulta Prasad tuli juttelemaan nuoren poliisin ja etsivän kanssa, ja kertoi minulle että tilanne on todella vaikea, jos väitän edelleen että kännykkä on varastettu. Silloin pitäisi aloittaa tutkimus ja kuulustella ihmisiä, jolloin en voi saada mitään todistusta mistään, ennen kuin parin kolmen viikon päästä. Meidän oli jo päästävä jatkamaan matkaa, joten lupasin lopulta muuttaa Tärkeään Vihkoon kirjoittamaani kertomusta. Oikean värinen kynä etsittiin jostain, ja yliviivailin ja kirjoittelin uudelleen Etsivä ei vieläkään ollut ihan tyytyväinen, enkä tiedä mihin rikokseen sitten syyllistyin tarinaani muuttamalla, mutta todistuksen ilmoituksestani sain, ja minut ohjattiin leimoineni ulos talosta. Poliisit jäivät selvittämään paikalllisten edelleen jatkuvaa riitaa.



Matka jatkui. Lähdimme Negombosta pohjoiseen ja kohti itärannikkoa. Meillä oli alun perin ollut suunnitelmana palkata kuski vain kahdeksi tai kolmeksi päiväksi, ja liikkua muuten julkisilla kulkuvälineillä. Tavattuamme Prasadin, asia ei sitten ollutkaan enää niin yksinkertainen. Julkisilla matkustaminen on täällä todella halpaa, mutta autolla ajaminen voi ilmeisesti olla myös paikallisille kallista. Ongelmaksi olisi muodostunut se että Prasadin olisi täytynyt ajaa lähes koko maan halki takaisin tyhjällä autolla, joten hän sinnikkäästi tarjosi meille mahdollisuutta autoon koko reissumme ajaksi. Istuimme, istuimme, neuvottelimme ja neuvottelimme. Mikko kertoi matkareittimme ja suunnitelmistamme, Prasad yritti ehdottaa vaihtoehtoisia tapoja edetä. Molemmat ymmärsivät toistensa ongelman, mutta yhteistä säveltä ei tuntunut löytyvän. Lopulta Prasad antoi hyvän tarjouksen, jossa päivähinta oli huomattavasti edullisempi kuin mitä olimme laskeneet etukäteen. Meille homma tuli kyllä kokonaisuudessaan kalliimmaksi, mutta toisaalta ilmastoidussa autossa istuminen voittaa paikallisilla kulkupeleillä sompaamisen, meille jää enemmän vapaa-aikaa, ja pääsemme kuitenkin kokemaan junamatkat välille Kandy-Hatton ja Hatton-Ella. Eli kaiken kaikkiaan ainakin vielä tämä tuntuu ihan hyvältä diililtä.

Juuri nyt olen omaisuusvaikeuksistani huolimatta tyytyväinen että olen juuri täällä ja juuri nyt. Olemme ehtineet nähdä buddha-temppeleitä, vierailla kuumilla lähteillä, syödä aivan mahtavia curryja, tavata villejä riikinkukkoja, apinoita ja sadoittain lintuja. Nyt on mangojen, ananasten ja banaanien satokausi. Norsut ovat vielä näkemättä. Aurinko paistaa ja lomaa on vielä jäljellä. Juuri äsken saavuimme rantapaikkaan nimeltään Uppuveli Trinkomaleessa. Saa nähdä mitä seuraavaksi keksitään.

Myöhempi lisäys tarkkaavaisille lukijoille: ei nyt oikeasti ole mangojen kausi, se on kukoistuksessaan  vasta toukokuussa täällä pohjois-SriLankassa.. Nytkin kuitenkin saa täältä ehkä parhaita tuoteita mangoja, mitä olen ikinä maistanut.

Miksi teit sen, Abdul?

Lensimme laukkuinemme Hulhulen saarelle Malediiveille. Meille perinteiseen tapaan istuimme koneessa lastentarhaosastolla, jossa yksi kiukutteli ja toinen oksenteli, emme siis me. Lento meni muuten hyvin, ja saimme kaikki nukuttua. Laskeutuessa meri alkoi siitä, mihin kentän kiitorata loppui, ja laskeutuminen näytti siltä, kuin syöksyisimme mereen. Emme kuitenkaan pudonneet, emmekä Hulhuleen jääneet, vaan siirryimme seuraavalle saarelle, Hulhumaleen, jossa olimme yhden yön aivan ihanassa, nukkekotimaisessa pikkuhotellissa. Hulhumalesta menimme lautalla Maleen, jossa oli taksikyyditys ja lautan vaihto.

Me näytämme varmaan erityisen höynäytettäviltä, koska vedämme puoleemme ne kunkin paikan yritteliäät. Malediiveilla ei pitäisi olla ongelmia taksien kanssa. Emme siis sopineet kuskin kanssa matkan hintaa etukäteen, ja eikös se ryökäle heti huijannut. En kuitenkaan tällä kertaa jäänyt kinaamaan, sen verran innolla odotin pääseväni Maafusiin, ja asettautumaan hotelliin, jossa meidän oli tarkoitus viipyä tämän reissun pisin aika samassa paikassa, eli peräti neljä päivää ilman huoneen ja paikan vaihtoa.

Hotellimme johtaja, Abdul, oli aikamoinen persoona. Hän otti meidät vastaan puoliksi jo halaten ja ylitsevuotavan ystävällisesti, ja istutti hotellin vastaanoton terassille alkumaljamehuja juomaan. Täyttämämme sisäänkirjautumiskortit käytiin läpi juhlavalla toimituksella, kuin yksi ohjemanumero. Sitten alkoi puolen tunnin yksinpuhelu. Hän kertoi meille ensin itsestään, sitten hotellistaan, sitten Maafusin saaresta, sitten lähisaarista ja lopulta retkistä, joita hänen yrityksensä järjestää. Vihdoin Abdul otti huoneemme puheeksi ja alkoi kehua erästä "aivan vieressä sijaitsevaa, uutta ja hienoa" hotellia. Siellä olisi meille kuulemma huone varattuna kahdeksi yöksi, jonka jälkeen siirtyisimme takaisin tähän ennalta varaamaamme hotelliin. Sanoin toivovani että meillä olisi sama huone koko ajaksi, koska tämä olisi pisin yhtäjaksoinen aika muuten kovin liikkuvaisella reissullamme. Abdul-vekkulia perusteluni vain nauratti, ja hän kertoi minulle rinkan pakkaamisen käyvän nopsaan ja olevan mukavaa, mutta lopulta hän suostui siihen että olisimme sitten siellä toisessa hotellissa koko ajan.

Ongelma vain osoittautui luultua laajemmaksi. Kalliin tripladeluxe-huoneemme korvaava huone ei ollut lainkaan kolmen hengen huone, vaan Jaskalla oli vuoteena heteka pelkällä petauspatjalla. Huone haisi homeelta. Kokolattiamatto näytti olevan kahdeksankymmentäluvulta, jolloin sitä oli viimeksi pesty. Huoneen ainoat tuuletusikkunat avautuivat pölyiseen hormiin, ja meidän oli homeen hajun vuoksi kuitenkin koko ajan tuuletettava. No, päätimme tästä takaiskusta huolimatta antaa Abdulille seuraavana päivänä uuden mahdollisuuden asioiden järjestämiseen, joten otimme häneltä snorklausretken, vaikka se olikin hieman kalliimpi hänen kauttaan kuin muilla paikallisilla firmoilla.

Snorklausretkessä oli hyvät hetkensä, mutta se oli kyllä yksi rankimmista, joilla olen ollut. Vaikka aamu oli meidän silmiin näyttänyt kauniilta, niin tuuli kovasti, vähän väliä satoi, ja merenkäynti oli kovaa. Ensimmäisessä paikassa yritimme nähdä merikilpikonnia, mutta näimmekin vain valtavasti meduusoja. Siis juuri niitä polttavia, joita pelkään. Oppaamme olivat kuitenkin huipputyyppejä, ja saivat ylipuhuttua minut aallokkoon keskelle merta ja meduusaparvia. Seuraavaksi menimme hiekkasärkälle, jossa meillä oli lounas ja mahdollisuus katsella upeaa riuttaa. No, siellä en edes mennyt mereen aivan valtavan meduusainvaasion vuoksi. Laskin rannalla seisoessani neljänlaisia erilaisia meduusoja, ja niitä kaikkia oli sadoittain. Osa huuhtoutui rannalle ja kuivui aurinkoon, vaikka yritin pelastaa niitä takaisin aaltoihin.

Hiekkasärkkä oli täynnä muovia, ruostuneita partakoneen teriä, vanhoja parittomia kenkiä, homehtuneita vaatteita ja vielä lisää muovia. Olin odottanut tältä paikalta paljon, ja siinä ei voinut muuta kuin tirauttaa pari kyyneltä. Ihan kaikkea fiaskoa ei voi Abdulin syyksi laskea, koska säille tai eläinten liikkeille ei kukaan tietenkään mitään voi, mutta jonkinlainen roti siinäkin pitäisi olla, millaiseen paikkaan asiakkaitaan ohjaa. Retkeä ei voinut enää pelastaa, mutta hitusen lohtua toi erään resort-saaren vierellä näkemämme kymmenien delfiinien parvi riemuitsemassa elämästään.

Takaisin sateen piiskaamina ja väsyneinä palattuamme kerroimme delfiineistä, mutta myös kohtaamistamme ongelmista. Pahoittelun sijaan kuulimme loppumattomia selityksiä. Sitten Abdul teki viimeisen mokansa. Maksoimme reissun dollareilla, ja hän halusi antaa vaihtorahat paikallisena rahana. Onneksi Jaska ja Mikko olivat tarkkoina kurssin suhteen, sillä kolmen sadan paikallisen sijaan Jaskan käteen ilmestyi vain yksi satanen. Ok? No ei ollut meille ok. Siinä vaiheessa alkoi dollareitakin löytyä Abdulin lompakosta vaihtorahaa varten.

Silloin sanoin suoraan, mitä mieltä olen huoneestamme, ja siitä että hän oli antanut varaamamme huoneen pois ja sijoittanut meidän samaan hintaan huonompaan paikkaan, josta meidän olisi pitänyt vielä kesken kaiken muuttaa pois. Uhkasin blogilla, tripadviserilla ja booking.comilla sekä melkein poljin jalkaa. Pitkien keskustelujen jälkeen Abdul pyysi anteeksi ja tunnusti virheensä (hyödyn maksimoinnin mahdollinen tahallisuus vaitettiin kuoliaaksi), sekä lupasi antaa hyvitystä. Meille järjestettiin seuravalle päivälle uusi huone - jouduimme siis sittenkin vaihtamaan mutta siinä vaiheessa huoneen vaihto oli minulle murheista pienin. Saimme vielä shishan, illallisen sekä loppulaskun vero-osuuden hyvityksenä. Luulen että Abdul jäi silti asiasta kaiken kaikkiaan saamapuolelle, mutta ei ainakaan enää yrittänut huijata meitä.

Täälläkin on nemoja.

Sitten alkoi Malediivien leppoisa ja onnistunut osuus. Uusi hotellihuone oli todella hyvä. Aurinko paistoi. Söimme merenrannalla mahtavia ruokia. Näin lintuja ja seurallisia kissanpentuja. Menimme kahden päivän aikana päiväretkille kahdelle eri resortille, joissa oli uskomattoman kaunista luontoa, ystävällisiä ihmisiä, hyvät snorklausvedet, ruuat ja juomat sekä buffet josta meni Jaskakin sanattomaksi. Mikko näki yhtenä päivänä snorklatessaan aivan yhtäkkiä kilpikonnan vieressään. Kukaan meistä ei edes palanut pahasti. Lopulta oli aika lähteä kohti seuraavaa kohdetta ja uusia kokemuksia. Hyvästelimme Abdulin ja saariston. En tiedä kumpaa jäi enemmän ikävä. Tai tiedän, mutta en kerro.

Minä juttelemassa linnuille.

Jaska nautiskelee all inclusivesta.

Mikko snorklaa ja kuvaa.

Hei hei, Malediivit! Oli kivaa.

Pysähdys Dubaissa ja laukkuhässäkkä intialaisittain

Löysin itseni, Mikon ja Jaskan Dubaista, matkan varrella Malediiveille. Parin tunnin unien, yölennon ja uuvuttavan passintarkastusjonon jälkeen näiden maisemien katselu aiheutti niin voimakkaan déjà-vu:n että aloin jo kysellä Mikolta että eikös me ihan äsken täällä käyty. Outo tunne vain lisääntyi kun saavuimme hotellimme, jonka vastaanotosta meidät ohjattiin katuja pitkin toiselle puolelle rakennusta, peilikuvakäännöstä lukuun ottamatta täysin samanlaiseen vastaanottoaulaan. Hotellimme oli varmaankin Dubain halvin ja kaiken kaikkiaan aivan surkea, mutta kelpasi tarjoamaan syvät unet matkan rasitusten päälle.

Edellisenkin kerran, kun vierailin Dubaissa, oli kyseessä lennon vaihto ja ajan tappo. Dubain erityisyys lomakohteena ei vielä ole minulle avautunut. Täällä on kyllä aika hienoja arkkitehtien sekä raharikkaiden voimannäyttötorneja, sisäakvaario johon voisi niin halutessaan sukeltaa rauskujen ja haiden keskelle, sisälaskettelukeskus aavikolla (jossa kävimme viime käynnillä, vuokraamassani lumilaudassa oli silloin tylsät kantit mutta ihan hauskaa oli) ja toimiva metrosysteemi. Maailman korkeimpaan torniin Burj Kalifaan emme jaksaneet jonottaa mutta se olisi varmasti yksi hienoimmista kohteista täällä. Olisi täällä joitain merenrantapaikkojakin ja aavikkoelämyksiä kameleineen varmasti tarjolla jos niitä lähtisi juuri täältä itselleen hankkimaan.

Jättimäisistä luksusostoskeskuksista saisi varmaan ihan mitä vain haluaa, totesimme kun kävimme Dubai Mall:ssa hetken ihmettelemässä. Ostoskaduilta taas voi löytää tavaraa Suomen hintoja hieman edullisemmin. Elektroniikkaakin saa kaduilta halvalla, ellei satu etsimään Mikolle juuri tiettyä Boosen langatonta around ear kolmevitosta. Kaikkea muuta olisi ollut. Eräässäkin pikkuliikkeessä myyjän kaveri kävi kiertelemässä lähikaupat ja meidät taivuteltiin odottamaan sen aikaa kaupassa. Langallinen yksilö löytyi, ja se olisi meille väkisin myyty, aivan sama tuotehan se olisi myyjän mielestä ollut. Siihen päälle olisi parilla kympillä tarjottu minulle hajuvettä ja kello, joka on kuulemma hieno koska siihen saa laitettua SIM-kortin sisälle (myyjä vilkaisi ranteessani olevaa, Mikolta juuri joululahjaksi saamaani suuntoa ja totesi ilmeisesti että rouva tarvitsee paremman kellon). Olimme kuitenkin taas hankalia asiakkaita ja poistuimme tyhjin käsin.

Yritin vähän tutustua lennon aikana Dubain historiaan. Minulle historialla ja tarinoilla on usein paljon merkitystä matkakohteena olevan maan kokemiseen. Dubain lyhyt historia tuntuu aika pitkälti perustuvan kovin arkisesti kaupankäynnin ja öljyntuotannon pohjalle. Ennen öljyn löytymistä ja sheikkien loiston kausia paikalla on tosin asustellut paimentolaisheimoja metsästyshaukkoineen ja jaloine hevosineen, mutta nyky-Dubailla ei tunnu olevan paljonkaan tekemistä tuon ajan kanssa, mitä nyt muutama valkokuvamaalaus näkyy metron seinällä.

Omaperäisyys tai paikan sielu tuntuu täältä nopeasti koettuna puuttuvan. Se että täältä voi shoppailla vaikka sun mitä tai ostella kalliilla tuotettuja elämyksiä tai nähdä korkeita torneja tai huippuautoja ei riitä. Ehkä Dubain karisma on vasta muodostumassa. Aineksia on tietysti aikamoiseen sekametelisoppaan; maahanmuuttajia näkyy paljon, ja esimerkiksi intialaisen kulttuurin vaikutus tuntuu voimakkaalta. Minusta oli erikoista nähdä Shivan temppeli aivan lähellä vanhankaupungin moskeijaa. Muutenkin Dubaissa tunnutaan suhtautuvan monia muita arabimaita kevyemmin kulttuurisiin erilaisuuksiin. Monilla alueilla näkyi melko vapaamielisesti pukeutuneita turisteja eikä siihen tietääkseni puututa. Silti Yhdistyneet Arabiemiraatit on selvästi muslimimaa omine sääntöineen. Rukouskutsut soivat, osa kaupoista suljetaan rukousten ajaksi ja ostoskeuksessa näin sellaisiakin perheitä joiden naispuoliset jäsenet on mustasti hunnutettu, ja pitkiin kaapuihin pukeutuneita miehiä. 

Paljon täällä näkyy kaduilla kuljeksivan nuoria miehiä. Varsinkin ilta-aikaan ihmiset hengailevat kaduilla tekemässä ei mitään. Kun sanon ihmiset, niin tarkoitan tietenkin: paikalliset miehet ja turistit. Maahanmuuttajat ovat kai aina töissä tai etsimässä töitä, ja paikallisten naisten olinpaikka ilta-aikaan on mysteeri.

Kadun perällä näkyy huonosti Arab Youth Hair Cutting. 

Suomessa samanlaisesta asiakkaidensa valikoinnista saisi 

varmaan syytteet rotu-, ikä- ja sukupuolisyrjinnästä.

Seuraavaksi matkasimme Intian Cochin lentokentän kautta Malediiveille. Vähän ennen Dubaista lähtöä meille sattui yhtä aikaa kaksi erillistä epäonnen tapausta: kamera hajosi, ja Mikko sattui lukemaan intialaisen Spice Jet -lentoyhtiömme tietoja tarkemmin. Tiedoista selvisi että yhtiö ei toimita matkatavaroita perille asti jatkolennoilla, vaan ne täytyy itse noutaa ja tsekata sisään ennen jokaista lähtöä. Suomen passilla pääsee moneen paikkaan ilman viisumia, harmi vain Intia ei ole yksi noista paikoista, joten vaarana oli että tavaramme eivät ikinä etenisi Intiasta mihinkään, tai sitten meitä ei edes päästetä koko lennolle Dubaista. Sitä sitten hermoilimme kunnes pääsimme kentälle. Mikko jätti minut ja Jaskan laukkuvahdeiksi ja lähti rohkeasti selvittämään asiaa. Epäonnen päivään mahtui kuitenkin myös onnea, ja meille osui hyvin ystävällisiä asiakaspalvelijoita. Mikon selostus tapahtuneesta seuraavaksi:

Mistäs sitä aloitetaan? Tosiaan, lentoyhtiö ei kertonut missään vaiheessa lennon varaamista, että laukkuja ei voi "checkata" perille, vaikka molemmat lennot ovat samalta yhtiöltä. Tarkistelin Dubaissa netistä laukkujen maksimipainoja, kun kyseinen kohta sattui silmiini. Hetken aikaa olin hyvin huolissani asiasta ja vain edessä oleva oluttuoppi hieman laski pahaa mieltä. Olimme lentoasemalla jo noin neljä tuntia ennen lennon lähtöä, jotta asian kerkiäisi selvittämään. Spice Jetillä oli lähdössä lento Mumbaihin, joten menin heidän tiskille selvittämään asiaa, vaikkei kyseessä meidän lento ollutkaan. 

Kerroin asian henkilölle, joka ohjasi ihmisiä oikeisiin jonoihin check in:ssä. Hän epäili, ettei meitä päästetä lennolle ollenkaan. Näytin kauempana odottelevalle matkaseurueelleni peukkua alaspäin, mutta jatkoin kuitenkin vielä vapaana olevalle check in -tiskille. Ystävällinen herrasmies otti asiasta niin sanotusti kopin. Ensin hän katseli lentolippuani, kysyi mistä maasta olemme ja otti puhelimen käteensä. Soittaisi kuulemma pääkallopaikalle. Hieman hindiä(?) (en ole varma kielestä, arabiaa se ei mielestäni ollut) juteltuaan hän pyysi minulta matkaliput Malediiveiltä pois. Niitä ei tietenkään ollut käden ulottuvilla, joten juoksin hakemaan lippua repustani. Tokaisin Saaralle ja Jaskalle, että ehkä on vielä toivoa ja otin kansioni mukaan. 

Minun piti näyttää kaikki lentolippumme Suomeen asti (Cochin - Male - Colombo - Muscat - Dubai - Helsinki) sekä majoitustiedot Malediiveillä. Juteltuaan vielä muutaman minuutin puhelimessa, hän kertoi että kaikki järjestyy. He laittaisivat meidän matkalaukkuihin Priority -tarrat, sekä meidät koneeseen ilman viisumia. Perillä meidän pitäisi vain ottaa yhteyttä Spice Jet:n henkilöstöön, jotka auttaisivat meitä. Olin asian suhteen hieman skeptinen, mutta kiittelin kuitenkin häntä kovasti ja palasin matkaseurueeni luo. 

Hetken päästä Cochinin check in aukesi melkein edellisen paikan viereen. Kun meiltä kysyttiin lentolippuja, passeja sekä viisumeita, kerroin että eipäs olekaan, mutta tuo mies tuolla toisessa päässä tiskiriviä tietää asiasta. He juttelivat hetken aikaa puhelimilla keskenään, jonka jälkeen meillä oli lentoliput kädessä sekä matkatavarat matkalla ruumaan (priority-tarrojen kera).

Pääsimme siis Intiaan. Perillä ennen passijonoa kerroin tilanteemme ensimmäiselle lentoyhtiön henkilölle jonka näin. Sitten alkoi juokseminen. Eikä tällä kertaa meidän, vaan lentoyhtiön työntekijöiden. Paikalle singahti kaksi intialaisnaista lisää, joista yksi keräsi meiltä matkalaukkujen tagit juosten pian passijonon ohi ilmeisesti kohti matkalaukkuhihnaa. Toinen keräsi ne kaikki lentoliput, majoituslaput ja passit ja katosi toiseen suuntaan. Kolmas kertoi että istukaa. Yhtään liioittelematta ainakin viisi henkilöä kävi jossain vaiheessa kysymässä meiltä: "where are you from?" - ja taas juostiin. Välillä passimmekin tuotiin takaisin, tai melkein, kun joku muu nappasi ne ja katosi lentoaseman uumeniin. Lähes tuntia myöhemmin saimme käsiimme kaikki antamani paperit, passimme sekä lentoliput Malediiveille. Hurraa! Olin niin tohkeissani, etten huomannut yhden asian puuttuvan. Meidät ohjattiin erillisen turvatarkastuksen ohitse lähtevien koneiden aulaan. 

Yhtäkkiä muistin: matkalaukkujen tagit! Onneksi yksi näistä intialaisrouvista oli vielä mukanamme, joten kysyin häneltä asiasta. Yhtään yllättymättä kysymyksestä, hän otti puhelimen ja soitti jonnekin. Vastauksena tuli, että meidän pitäisi lähteä tunnistamaan matkalaukkumme jonnekin alakertaan, muttei vielä, vaan ehkä vartin päästä. Hän kuulemma tulisi etsimään meidät kun aika on. Kehoitti vielä istumaan kahville ja poistui juosten. Hieman taas epäilin matkalaukkujemme kohtaloa. Tuntia myöhemmin epäilin enemmän. Taas jollain toisella lähtöportilla oli Spice Jetin lento lähdössä, joten päätin lähteä selvittämään asiaa. Omaankaan lennon lähtöön ei ollut kuitenkaan kuin reilu tunti aikaa. 

En päässyt kuitenkaan perille saakka, kun kaksi naista juoksi minua kohden, todeten: please follow. Menimme Saaran ja Jaskan luokse, jossa meille kerrottiin, että meidän pitää jättää kaikki tavaramme (puhelimet, lompakot, käsimatkatavarat) toiselle heistä ja lähteä toisen kanssa alakertaan. Kaikkihan tietävät, ettei tavaroita sovi jättää lentokentällä vartioimatta, eikä ainakaan vieraan valvottavaksi. Hieman niskoiteltuamme jouduimme kuitenkin näin tekemään, koska se oli kuulemma ainoa vaihtoehto. Nyt meillä ei siis ollut enää muuta omaisuutta kuin passimme. Alakertaan päästyämme nainen kertoi lentoaseman turvamiehelle jotain, kirjoitti pitkän sepustuksen johonkin vihkoon ja käski seuraamaan. Pian huomasimme kävelevämme lentoaseman asematasolla, siis paikassa josta koneet lähtee. Pienen kävelyretken päätteeksi meidät vietiin matkalaukkujen lajitteluasemalle. Täällä oli pitkä pöytä, jossa oli kolme erikokoista ruskeaa pahvilaatikkoa sekä meidän kaikkien reput. Ilmeisesti kolme pahvilaatikkoa olivat hämäyksenä, että varmasti tietäisimme omat reppumme. Kyllä intialainen on ovela. Tunnistettuamme omat reppumme saimme niihin oikeat tagit sekä vastakappaleet itsellemme. Sitten vaan samaa reittiä takaisin, turvatarkastuksen kautta tietysti. Yläkerrasta löytyi vielä käsimatkatavarammekin sisältöineen (ylimääräistäkään ei ainakaan Malediivein tulli löytänyt, emmekä kyllä mekään).

Kyllä arvostukseni intialaista myötätuntoa ja tehokkuutta kohtaan nousi reippaasti. Näin jälkikäteen ajateltuna lentoyhtiö olisi päässyt paljon helpommalla, jos olisi sanonut meille Dubaissa että "oma moka, mitäs ette lukeneet kaikkia ohjeita". Kiitos Spice Jet, jos ja kun luet tätä.

Helpottunut mies hässäkän selviämisen 

jälkeen odottelemassa lentoa Malediiveille. 

Intian maperällä ei käyty, mutta Intian

auringosta päästiin kentän kattoterassibaarissa

nauttimaan.

Ja nyt me olemme täällä!