Matkustimme Malagasta Sevillaan Alsa-bussilla. Bussissa oli tarkkaa, kuten Suomessakin Onnibussissa, että ei saa syödä eikä juoda bussissa mitään - paitsi vettä sai varovasti juoda - ja piti käyttää maskia. Bussissa oli paljon matkustajia, joten vapaita paikkoja ei ollut valittavaksi asti ja Jari joutui istumaan takapenkille, jossa takapenkin pahikset tietenkin söivät koko ajan. Me Mikon kanssa saimme jäädä keskiosaan muun keskiluokan seuraan. Onneksi meillä oli vain pari sivistynyttä sipsiä ja ihan pienet voileivät mukanamme, ja ne me söimme kursaillen penkin selkänojan taakse kyyristyneinä, ettei kaikennäkevä autoritäärinen kuski vain näe ja tuomitse meitä.
Sevillan bussiasemalla bussia vaihtaessamme kohti Albufeiraa tapahtui kuitenkin ehkä ensimmäisen kerran pohjoisten ja läntisten maiden ulkopuolella bussimatkustellessani se, että ihmiset bussin ulkopuolella järjestäytyivät jonoon, ja menivät rauhassa yksi kerrallaan sisälle bussiin sen sijaan, että olisivat ryntäilleet, tönineet, etuilleet, tai muuten könynneet naapurin yli sisään bussin ovesta. Ehkä se bussikuljettajan pelottava auktoriteetti sitten auttoi tässäkin. Pieni hässäkkä saatiin kuitenkin aikaan, kun pitikin käydä viemässä laukut bussin vasemman kyljen ruumaan oikean sijasta, mutta siitäkin selvittiin, kun kuljettaja tuimasti viittoi etuilemaan pyrkineille, että sinne jonon perään vain kiltisti.
Sitten myöhemmin Albufeirasta Lissaboniin matkustimme Flixbussilla, jossa oli hieman rennompi tunnelma. Sielläkään ei periaatteessa olisi saanut syödä eikä juoda mitään, mutta sitä ei niin tiukasti kielletty tai vahdittu. Sitä paitsi matkasyöntiä onneksi ei sinänsä tarvinnutkaan harrastaan, sillä pysähdyimme matkalla paikalliselle ABC:lle. Siellä olikin outoa meininkiä, kun yritimme ostaa limsapullot ja mennä maksamaan niitä tiskille. Päällisin puolin ihan järkevän näköiset ihmiset tungeksivat eteemme ja ihmettelivät, että onko tässä jono. Tiskillä myös jostain syystä oleiltiin muiden tukkona, juotiin kahvia ja olutta, ja syötiin keittoa. Bussikuskimmekin söi siellä keittoa, onneksi ei ehkä sentään juonut olutta. Eräs nainen suhasi edestakaisin pohtimassa, mitä hän tilaisi, ja varasti muutenkin kiireisen myyjän aikaa. Lopulta hän päätti ostaa metvurstileivän, jota hän alkoi vetää jo maksaessaan ostostaan. Metvurstin palat vain venyivät hampaissa, kun nainen pisteli mielihyvin leipää meidän jonottavien edessä.
Sitten saavuimme Lissaboniin, jossa on tarkoitus viipyä viimeiset reissupäivämme. Sää on sateinen. Pisarat valuvat kadulle ja rummuttavat yksitoikkoisesti hakaten harmaiden rakennustyömaiden peltikatoille, kun kävelemme iltapäivisin niiden ohitse pää painuksissa, veden valuessa harmaiden huopahattujemme reunan ylitse ja osuessa asfaltiin, yksinäisen kyyneleenkin vierähtäessä harmaalle poskelle. No ei vaan, kokeilin vain tällaista nordic noir -tyyliä tässä. Eikä meillä ole edes mitään huopahattuja. Täällä kyllä sataakin paljon nyt, ja vesi rummuttaa kattoja, mutta välillä on ihan kauniitakin päiviä. Olemme päässeet pelaamaan golfia sekä sateessa että kuumassa auringon paisteessa.
Kävimme myös historiallisessa Castelo de São Jorge -linnassa Lissabonin kukkuloilla ja meriakvaariossa. Viime vuoden korona-ajan käyntiimme verrattuna täällä on nyt paljon enemmän toimintaa ja käyntipaikkoja auki.
