Viimeisen kuukauden aikana olemme paitsi istuneet paljon erinäisissä kulkuvälineissä, myös kokeneet niin paljon asioita ja elämyksiä, ettei blogini ole pysynyt ihan ajan tasalla. Kaikkea ei edes pysty kuvaamaan niin hyvin kuin haluaisi. Niitä tunteita, mitä koin Durbanissa Moses Mabhida Stadionilla swingin hypätessäni, on esimerkiksi todella vaikeaa pukea sanoiksi. Heti hypyn jälkeen, vapaassa pudotuksessa, olo oli kuin hidastetussa elokuvassa; luulin että kuolen. Seuraava tunne oli valtava elämän ilo ja tunne että minähän lennän! Hyppylaiturilla henkilökunta oli valmentanut pelosta tutisevaa minua hyppäämään rohkeasti kun käsketään, koska sen jälkeinen tunne olisi kuulemma kuin Messillä mestareiden liigan voiton jälkeen. Sitä se olikin. Voitin taas kerran korkean paikan pelkoni!
 |
Ennen hyppyä naamani oli myrtsi, hypyn
jälkeen kuin tuolla kuvan naisella. |
Kun saavuimme Mosambikiin Tofoon, Mikko jo suunnitteli että menemme sitten molemmat sukeltamaan ja snorklaamaan. Olimme jo melkein vuosi sitten sopineet että jos Mikko tulee kanssani ratsastunnille, minä vastaavasti kokeilen sukellusta. Mikon (ex-)työkaveri on perheineen (
Forsmanien perheen seikkailuista voi lukea heidän sivuiltaan) muuttanut Tofoon äskettäin ja ostanut sukellusyrityksen, joten nyt oli koittanut hetki lunastaa lupaukseni. Eipä minulla ollut mitään tarpeeksi hyvää tekosyytä kieltäytyä.
Lähdimme sitten ensimmäiseksi snorklaussafarille. Olen snorklannut ennenkin, mutta tällä kertaa polskutin samoissa mestoissa ison valashain kanssa! Sekin oli minulle pelon voitto sinänsä, vaikka kyseessä onkin co-vegetaristi. En kuitenkaan voinut jäädä toiseksi Formanien ihanalle 8-vuotiaalle, joka pulahti veteen sukkelasti kuten muutkin venessä olijat, joten ei muuta kuin minullekin maski päähän ja veteen. Ihan niin lähelle haita en uskaltaunut kuin Mikko, ja taisin aika pian polskutella takaisin veneeseen hain bongattuani.
 |
| Oli se iso. |
Snorklauspäivän jälkeen Mikon selkä olikin sitten niin palanut, että jäädytimme sukellushaaveet hetkeksi. Minulle koitti kauan odotettu hetki kokeilla surffausta. Satu ja Jari tuntevat Tofosta pari surffiopettajaa, joten kävimme Satun kanssa neuvottelemassa kohtuuhintaisen oppitunnin. Hollantilainen surffari oli erittäin kärsivällinen ja taitava, ja huolimatta siitä että potkin häntä välillä näpeille laudalla räpiköidessäni, hän opetti kuin opettikin minulle miten napataan aalto. Seuraavana päivänä kokeilin hommaa itsenäisesti, mutta miten se olikin yhtäkkiä niin paljon vaikeampaa? Melkein itkua väänsin siinä vaiheessa, kun pääsin nenäontelot täynnä vettä pintaan "pesukoneesta" eli aallon pyörteestä, jossa lauta oli ensin karannut ja sitten palannut takaisin ja lyönyt minua päähän. Periksi ei kuitenkaan voinut antaa, ennen kuin jonkinlainen suoritus oli saatu sillekin päivälle tehtyä.
Sukellushomma kävi niin kuin olin jo aavistellutkin: huomasin eräänä kauniina päivänä olevani vermeet päällä altaassa Mikon seuratessa vierestä. Olimme havainneet että Mikon selkä oli sen verran rakkuloilla, että sukellus jäi hänen osaltaan seuraavaan kertaan. Se ei kuitenkaan ilmeisesti ollut riittävä tekosyy minullekin jättää sukellusta toiseen kertaan.
Ja onneksi en jättänyt! Sukeltaminen oli kokemus, jonka aikana voitin itseni kerran toisensa jälkeen. Kun Jari näytti altaassa pinnan alla, että nyt on minun vuoroni täyttää maski vedellä ja puhaltaa vesi pois, pyöritin vain päätäni ja nousin paniikissa pintaan. Onneksi Jari, itse rauhallisuus, jaksoi kannustaa joten seuraavalla kerralla maskin täyttö onnistui. Allassukelluksen jälkeen sain luvan lähteä merelle seuraavana päivänä. Sen illan kerroin Mikolle juttuja siitä mitä minulle todennäköisesti tulee merellä tapahtumaan: mantarauskut syövät minut (huolimatta siitä että nekin ovat kasvissyöjiä), hait tietenkin raatelevat minut, meduusat polttavat minut tai sitten yksinkertaisesti vain hukun. Mitään niistä ei kuitenkaan tapahtunut. Veteen pudottautuminen veneestä selkä edellä oli jännittävää, mutta kun sen oli tehnyt kerran, sen voisin tehdä milloin vain uudestaan. Veden alle meno ja sukeltaminen alaspäin olivat aluksi pelottavia, mutta näkyvyys olikin yllättävän hyvä pinnan alla: näin heti hiekkapohjan alhaalla ja halusin jo päästä sinne. Aloin nähdä ympärilläni kaloja ja koralleja, joiden värit pystyikin yllättävän hyvin havaitsemaan. Keskityin vain siihen että muistan hengittää rauhallisesti. Jari oli jo etukäteen varoittanut vedenalaisista mainigeista, joten en yrittänytkään kamppailla veden liikettä vastaan vaan annoin sen keinuttaa minua. Aluksi näkökenttäni ja kaikki aistini tuntuivat todella kapeilta: näin ainoastaan yhden asian kerrallaan, en kuullut mitään ja koko ajan paikansin Jaria siltä varalta että tarvitsen yhtäkkiä apua. Sitten yhtäkkiä tajusin ettei ole hätää, aloin kuullakin ympäröiviä ääniä (itse asiassa ihan säikähdin veneen ääntä kun se meni pinnalla ohitsemme), aloin katsella kauemmas ja uskalsin alkaa bongailemaan erilaisia kaloja. Näin muun muassa erittäin myrkyllisen piikikkään kalan, jonka nimeä en nyt muista enkä löydä googlesta. Yhtäkkiä olikin aika nousta ylös, aika oli mennyt hurjan nopeasti kymmenen metriä pinnan alla. Pinnalla aallokko oli korkea ja ensimmäistä kertaa sukellukseni aikana aloin kamppailla merta vastaan, kunnes älysin että kannattaisi muuten täyttää liivi ihan täyteen ilmaa :)
En olisi ennen tätä uskonut että haluan vielä uudestaan veden alle! Tuskin maltan odottaa seuravaa kertaa - joko tällä reissulla Etelä-Amerikassa tai sitten viimeistään, kun seuraavan kerran pääsemme Tofoon. Sinne on kyllä vielä päästävä joskus uudestaan.
 |
Majailimme sukelluskeskuksen yläkerrassa. Näkymä
kattoparvekkeelta. |
Minulla olisi pari hienoa videotiedostoa (MP4) sukelluksesta (kiitos Jari), mutta en saa ladattua niitä bloggeriin. Jos joku tietää miten se onnistuu, ohjeita otetaan vastaan, kiitos! :D
