Jyrgalanin J-Festit ja ihastuminen sekä pettyminen ihmiskulttuuriin

Tähän mennessä olen ollut oikein tyytyväinen valintaani lähteä seikkailemaan Keski-Aasiaan, ja iloinen siitä että olemme saaneet vierailla Kazakstanissa ja Kirgisiassa. Haluan uskoa että näillä mailla on myönteinen tulevaisuus, toivo ja kehityssuunta, kun ovat päässeet neuvostoikeestä, ja ovat jo muutaman vuosikymmenen ajan toipuneet siitä järkytyksestä, että pääsivät neuvostoikeestä.

Olen kokenut tapaamani ihmiset täällä kohteliaiksi ja rehellisiksi. Meiltä ei tietääkseni ole veloitettu taksikyydistä - edes siitä globaalisti kammoamastani kyydistä lentokentältä lähikaupunkiin - taksikuskin vuosipalkka-ansiota kansallisuutemme vuoksi kuten erinäisissä paikoissa asiain laita on, enkä ole kohdannut muutakaan kovin suurta rasistista vääryyttä. Turisteihin suhtaudutaan kohteliaan asiallisesti. Vähän samaan tyyliin kuin Suomessa. Täällä on myös paljon maatalous- ja käsityöläisyrittäjyyttä, jota kovasti arvostan.

Ehkä paras ikinä näkemäni täysin turisteille tehty kohde oli J-Fest. Tarina alkoi niin, että Jari, Mikko ja minä istuimme pienessä Fat Cat -nimisessä hyväntekeväisyysravintolassa Kirgisian Karagolissa, kun jokainen meistä yhtäkkiä luuli saaneensa kuningasidean lähteä maaseudulle kyläjuhliin. Oikeasti jokainen meistä oli nähnyt kahvilan nurkassa mainoksen, jossa mainostettiin J-Festiä. No sinne me sitten seuraavan aamuna läksimme, kun saimme kyydinkin sopivasti perhehotellimme isännän järjestämänä.

J-Fest on siis Jyrgalan laaksossa sijaitsevan pienen maalaiskylän jo kolmatta vuotta järjestämä festivaali. Minä inhoan kaikkea jonottamista, turistisuutta ja muovista ylikansallista hapatusta. Mutta tässä turistijuhlassa ei ollut jälkeäkään mistään sellaisesta.

Lounasta tarjottiin samalla tyylillä, kuin muistan lapsuudesta leirillä: kaikki vaan nöyrään jonoon, ja kauhasta lapataan muonaa lautaselle. Sai sentään valita, söikö lihaa vai ei, jos kerkisi huikata väliin että ei lihaa minulle porkkanariisin päälle.

Lapset juoksivat kilpaa. Ensin ryhmä pikku pojat, sitten ryhmä pikku tytöt. Turistitkin saivat juosta kilvan.

Koululaiset esittivät kaksi kansantanssia, ja opettaja esiintyi laulun verran. Kunnoitettuja kyläläisiä palkittiin samassa tapahtumassa; seitsemän lapsen äiti sai palkinnon, samoin muutama muu vanhempi arvostettu henkilö. Kaupungin johtaja puhui, kylän vanhimmat olivat koolla.

Kansallispukuja esiteltiin ja niitä sai kokeilla itsekkin. Aito jurtta seisoi tyynenä koko ajan tietenkin kaiken hälinän keskellä, mutta eihän sinne kukaan meistä tajunnut mennä selfiekuvajaisiin, vaikka sitäkin on porukalla koko reissun ajan mietitty. Sitten seurasi urheilulajeja, joista kerron lisää seuraavaksi.

Näissä Himalan vuoristomaisemissa J-Fest järjestettiin.

Urheiluosuus alkoi lajilla, jossa kentällä oli kolme ratsukkoa. Lajin säännöt olivat aika yksinkertaiset: tyttö yritti kenttää ratsullaan ympäri kiitäen väistellä kahta poikaa, ja voittaja on se poika, joka saa suudeltua tyttöä. En ihan saanut selvää, olisiko tyttö voittanut, jos olisi jäänyt suudelmatta, vai jos hän olisikin ollut se, joka olisikin vaikka yllättäen suudellut jotakuta.

Tätä seurasi perinteinen hevosurheilulaji kok-boru, tai buzkashi. Tätä lajia harrastetaan Kirgisian lisäksi muun muassa Kasakstanissa ja Afganistanissa. Siinä on kentällä aina kerrallaan kaksi joukkutta, jonka ratsukot kilpailevat päättömän ja jalattoman vuohenruhon nappaamisesta maasta, ja viemisestä kentän päädyssä sijaitsevaan "maaliin". Hevospainiksihan se meni. Peli oli aivan älyttömän hurjan näköistä, ja ratsastajien tasapainoa, hullunrohkeutta ja liikkeiden hallintaa oli pakko ihailla.

Se mitä en tässä lajissa ihaillut, oli eläinten kohtelu. Periaatteessa idea on ratsastajan silmiin hieno, koska lajissa hevosen ja ratsastajan yhteistyön on oltava millintarkan saumatonta. Myös mukana touhuavien koirien intoa oli aluksi hienoa seurata. Mutta tarkemmin katsottuna koirat saivat pelin tiimellyksissä osakseen iskuja ja potkuja, ja koirien kohtelu muutenkin oli melko yliolkaista.

Mutta se, miten hevoset pakotettiin kuolaimista kiskomalla ja piiskalla rääkkämällä hallittuun yhteistyöhön, oli pelkästään julmaa. Pelin jälkeen hevosten kuola vaahtosi vaaleanpunaisena suusta valuvasta verestä. Ne haukkoivat henkeään silmät pyörien. Loukkaantumisriski on sekä ratsastajilla että hevosilla arvatenkin melkoinen.

Puhumattakaan sitten itse pelivälineestä, eli vielä hetken ennen peliä täysin elävästä, kauniista, ihmisiin luottavasta valkoisesta vuohesta. Vuohi tuotiin kylänvanhinten eteen, jossa jonkinnäköinen pyöveli sen murhasi isolla veitsellä kylänvanhinten lausuessa siunauksiaan kädet ylhäällä. Sitten vuohelta leikattiin pää ja kaikki jalat irti. Tämä näytti minusta erittäin vastenmieliseltä, kuin ruumiin häpäisyltä. Eläin murhattiin ja silvottiin urheilun vuoksi. Sitten sen vielä lämmintä ruumista riepoteltiin ja luut murskattiin pelin tiimellyksissä vain siksi, että muutama ihmismies saa osoittaa testosteronipitoisuuttaan. En vain pysty ymmärtämään.

En meinaa päästä tästä eläinoikeusasiasta yli, ja kirjoittaa mukavammista asioista. Ja kun kuitenkin muuten J-Fest oli yksi parhaista kyläjuhlista, joissa olen ollut. Jotenkin niin viattoman aito, ihan vain naapuruston järjestämä. Lapset, perheet, nuoret, arvokkaat vanhat, opettajat, sairaanhoitajat, poliisit, maanviljelijat ja kylän miehet ja naiset puhaltamassa yhteen hiileen ylpeinä omasta kulttuuristaan.

Ristiriitaiset tunnelmat jäivät tästä juhlasta. Toisaalta ihastuin paimentolaiskulttuurin saavutuksiin, yhteisöllisyyteen, rehellisyyteen ja työteliäisyyteen sekä eläin- ja luonnonläheiseen elämäntapaan, toisaalta näin myös sen julmuudesta jotain, mitä en olisi halunnut nähdä olevan olemassa.