Äärimmäisestä brutaaliudesta ihanaan vieraanvaraisuuteen

Djiboutissa viettämämme viisi päivää olivat aika pitkiä. Kaikki oli ihan törkeän kallista. Silti lähdimme käymään päiväretkellä suolajärvellä, ja maksoimme pienen omaisuuden ajomatkasta noin 80 kilometrin päähän. Yritimme kyllä sopia hintaa vain autosta ja kuljettajasta, mutta pakolla meille myytiin pakettimatka 300 yhdysvaltain dollarilla. Muuhun ei annettu edes vaihtoehtoja. Pakko oli se hyväksyä, mutta suosittelen, että jos aikaa olisi enemmän, ei kannata suostua mihinkään matka+opas+lounas -komboihin, vaan kysellä niin kauan, kunnes löytyy kuski, joka heittää järvelle normaalimpaan hintaan. Ei tarvitse edes olla mikään nelivetoauto, sinne pääsee ihan yhtä lailla normi ladataksilla, joita kaupunki on pullollaan. Meilläkin oli vaaratilanne maasturillamme, kun opas ajoi liian kovaa hiekkatiellä, ja auto lähti heittelehtimään. En usko, että millään ladalla ajaminen sillä olisi sen vaarallisempaa, jos vain ajonopeudet olisivat maltillisemmat.

Lac Assal -järvi oli hieno kokemus, joskaan en lähtenyt mukaan oppaamme tivaukseen siitä, että se olisi maailman hienoin suolajärvi tai -meri. Koska ei se nyt ollut paras, niin kuin paikalliset väittävät. Eikä edes maailman toiseksi syvin sisämaan kohta, niin kuin meille itsepintaisesti väitettiin.

Koimme todella hienot luonnon "saunat", eli kallion sisässä olevat vulkaaniset lämpötiivistymät. Silti hieman ihmetytti, kun opas ei milllään selityksillämme tajunnut, että heidänkin käyttämänsä sauna -sana on lähtöisin Suomesta. He vain ohittivat senkin tiedon olankohautuksella. Faktat eivät ihan olleet hallussa.

Muuta hienoa kuin luonnon suolaisuus ja vulkaaninen toiminta en juuri Djiboutista lyhyellä visiitillä huomannut. Muutamat tapaamamme ystävälliset ihmiset olivat ihana poikkeus. Muutoin katulapset olivat röyhkeitä, ruoka ei ollut mainitsemisen arvoista (paitsi eräässä vietnamilaisten pitämässä edullisessa ja kaikin puolin hyvässä ravintolassa) ja joka paikassa on likaa, pölyä, kerjäläisiä, khatia ja kurjuutta. Ja muovia, jota oli kaikkialla. Rukouskutsut soivat todella usein ja kovaa, ja äänentoistolaitteet rätisivät. Minaaretien huudot kuulostivat erittäin aggressiivisilta; uskonnollinen lause, jota toisteltiin kovaan sävyyn useaan kertaan päivässä, toi minulle mieleen lähinnä fundametalisti-islamistien itsemurhaiskut. Paikalliset eivät niistä välittäneet, vain muutaman näin vastaavan kutsuun kumarruksilla. Muut olivat väsyneen väliinpitämättömiä.

Jopa ihana meri oli saastaisen näköinen. Anteeksi Djibouti, mutta olin iloinen, kun lähdimme takaisin Etiopiaan.

Kuten kerroin aiemmassa tekstissäni, samassa hotelissa Djibouti cityssa kanssamme asui kaksi hienompaa herraa, jotka heti tulivat juttusillemme. Sovimme heidän kanssaan yhteisestä taksimatkasta juna-asemalle. Onneksi, sillä matka maksoi siten murto-osan siitä, kuin jos me valkoihoisina olisimme yrittäneet mennä neuvottelemaan. Eivät hotellitkaan pidä täällä asukkaidensa puolia, vaan neuvottelevat törkeitä hintoja, jota sitten mainostavat normaalihintoina.

Olen hehkuttanut Etiopian ihanuutta ja odotuksia siitä, edes tietämättä, mitä tuleman pitää. Tuleman piti suuria tunteita. Saavuimme Dire Dawaan, jossa kanssamme junassa matkustanut paikallinen nuori, sivistynyt mies otti meidät siipiensä suojaan. Hän puhui parempaa englantia kuin me, ja kertoi meille, miten pääsemme Dire Dawasta erinäisten bussiyhteyksien kautta Harariin. Hän nimenomaan teroitti meille ettemme saa maksaa enempää kuin 30 paikallista rahaa henkilöltä. Rinkkamme tungettiin ahtaan bussin istuimien alle, ja sullottiin niin tiukkaan että pelkäsin niiden repeämistä. Meidät istutettiin rinkkojen päälle, vinoon jääneille penkeille. Siinä sitten kökötimme koko matkan.

Sitten bussin kukkoilija-rahastonhoitaja alkoi kerätä rahaa matkustajilta. Mikko oli varannut tasarahan, mikä hämmensi kukkoilijan hetkellisesti. Hän keksi heti vastaiskun, kieltäytyi rahoista ja väitti että meidän pitäisi antaa 100 paikallista rahaa; rinkoistamme olisi pitänyt muka maksaa 40 paikallista rahaa lisää. Kyse oli tietenkin pienistä summista - mutta periaatteesta. Kieltäydyimme sillä oikeudella että istuimme laukkujemme päällä, ja jos olisimme tienneet "laukkuhinnastosta", olisimme ostaneet niille yhden ylimääräisen paikan 30 paikallisella rahalla ja matkustaneet itsekin huomattavasti mukavammin. Kukkoilija ei heti antanut periksi, vaikka kaikki matkustajat bussissa olivat välittömästi meidän puolellamme. Eräs nuori nainen otti oikein asiakseen olla meidän puolellamme. Hän otti Mikon tarjoamat 60 rahaa, ja piti pitkän nevottelun paikallisella kielellä kukkoilijan kanssa. Lopulta kukkoilijan oli pakko taipua sosiaalisen paineen alla, ja hän hyväksyi antamamme maksun. Arvatkaa, ketä kiitin bussista poistuessamme. En ainakaan kukkoilijaa.

Olimme saapuneet Harariin. Noin Kuopion kokoiseen kaupunkiin itä-Etiopiassa, lähellä Somalian rajaa. Pääsimme majoituspaikkaamme, Winta-hotelliin, joka osoittautui erinomaiseksi valinnaksi. Hotellin isännän vieraanvaraisuus ja ystävällisyys melkein nosti kyyneleet silmiini. Meille oli heti tarjolla raskaan matkan päälle ilmaista ruokaa enemmän kuin jaksoimme syödä - melkein tuputukseen asti, ja sinetöityjä vesipulloja enemmän kuin ehdimme juoda.

Hotellista poistuttuamme kohtasimme välittömästi Hararin toisen todellisuuden. Lähdimme käymään Walled Cityssa, vanhassa kaupungissa. Tänne ovat rantautuneet Aasiasta tutut tuk-tukit, jotka ovat edullisia ja niiden kuljettajat pääsääntöisesti ystävällisiä, eivätkä yritä huijata hinnoissa. Heti tuk-tukista ulos astuttuamme meitä olivat kuitenkin vastassa röyhkeääkin röhkeämmän kerjäläiset ja katulapset. Yksi poika tuli huutelemaan ensin ystävällisiä tervehdyksiä englanniksi ja ranskaksi, sitten äkkiä hän heittikin verisen rätin meitä kohti. Kerjäläisiä on kaikkialla. Ihmiset ovat ensin näennäisen ystävällisiä, mutta aivan varoittamatta joku yksilö onkin avoimen vihamielinen. Koin suoraan meihin kohdistuvaa rasismia.

Kokemukseni täällä ovat välillä #metoo -kamaa. Suoraan sanottuna, aamupäivällä hotellista lähtiestämme heti kadulle astututtuamme ohikulkeva mies saattoi koskettaa niskaa tai rintoja. Eipä kosketa enää, koska välitön reaktioni yritykseen on potkaista herkkiin kohtiin. En kannata väkivaltaa, mutta alueellinen koskemattomuus on ehdoton.

Sitten yhtäkkiä ravintolassa minulle tuodaan kukka pöytään, koska naapuripöydän ihmiset pitävät meistä, ja meille halutaan tarjota koko ilta, ihan silkasta vieraanvaraisuudesta ulkomaalaisia kohtaan. Ystävällisyyden ja epäystävällisyyden kontrasti täällä on todella hämmentävä. Toivottavasti seuraavassa tekstissäni kirjoitan pelkästään niistä ystävällisistä ihmistä ja ihanasta Etiopiasta.

Kielipulmia englanniksi ja ranskaksi sekä arabiaksi (ja hepreaksi) ja muillakin kielillä Afrikassa

Ehdimme viettää vain muutaman päivän Etiopiassa ennen Djiboutissa vierailuamme. Sinne vielä kuitenkin tällä reissulla palaamme. Mikä onni, sillä Etiopian historia - ja miksi ei myös nykypäivä - kiehtovat minua valtavasti.

Etiopialla on valtavan suuri väestö, joka puhuu virallisesti amharan kieltä. Meille kuitenkin ensimmäinen lyhyt oleskelu Etiopian pääkaupingissa Addis Abebassa oli sikäli kielellisesti helppo, että emme tehneet juuri mitään muuta kuin kävimme muutamassa museossa katsomassa fossiilien kopioita, sekä muutaman kerran turhautumassa Djiboutin suurlähetystön byrokratiaviidakossa. Niissä selvisimme englanninkielellä. Luppoajalla törmäsimme sekä suunnitellusti että sattumalta sekä suomalaisiin että suomea puhuviin paikallisiin useammankin kerran. 

Sitten lähdimme kiinalaisten rakentamalla systeemillä ja operoimalla junayhteydellä käymään Djiboutissa. Seuraavassa on Mikon selonteko kiinalaisen rautatieverkoston toiminnasta välillä Addis Abeba-Djipouti:

---

Voi sitä ilon ja onnen päivää, kun vihdoin pääsimme kaoottisesta Addisista pois. Kiinalaiset tosiaan rakensivat pari vuotta sitten uuden rautatieverkon maiden välille, ja se avautui henkilöliikenteelle tämän vuoden alussa. Juna-asema on noin kahdenkymmenen kilometrin päässä Addis Abebasta, joten  matka asemalle taitettiin taksilla. Perus turistihuijaus taas puri meihin kuin ensikertalaisiin. "Matkalla on ruuhkaa, tiet on huonoja ja niin edelleen. Ajettiin sitten puoli tuntia tyhjää moottoritietä kuudelta aamulla ja maksettiin matkasta saman verran kuin yhdestä junalipusta 800 kilometrin päähän.

Juna-asema sijaitsi keskellä villeintä maaseutua, hyvä ettei vuohet syöneet meitä aamupalaksi. Kiinalaiseen tapaan juna-asemalle olisi mahtunut noin 2000 ihmistä, joten me ja parikymmentä muuta innokasta lähes eksyimme tyhjälle asemalle. Jopa junaliput olivat samanlaiset kuin neljä vuotta sitten Kiinassa (eri väriset tosin). Aseman henkilöstö seisoi asennossa rohkeimpien tehdessä kunniaa, kun juna vihdoin pääsi matkaan. Suurin osa rautatieverkon työntekijöistä on siis kiinalaisia, junan "lentoemäntiä" lukuunottamatta, jotka olivat paikallisia.

Junassa oli ehkä kymmenen vaunua, joista puolet oli varattu kansainvälisille matkustajille, kun toinen puolisko oli vain Etiopian puolella matkustavia. 

Ensimmäiset seitsemän tuntia tuijotimme ikkunasta kameleita, vuohia sekä muutamia eksyneitä apinoita ja sakaaleja. Mahtui siihen väliin tyhjää autiomaatakin, mutta aina välillä innoissamme kehuimme toisillemme nähneemme jotain mahtavaa, kuten vanhassa Kummelin "lintubongarit" -sketsissä. Etiopian viimeisellä asemalla ennen rajaa, Dire Dawassa, juna täyttyi Djiboutilaisista "huumekuriireista".  Kävi nimittäin ilmi, että khat -niminen kasvi, johon olemme matkoillamme aiemminkin törmänneet, on kiellettyjen aineiden listalla matkalla Djiboutiin. Siinä sitten ihmettelimme loppumatkan, kun vanhat mummot ja nuoret pojat tunkevat hieman saunavihtojen näköisiä oksanippuja housuihinsa, hameidensa alle, kenkiinsä, perunapussien pohjalle ja niin edelleen.

Kun vihdoin saavuimme perille, alkumatkasta siisti juna oli nyt kuin pommin jäljiltä. Tuntuu että paikalliset jopa hieman nauroivat meille, kun keräilimme kaikki roskamme muovipussiin ja veimme ne junan pääroskikseen. Khatin varsia, heinää ja muuta paskaa oli lattiat niin täynnä, että välillä olisi tarvittu miracle cleaneria, tai jotain muuta TV:stä tuttua siivoushärveliä tietä raivaamaan.

That's all folks :)

---

Junasta poistuttuamme jouduimme taas taksikuskin ryöstämäksi, ja sitten saavuimme keskelle Djiboutin pääbussiaseman meteliä. Hotellimme sijaitsi erittäin keskeisellä paikalla. Djiboutissa viralliset kielet ovat ranska ja arabia. Arabiaa emme osaa, ja ranskaa yritämme vasta opetella. Tämä tuottaa välillä suuria ongelmia. Vielä suurempia ongelmia tuottaa se että suurin osa kansasta kuitenkin puhuu täällä ihan muita kieliä - Wikipediasta ihan piti tarkistaa - niin ainakin sellaisia kuin afar ja somalia. Esimerkiksi taksikuskit pystyvät taas siis sopimaan keskenään hintansa kesken neuvotteluiden, aina sellaisella kielellä, josta meillä ei ole mitään aavistustakaan.

Aina kannattaa kuitenkin yrittää puhua kieliä. Hississä kanssamme samaan aikaan osui samassa hotellissa kanssamme asuva arabimies. Hän lausui meille ystävällisen tervehdyksen: Salaam! Kaikesta sydämestäni vastasin välittömästi, ja lupaan, että ihan vahingossa sanoin: Shalom! samalla kun Mikko vastasi: Salaam! Mikon mielestä se oli kaukana siltojen rakennuksesta, mutta minun mielestäni se oikeastaan oli juuri sitä. Toivotimmehan me molemmat toisillemme sitä, mitä esim. Lähi-Itäkin kaipaa: rauhaa.

Pärjäilimme ihan hyvin sen muutaman päivän, minkä Djiboutissa vietimme. Juttuseuraa saimme paljon, eri kielillä. Mitään emme juuri ymmärtäneet. Onneksi pääsimme kuitenkin perille päivän politiikasta, kun kerran päiväkävelyllä merenrannalla pysähdyimme juomaan kokikset erääseen pieneen puotiin, jonka omistaja sattui olemaan filippiineiltä kotoisin oleva merimies, joka oli naimisissa eritrealaisen naisen kanssa, ja he siis asuivat nyt Djibouti cityssa. Hän kertoi meille murteellisella englannillaan kaiken Kiinan, Etiopian, Djiboutin ja Eritrean päivänpolttavimmista kysymyksistä ja pääministerien edesottamuksista. Pyytämättä ja yhden Coca-Colan aikana.

Ruotsia en tietenkään maininnut otsikossa, mutta kyllä me pääsimme sitäkin puhumaan. Pöytäämme istui kerran paikallinen mies, joka oli asunut Ruotsissa koko pienen ikänsä, ja halusi ihan välttämättä kertoa siitä meille kaiken, ruotsiksi. Ja halusi, mokoma, vielä kommenttejakin väliin, ruotsiksi. Oli det kyllä ihan jätte trevligt.

Olen nyt taas pitkin syksyä opetellut ranskaa ihan omaksi ilokseni ja Kuopion kansalaisopistoa tukeakseni. Mikko joutui kuulustelemaan minulta koko junamatkan sanoja, jotka lausun mielestäni todella hienosti. Todelliseen tulikokeeseen jouduin kuitenkin vasta, kun Djiboutissa kaksi hunnutettua pienokaista koulutyttöä tuli ujosti juttelemaan. Lausuin kuitenkin niin hienosti että loppujen lopuksi ainoa kommunikaatio oli nimien kysyminen ja sava? Sava! Sava sava!

Sitten olikin jo aika lähteä takaisin Etiopiaan. Onneksi tapasimme hotellissamme kaksi etiopialaista herrasmiestä, jotka olivat bisnesmatkalla naapurimaassaan. He ehdottivat että jakaisimme taksin juna-asemalle. Helposti ja edullisesti siis pääsimme matkaan, takaisin kohti Etiopiaa ja uusia pettymyksiä. Eikun kohti uutta päivää ja uusia kujeita.

Rankempaa pohdintaa näin alkuunreissuun

Tämä on opettavainen tositarina.

Lumen jo laskeuduttua Suomen savoon, läksimme rinkat selässämme Kuopion rautatieasemalle. Juna vei meidät Tikkurilan kautta Helsinki-Vantaalle, josta meidät pelasti pois Turkish Airlines.

Meillä oli 21 tunnin välipysähdys Turkissa ennen Afrikkaan siirtymistä. Mikon Matkat&co. oli onneksi varannut meille valmiiksi kelpo hotellin Istanbulista, joten pääsimme lennon jälkeen lepäilemään. Istanbul ei ole taaskaan sellainen kaupunki, johon välttämättä ehdoin tahdoin haluaisin mennä lomailemaan, mutta olosuhteiden pakosta löydän itseni sieltä tasaisin väliajoin. Vähän kuin Dubai.

Kävimme suurbasaarissa, jossa oli paljon kaikkea myytävänä. Olisin ehkä voinut taas ostaakin jotain, jos myyjät eivät olisi olleet niin ammattimaisia turistimyyjiä. Ei sitä vaan jaksa, miksi edes menimme? Kävimme myös maanalaisessa vesisäiliössä, jossa on kuvattu Dan Brownin Infernoon perustuvan elokuvan viruksen räjäytyskohtaus. Se on kaunis paikka, ei ihme että se on kiinnostanut taiteellisia ihmisiä. Joku James Bondin kohtaus on ilmeisesti myös siellä kuvattu.

Koska meillä oli vielä aikaa, lähdimme katsomaan Hagia Sofiaa ja Sinistä Moskeijaa. Hagia Sofia oli suljettu ilmeisesti remontin vuoksi. Siniseen Moskeijaan olisi päässyt sisälle, mutta en kokenut sitä niin tärkeäksi vierailuksi että olisin alistunut huivipakkoon - päässäni oleva huopainen lierihattu ei olisi kelvannut nöyryytymisen vuoksi tehtävään pään peittämisen - joten istuskelin odottelemassa puistossa sen aikaa, kun Mikko kävi sisäpihalla ottamassa valokuvia.

Lähdimme moskeija-alueelta turistiselle kadulle, jossa oli kahviloita ja ravintoloita vieri vieressä. Levähdimme pizzerian terassilla. Luppoaikana keskustelimme muun muassa poliittisista mielipide-eroistamme. Mikä miellyttävä keskustelunaihe pariskunnalle lomalla! Konsensusta keskustelussamme ei tietenkään löytynyt.

Puheeksi tulivat myös toivematkakohteet. Sanoin heti, että onneksi pääsemme pian pois Istanbulista, jonka en enää kokenut kykenevän antamaan minulle enää mitään yllättävää ja ihmeellistä. Mutta eipä kulunut siitä kauaakaan, kun kadulla vastaani käveli vanha kaupustelija, kuten kymmenet muut kaupustelijat. Tämä mies kantoi kädessään kahta yksinkertaisen näköistä rakennelmaa, joihin jostain syystä kiinnitin enemmän huomiota kuin muihin.

Miehellä oli käsissään kaksi siltaa, jotka näyttivät yläkoululaisen askarteluilta. Ehkä juuri siihen rakennelmien kömpelyyteen kiinnitin huomioni. Siltojen ei tarvitse aina olla suuria eikä hienoja, ei taiteilijan tai nimekkään rakentajan teoksia. Muistaen hetki sitten aviomiehelleni ilmaisemani jyrkkämieliset poliittiseet mielipiteet, koin arvostusta tuota vanhusta kohtaan.

Tuntematon käsityöläinen Istanbulin turistisella kauppakadulla voi joskus vaikuttaa vahvemmin kuin suosituimmat tai mahtavimmat poliitikot, jotka laput silmillään ajavat omaa ideologiaansa, vastapuolta kuuntelematta tai kunnioittamatta. On hieno kutsumus olla sillanrakentaja, vaikka sen yksinkertaisimmassakin muodossa. Ja ehkä juuri siten.

Sitten Turkish Airlines ystävällisesti lennätti meidät Turkista Afrikan mantereelle. Etiopian Addis Abeban vilinässä vihdoin pääsin reissutunnelmaan, hetkelliseen vapauteen arjen työkuvioista.

Mikon Matkat&co. onnistui hotellivalinnassa; en ole keksinyt edullisesta majoituksestamme mitään valittamista.  Nyt kuuluu asiaan että sähköt ovat poikki monta tuntia päivässä, kylpyhuoneen lattiakaivo ei aina vedä, aamupalalla on puuro joskus kylmää, wifi on heikko (on ihme, jos saan tämän tekstin ladattua blogiin - joskin on vielä suurempi ihme, jos joku lukee sitä blogia) ja kymmenen sukkaparin pyykinpesu maksaa enemmän kuin maksaisi ostaa uudet kymmenen sukkaparia. Toisaalta täällä mopataan lattiat joka päivä, pyyhkeet vaihdetaan ilman muuta ja henkilökunta on mitä parhain.

Tapasimme hotellissamme suomalaisen Pekan, joka on työprojektissa Addis Abebassa. Hän se oli, joka tunnisti meidät maanmiehikseen korostuksestamme - mehän, kosmopoliitit, puhumme mielestämme niin mahtavaa englantia - ja tuli juttusille.

Kaksi viikkoa aikaisemmin suomalais-etiopialainen pariskunta avasi Ravintola-nimisen ravintolan Addis Abebaan. Ravintola sattui sijaitsemaan 800 metriä hotellistamme. Joulukuun viides päivä kävelimme Mikon kanssa katua pitkin hotelliimme päin, ja minä satuin katsomaan oikealle. Näin Ravintola -kyltin. Hetkellisesti hämmennyin, sillä täällä joskus paikallisesta kielestä latinalaisille aakkosille käännetyt sanat muistuttavat suomen kielen sanoja, merkityksen ollessa kuitenkin aivan eri. Esimerkiksi täällä on Arki-nimisiä kukkalaatikoita ja Matti-elokuvateatteri.

Kävimme tutkimassa asiaa, ja saimme tietää Ravintolan historiasta. Lupasimme tulla takaisin seuraavana päivänä. Lähdimme siis hotellimme suomalaisella edustajistolla Ravintolaan juhlistamaan Suomen itsenäisyyttä. Oli kuudes joulukuuta vuonna 2018, Suomen itsenäisyyden 101-vuotisjuhlapäivä. Ravintolan omistajaperhe on aivan ihana. Heidän kaksi suloista pikkulastaan, jotka puhuvat suomeakin, pitivät omaa itsenäisyyspäivänriehaansa Suomelle laulaen, mutta olivat vähän liian ujoja tulemaan juttelemaan.

Mieletin mielessäni, miten ihanasti ne lapset erosivatkaan takavuosien itsenäisyyspäivän anarkisteista, jotka rikkoivat ikkunoita, puhumattakaan poliisihevosen pahoinpiteilijoistä tai tämänvuotisista uusnatseista. Lasten itsenäisyyspäivän rieha oli puhdasta iloa. Äidin kotimaan kunnioitusta isän kotimaassa.

Seuraavana päivänä tapahtui se tarinani toinen opetus. Rankka sellainen, ja kaukana siltojen rakennuksesta. Kävelimme keskellä kirkasta päivää lounaalta hotellia kohti, kun mies tuli paikalliseen tapaan tarjoamaan myytävää. Samalla hetkellä toiselle puolellemme ilmestyi pienempi poika. Yhtäaikaa kun Mikko huusi: "anna olla!" minä näin miehen yrittävän työntää kättään Mikon taskuun, missä oli puhelin. Samassa hässäkässä pienempi poika yritti lähestyä. Tartuin vaistomaisesti taskuvarasta kynsillä varastavan käden ojentajalihaksesta, ja hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen, alistuva. Varastava käsi herpaantui. Käänsin katseeni pikkupoikaan, joka ei ollut päässyt onneksi lähelle Mikon suojellessa meitä molemmille puolille. Poika näytti salamannopeasti rauhanmerkkiä ja perääntyi. Adrenaliinin maku tuntui, tapahtuma oli tullut niin yllättäen. Menimme heti sisätiloihin, läheiseen kahvilaan juomaan vahvat etiopialaisen kahvit. Sydän hakkasi, mutta olimme kiitollisia etteivät varkaat onnistuneet.

Mikä se tarinan opetus sitten oli? No, haluan rauhaa ja haluaisin oppia rakentamaan edes yksinkertaisimman sillan. Mutta maailma ei ole rauhallinen. Joskus joutuu puolustamaan itseään ja läheisiään hyökkäyksiltä, ja joskus siihen tarvitaan myös kynsiä. Monimutkaista. Kaikkein koskettavinta tässä olivat kuitenkin ehkä ne lapset, toiset viattomasti iloitsevat, toiset kaduilla varastelevat.

Omistettu Karibian saarten eläimille

Karbianseikkailumme on edennyt edellisen tarinani jälkeen Grenadalta ja sen Bequia-saarelta St. Vincentin ja Grenadiineille, sieltä Barbadokselle, sitten St. Luciaan ja Martiniquen kautta Dominicaan ja sitten Antiguaan. Juuri nyt vietämme huhtikuuta St. Kitts ja Nevis -nimisessä itsenäisessä valtiossa.

Mutta matkustamiskertomukset sikseen. Tämä on viisiosainen tosikertomus muutamista tapaamistamme eläimistä.

Ravut eli minä rakastan sinua, Ripu Rapu!

Olen tällä reissulla nähnyt enemmän rapuja kuin olen koko elämäni aikana nähnyt ennen yhteensä. Ne ovat niin kauniita. Eräänä iltana Jamaicalla istuimme Mikon kanssa yksinäisellä rannalla, katsellen auringon laskua ja rapuja. Ihan lähellä meitä yksi rapu kaivoi kotipesää hiekkaan. Se meni koloonsa, ja hetken kuluttua se tuli takaisin ja kantoi mukanaan pientä määrää hiekkaa, heittäen sen muutaman senttimetrin päähän kolostaan. Se meni takaisin koloonsa, jälleen ilmestyäkseen maan pinnalle hiekkakuormineen. Välillä se katseli meitä ihmetellen. Yritimme olla häiritsemättä sen kodinkunnostuspuuhia, vain hiljaa sitä ihaillen ja välillä salaa otimme siitä valokuvia.

Seuraavana päivänä menimme eri rannalle, jossa oli enemmän ihmisiä. Uituamme ja auringossa kärvisteltyämme lähdimme kohti majoitusta. Matkalla näimme paikallisen perheen, joka koostui nuoresta ja vanhemmasta pariskunnasta. Katselin ihaillen perheen yhteishenkeä ja kuinka he nauttivat maansa luonnosta ja auringosta. Kunnes saavuimme lähemmäs. Silloin kauhistuin. Perheen vanhin mies oli kumartunut kohti hiekkaa ja paikalle osunutta rapua. Hän tarttui rapua saksista ja heitti sen noin puolen metrin päähän. Uudelleen. Rapu yritti pakoon, mutta siihen pystymättä se lopulta nousi taaimmaisille jaloilleen, ilmaa kauhoen. Sen rohkea mutta turha yritys taistella edessään olevaa jättiä kohtaan sai kyyneleet valumaan poskilleni.

Juoksin viimeiset metrit perheen luo ja pyysin miestä lopettamaan ravun kiusaamisen.

Minä vain leikin sen kanssa, mies sanoi. Perhe nauroi vieressä.

Lopeta heti, se ei ole leikkiä ravun mielestä, minä sanoin.

Mies katsoi minua kuin olisin puhunut houreita, tarttui ravusta kiinni ja heitti sen monen metrin päähän läheiseen metsään. Kerroin mitä mieltä olin asiasta, ja ennen kuin aloin itkeä, Mikko saattoi minut pois naureskelevan perheen luota.

Anteeksi, rapu, kun en järkytykseltäni kyennyt puolustamaan sinua tarpeeksi nopeasti.

Toinen rapu.

Kilpikonna tiellä

Seuraava tarinani on iloisempi. Grenadalla lähdimme jälleen kerran vaeltamaan metsään, kohti yksinäistä rantaa. Juttelimme kävellessämme niitä näitä. Sitten Mikko pysähtyi ja kysyi hiljaa: Mikä tuo on?

Luulin ensin että Mikko oli nähnyt tiellä jonkin ison liskon - niitä on monen moisia, toinen toistaan upeampia, täällä Karibian saarilla. Mutta se olikin maakilpikonna. Merikilpikonnia olemme sittemmin nähneet täällä useita; niistä kerron myöhemmin. Mutta tämä kaveri osasi yllättää meidät keskellä metsää. Ensin se säikähti meitä ja vetäytyi kuoreensa. Mutta kohta se jo kurkisteli kilven alta.

Vietimme pienen mutta hienon hetken konnan seurassa kunnioittavan välimatkan päässä toisistamme, kunnes me jatkoimme matkaamme. Kilpikonna jäi omille puuhillensa. Kiitos kauniista kohtaamisesta, konna.

Kaunokainen kuorensa alla.

Kissat - rakkaat. Mai

Kun puhutaan eläimistä, emme voi tietenkään jättää kissoja huomioimatta. Varsinkin on jo kova ikävä Vesperiä ja Pirloa.

Alkureissusta emme nähneet kuin joitakin harvoja kissoja siellä täällä. Jamaikalla kohtaamamme kissat olivat hyvin arkoja, eivätkä monet tapaamamme paikalliset arvostaneet niitä kovinkaan pitkälle puheistaan ja käytöksestään päätellen. Karibialla koiria arvostetaan lemmikkeinä hieman, ainakin enemmän kuin kissoja.

Muillakin saarilla kuulimme huhuja, että kissoja ei pidetä arvossa saati lemmikkeinä, niitä myrkytetään kaduille ja muutenkin ne ovat melkoisen lainsuojattomia monessa paikassa.

Oli ihana nähdä niitä poikkeustapauksia. Tobagossa hotellissamme asui kadulta pelastettu arvokas kissaherra, jolta puuttui yksi jalka. Liekkö vanha sotavamma autoa vastaan voitetusta taistelusta? Antigualla hotellissamme oli peräti kaksi pelastettua ja kuntoon hoidettua kissaa, toinen ilman häntää ja toisella iso palovamma nenässä. Molemmat olivat ihmisiin luottavaisia ja silityksenkipeitä.

Mietiskelin ääneen Mikolle että toisaalta itsekkäästi haluaisin tavata tälläkin reissulla kissanpentuja. Mutta toisaalta tietenkään en haluaisi tavata niitä, koska maailma on julma paikka kissanpennuille. Eihän niille voi toivoa syntymistä tähän julmaan paikkaan. Mutta tätä miettiessä sitten törmää siihen ongelmaan että maailma on julma paikka myös ihmispennuille, eikä heitäkään samalla logiikalla toivoisi siis enää syntyvän tähän maailmaan. Silti elämä on aina lahja, niin kissoille kuin ihmisillekin.

Eipä aikaakaan, kun sitten eräänä iltana tapasimme St.Vincentin saarella asuessamme naapurissamme ihan pienen pienen kissanpennun. Annoin sille nimeksi Mai, koska sillä ei ollut vielä nimeä, eikä sen ihmisellä ollut mitään sitä vastaan että minä nimeän sen. Mai oli sellainen että se kipitti aina syliini luottavaisena kun kutsuin sitä.

Mai.

Kolibrit ja merikilpikonnat

Kolibreja olemme nähneet ehkä satoja. Useita eri lajeja. Isoja, pieniä, eri värisiä - niin paljon että kokematon mutta kauneutta rakastava lintubongari on jo ihan päästänsä sekaisin. Aluksi sitä toivoi että näkisimpä yhden, ja sitten se vain hyrisi siinä läheisissä lillukanvarsissa. Ja toinen, ja toinen.

Sama kävi merikilpikonnien kanssa. Barbadoksella snorklailin rantavedessä, kun yhtäkkiä reissun ensimmäinen merikilpikonna lillutteli vierelleni. Totta kai säikähdin niin että räpistelin rantaan turvan Mikon kainaloon (ylpeilemään näkemästäni), mutta sen jälkeen näimme vielä aina vain useampia merikilpikonnia 

Käärme ja konna meressä.

Kolibri.

Ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä, kalat

Ja monelaiset muut merenelävät - tähän voisi kirjoittaa romaanin. Tyydyttäköön sanomaan, että myös Karibianmeri on täynnä mitä kauniimpia, värikkäimpiä, uskomattomimpia ja ihmeellisimpiä eliöitä. Näimme eräällä snorklausreissullamme jonkinnäköisen mustekalan. Merikäärmeitä näimme myös. Useamman kerran törmäsimme hummereihin meressä. Puhumattakaan siitä että Mikko snorklasi ensimmäisen kerran elämässään ison rauskun vierellä Antiguassa. Kun minä vihdoin uskalsin lähteä sitä katselemaan, se oli jo mennyt menojansa.

Kaksi kalaa.

Kalan silmät.

Lisäksi tapaamiamme eläimiä olivat oudot opossumit, äänekkäät papukaijat, jamaikalaiset krokotiilit, käärmeitä mutustelevat mungot, suloiset koiranpennut ja nokkelat katukoirat, ärsyttävät mutta alati läsnäolollaan meitä kunnioittavat erilaiset hyönteiset, myrkylliset ja ah niin pelottavat tuhatjalkaiset parvekkellamme ja monet muut. Näkemättä vielä kuitenkin jäivät esimerkiksi hait, booat ja etenkin trinidadin punainen ibis-lintu. Pidempäänkin olisi saarilla siis voinut vielä aikaa viettää. Kohta meitä kuitenkin alkaa jo kutsua Eurooppa ja Suomi.

Kiitos mahtavista kuvista, reissuseurasta, kärsivällisyydestä ja loputtomasta rakkaudesta, luottokuvaajani ja rakkaani Mikko. Kiitos, Jari, kun tulit tänne asti ja kestit meitä Martiniquen ja Dominican retkellä -  paras huumori ei koskaan kuole, ei edes Scott's Headin patikalla. Thank you all the best people we met in this trip: Saba, Crysande, Dirk, Derick and Lucy, Cristopher, Ollie, Felicia - you have a very kind heart, Harry, Ken and the dog, Annika ja matkaseurueesi, Timothy, Denise, Erich and Eva, Sista Dawn, Johnny, Corrall and lovely Button, and all the other beautiful, inspiring people! And Happy 60 years Anniversary Winston - your party was the best!

Vaellusintoilua ja taide-elämys merenpohjassa

Karnevaalien jälkeen otimme lennon Grenadaan. Ryhdistäydyimme, puimme sukat ja lenkkarit pitkästä aikaa jalkaamme, ja lähdimme vaeltamaan. Mitään kovin pitkiä retkiä emme ole vielä kuitenkaan tehneet. Tämä ilmasto on niin kostean kuuma tähän aikaan vuodesta, että jo kahden tai kolmen tunnin vaellus tuntuu ainakin minulla luissa ja ytimissä. Emme ole myöskään vielä riittävän tottuneita aurinkoon, joka kärventää valkoista ihoamme, vaikka niin olemme luulleet suojatuneemme sitä vastaan.

Mikko tutustutti minut sellaiseen trekkaussovellukseen kuin Wikiloc, josta onkin ollut paljon hyötyä. Olemme sen avulla löytäneet polkuja, joihin muuten olisimme tarvinneet joko kalliin paikallisen oppaan tai vaihtoehtoisesti paljon hikeä ja kärsimystä salaisten polkujen löytämiseen.

Ensin kävimme Grand Etang -luonnonpuistossa Seven Sister' s Fallsilla, mikä olisi ollut hieman yli tunnin helppo ja kevyt aloitus trekkaamiseen Grenadassa. Tai olisi ollut, mikäli Mikko ei olisi onnistunut haastamaan minutkin kiipeämään ensin lähes pystysuoraa seinämää ylös viidakkoon ja rämpimään siellä sitten etsimässä lisää vesiputouksia. Paikallisen oppaan avulla olisimme ehkä niitä löytäneet enemmänkin, mutta halusimme olla itsenäisiä emmekä löytäneet juuri muuta kuin viidakkoa. Mikä ei sekään ollut kyllä hullumpaa loppujen lopuksi lintuineen ja runsaine kasveineen ja puineen. Mieli lepäsi luonnon rauhassa, kun jalat tekivät töitä poluilla ja polunvierusmudassa.

Meillä oli onnea, olimme saapumisemme
hetkellä paikan ainoat vierailijat. Koko kirkas
vesiallas putouksineen oli meidän.

Seuraavaksi lähdimme saman luonnonsuojelualueen vuorelle, Mount Qua Qualle, jossa tutustuimme lisää paikalliseen mutaan, sekä villiin ja raikkaaseen viidakkoon. Mount Qua Qua on yksi Grenadan korkeimmista paikoista, tietojeni mukaan yli 720 metrin korkeudessa. Matka vuorelle ja alas kesti meiltä noin kaksi ja puoli tuntia, jonka lisäksi pidimme eväs- ja lepotauon huipulla jutellen erään hieman eksentrisen kalifornialaisen ja hänen paikallisen oppaansa kanssa.

Päivä oli ollut aamusta sateinen, ja polku oli mutainen. Aluksi yritimme väistellä lammikoita, mutta muutaman mulahduksen jälkeen oli ihan se ja sama, ovatko kengät ja sukat mutaiset vai vielä lisää mutaiset. Onneksi retken jälkeen pääsimme pesemään ne.

Meille kävi niin hassusti että pääsimme ilman maksua vierailijakeskukseen, jossa olivat infopiste, WC:t ja kenkien pesupaikka. Pääsy sille alueelle olisi maksanut joitakin kymmeniä paikallisia rahoja, vaikka itse polut periaatteessa olivatkin ilmaisia. Mikko kuitenkin tiesi vaelluspolun - kiitos Wikilocin - joten meidän ei retken aluksi tarvinnut mennä vierailijakeskukseen kyselemään ja siten maksamaan tiedoista. Rähjäisinä takaisin tultuamme meidän ilmeisesti luultiin jo maksaneen vierailijakeskuksen maksun, joten meidät ohjattiin samoin tein sisälle kenkiä pesemään. Olimme kiitollisia ja ostimme sitten kuitenkin jotain paikan kioskista aluetta tukeaksemme.

Näkymä Mount Gua Gualta.

Hyvä oli että aloitimme retkeilyn täällä Karibian saaristossa kevyesti. On ollut hyvä totutella paikalliseen luontoon ja ilmastoon rauhassa. Aikaahan meillä on. Innostus vaeltamiseen on meillä molemmilla sen kuin lisääntynyt jokaisen suoritetun retken myötä. Odotan jo innolla Dominicaa, ja hieman pidempiä vaelluksia siellä.

Vaellusten jälkeen lähdimme rentoutumaan snorklausretkelle. Lyöttäydyimme paikallisten sukeltajien katamaraanikyytiin ensin riutalle katselemaan pikkukaloja, sitten Grenadan kuuluisaan Sculpture Parkiin. Se olikin aika vaikuttava paikka, huolimatta siitä että merenkäynti oli kovaa ja näkyvyys huonohko juuri sinä päivänä kun olimme siellä. Merenpinnan alle rakennetut merenneito, levitetyin käsin seisova hahmo, muut rakennelmat ja varsinkin toinen toisiaan käsistä pitävä hahmorinki hengästyttivät minut levittäytyessään eteeni meren pohjalla. Rinkiä ympäri kierrellessäni taas kerran mietin taiteen syvintä olemusta, vapautta ja ilmaisun mahdollisuuksien äärettömyyttä. Ihanaa, kun joku ihminen on tehnyt nuo taideteokset sinne, ja ihanaa, kun minä sain snorklaten leijua meressä kalojen keskellä kokemassa ne.

Merenpohjan hiljaisuus ja oma leijumiseni meressä,
yhdistettynä teoksen vahvaan muotoon oli vaikuttava kokemus.

Teimme vielä rentoumisesta innostuneina 11 km kävelyn Carriacoun saarella eräälle luonnonkauniille rannalle, jossa saimme uida ihan kaikessa rauhassa ilman mitään turistimassoja. Tällä reissulla ei ollut isoja korkeuseroja, mutaa tai pahoja kivikkoja, mutta Karibian aurinko huolehti taas kerran retken haasteista.

Seuraavaksi suuntasimme keräämään maapisteitä taas meille uuteen itsenäiseen valtioon nimeltään St. Vincent and the Grenadines. Niin kuin jo heti valtion nimen kuultuani sanoinkin Mikolle, minulle tulee nimestä mieleen rokkibändi 50-luvulta. Jos joku lukijani haluaa piirtää ja lähettää minulle kuvan tämän nimisestä yhtyeestä, niin lupaan itsekin piirtää oman näkemykseni St. Vincentistä jammailemassa Grenadines-jenginsä kanssa.

Karnevaalit Trinidadissa ja stressitason laskuyritys Tobagossa

Caribbean Airlines lennätti meidät Kingstonista Trinidadin pääkaupunkiin Port of Spainiin. Sieltä siirryimme D'abadie-kylään, lähelle Arima-nimistä pikkukaupunkia. Mukavasta ja hyvästä hintalaatusuhde-Airbnb-majoituksestamme tyytyväisinä päätimme suostua isäntämme tarjoukseen lähteä ajelulle ympäri saarta. Kävimme hienossa viidakossa ja rannoilla sekä söimme paikallisia erikoisuuksia. Menimme erään islantilaisen sairaanhoitajan perintömaille Asa Wrghtiin, eli kolibrien ja muiden lintujen, eläinten ja kasvien suojelualueelle, mikä oli hieno, mutta hieman liian turistinen paikka.

Tarkoitus oli Asa Wrigthissä myös lähteä kävelylle viidakkoon. Tämän suunnitelman teki tyhjäksi se että meillä oli läpökkäät jalassa. Viidakkoretkelle olisi tietenkin vaadittu paremmat kengät käärmeiden ja muiden myrkyllisten olioiden vuoksi. Amatöörivirhehän se oli, mutta kun niin moneen paikkaan maailmassa pääsee myös lähes ilman isoja kenkiä, niin ei tullut edes mieleen ettei tuollaisen luonnonsuojelualueen poluille voisi lähteä.

Huomatkaa että jopa läpökkäät tuntuvat lomalla liian raskailta. Mieluiten sitä kävelisi paljain jaloin. Mutta koska maailma ei ole täydellinen, ja joku on saattanut heittää lasia maahan, tai jättää eritteitä eteemme, tai joku muu saattaa pistää tai purra tai muuten häiritä fysiologista tai kemiallista tasapainoamme, käytämme yhä läpökkäitä tuntemattomissa paikoissa kävellessämme. Kaikki sitä raskaammat kengät tuntuvat ylivoimaisilta.

Joten sitten kiersimme saarta muuten vain, ja palasimme sitten myöhemmin toisena päivänä Asa Wrightiin ottamaan kuvia linnuista.

Mutta sillä välimme lähdimme majoituspaikkamme emännän suloisen sisaren kanssa j'ouvertiin eli aamunkoiton juhlaan ennen karnevaaleja. Lähtö oli aamulla kello viisi, ja alkujuhla oli hieman laimea, mutta lopulta saimme oman osamme maaliroiskeista. Itse karnevaalit sitten katselimme Port of Spainissa.

J'ouvert-paitani leikkelyn jälkeen mutta
 ennen maaliroiskeita.

Olihan se karnevaali upeaa katsottavaa. Siitä voisi kirjoittaa monella tapaa. Minulle vaikuttavinta oli se että joku ajattelija tai taiteilija aina on suunnitellut ihan jokaisen karnevaaliseurueen asustuksen ja teeman. Kaikken vaikuttavin näkemistäni teemoista ei suinkaan - eikä tietenkään - ollut perinteinen samba-naku -tyyli, vaan merimieshenkinen Eyes of God. Ideologiasta voin olla eri mieltä, mutta bändin estetiikka ja taiteellinen toteutus sekä ilmiasu olivat erittäin kiehtovia!

Pegasos - vielä ilman siipiä, koska he vasta harjoittelivat
tässä vaiheessa - puujalkatyypit ja muita tärkeitä henkilöitä.

Yritimme lähteä karnevaalien jälkeen lepolomalle rauhalliseen rantasaareen Tobagoon. Mutta sepä, se matka sinne, oli niin rankkaa että ei edes oikein jaksaisi kirjoitttaa siitä. Trinidad-Tobago -lautta oli nimittäin jotain aivan uskomatonta, maan perseisen politiikan ja särkyneiden laivakoneiden sekamelskaa, niin ettei mitään rajaa. Voin kirjoittaa siitä erillisen tekstin jos joskus jaksan.

No pääsimme lopulta perille Tobagoon, ja saimme melko hyvän hotellin hinta-laatu suhteeltaan. Heti yritimme korvata lauttakatastrofiin menetetyt päivät ihanalla snorklausretkellä. Valitsemamme Sugar Lips -venettä ylläpitävä yritys kuitenkin hurmaantui paikalle tulleista ristelyalusten turisteista vähän liikaa, ja unohti kohdella asiakkaitaan yksilöinä. Yritys lupasi paljon, veloitti liikaa eikä antanut mitään. Joten tämä rentoutusyritys oli hieman turha yritys. Näin sentään pari raidallista kalaa, olin merellä puolitoista tuntia maksetun kolmen tunnin sijaan, ja maksoin koko reissusta 25 amerikan dollaria. Mitäs maksoin. Seuraavan kerran Tobagossa, JOS joskus ihmeen kaupalla eksyn tuohon surulliseen maailman kolkkaan, vaadin saada maksaa retkeni jälkikäteen JOS olen tyytyväinen siihen.

Karibialla on ihanaa! Ihmiset ovat ihania! Kolibrit ovat oikeasti uskomattoman ihania! Harmi vaan että joku täkäläinen liikemies aina onnistuu möhlimään käytännön asioissa, joiden pitäisi jo sujua ihmiskunnalta ihan hyvin.

Vaikka hotellimme täällä oli ihan kiva ja meillä oli uima-allas, en ollut kovin surullinen, kun lähdimme pois turistisesta Tobagosta ja tapasimme Grenadan ystävällisemmän saaren. Siitä kirjoitan sitten seuraavassa tekstissäni.

Matkustamisen sietämätön keveys

Treasure Beachilla oleskellessamme kävimme päiväretkellä Black Riverillä katsomassa paikallisia krokotiilejä. Ja olivathan ne hienoja, villejä krokotiilejä.

Yksi iso krokodiili.

Black Riverin jälkeen menimme Pelican Bariin, joka on keskelle merta tai ainakin pitkälle meren ranta-alueelle rakennettu hökkeli, jossa myydään syötävää ja juotavaa sekä Jamaika-krääsää. Paikalliset meripoliisit ilmestyivät sinne äkkiä veneellään, ja luulimme että nyt kaikki paikalliset ja nuoret amerikanturistit jäävät kiinni hallussapidosta tms. Mutta poliisit halusivatkin vain kaljaa.

Pelican Barin laitureille saa haluamaansa korvausta vastaan kaiverruttaa nimensä ja toki menimme siihen lankaan. Nyt nimemme koristavat Pelican Barin lankkua, kunnes lankku lahoaa, tai on liian täynnä nimiä, jolloin se korvataan uudella.

Me.

Lähdimme Treasure Beachilta rastapään reittitaksikuskin kyydissä Black Riveriin, josta otimme uuden taksin Santa Cruziin, josta otimme bussin Kingstoniin. Täälläkin on se kulttuuri että bussi ei lähde asemalta, ennen kuin se on täynnä. Pari tuntia siihen taas meni.

Täysi bussi tarkoittaa kirjaimellisesti sitä miltä se kuulostaa. Eli täydeltä. Jotkut paikallisetkin jo alkavat valittaa huonosta asiakaspalvelusta, kun viereen tungetaan aina uusi kaveri, kun jo luuli että rivi on täynnä. Täällä busseissa ei tunneta sellaista käsitettä kuin oma istuin, on vain se oma kroppa siinä jotenkin päin väännettynä ja polvet laskostettuna neljään osaan. Kropan vieressä on jonkun toisen kroppa, toivottavasti hyvällä hygienialla varustettuna. En koskaan vihaa ketään, mutta melkein joskus väsyneenä matkaajana vihaan bussinkuljettajia ja sisäänheittäjiä. Ei ole mitään arvostusta maksavia asiakkaita kohtaan. Odotan globaalia bussimatkustajien kapinaa, johon innolla osallistuisin ja tägäisin #metooalmostdiedinthebus.

On niissä bussimatkoissa silti hyviäkin puolia. Kun hyväksyy sen ahtauden ja epämukavuuden - koska ei voi muutakaan - saa kuunnella koko matkan ajan radiosta esim. paikallisen legendaarisen rasta-DJ:n yksinpuhelua Rihannan tai Mariah Careyn tai muiden soulsistojen ähkynän päälle karjuttuna. Sitten on niitä hienoja hetkiä, kun takana istuvista joku haluaa käydä pissalla kesken matkan, niin auto pysäytetään keskelle liikennettä, tyyppi kapuaa ikkunasta ulos (koska ei tietenkään pääse täpötäyden bussin ovelle), ja kun perässä ajanut kuorma-auto lähestyy, tyyppi huudetaan kuorossa takaisin ja bussi lähtee liikkeelle, tyyppi juoksee perään ja parkouraa ikkunasta sisään juuri ennen kuin kuorma-auto ohittaa.

Saavuimme kuitekin turvallisesti Kingstoniin ja sieltä seuraavana päivänä uudella samanlaisella ähkybussilla Port Antonioon. Paikallinen rastasisko tyttärineen majoitti meidät erittäin hyvällä hintalaatusuhteella paikkaan, jossa meillä on oma keittiö. Kävimme siis taas supermarketissa ostoksilla ja löysin itsestäni kokin, Mikko-parka joutui syömään tuotoksiani esimerkiksi tofu-kananmuna-callaloo -keittoa sekä sipulitofua artesaaniperunoilla ja chilikastikkeella, ja tietysti keitetyllä callaloolla. Onneksi välillä saimme maistaa myös Bourdainin kehumaa Boston Bayn jerkkiä, joka oli kyllä ihan ok. Bourdainin mukaan maailman parasta jerkkiä.

Voisiko joku lähettää minulle surffilaudan tänne extrapikapostissa? Boston Baylla on nimittäin aika mukavat aallot näin aloittelijalle. Ärsyttää vain maksaa 20 dollaria tai 2500 jamaikan dollaria tunnin lautavuokrasta. Varsinkin kun voimat eivät vain riitä yhtäkkiseen yritykseen, että kaikki pitäisi tehdä sen tunnin aikana. Tarvitsen hengailua laudan kanssa merellä, tutustumista paikan aaltoihin, kauhomista ja harjottelua. Boston Bay on aloittelijalle loistava paikka, mutta vain jos on oma lauta, liikaa rahaa tai paremmat tinkimistaidot.

Kolme asiaa, mitä Jamaika on opettanut minulle

Sarkasmi

Matkustaminen Mikon kaltaisen tyypin kanssa on joskus, kaikesta ihanuudesta huolimatta, rankkaa. Isoja ja tyhmiä riitoja on joskus tullut hänen heitoistaan. Se on vain sarkasmia, hän sanoi, kun suutuin. Mutta tällä reissulla itsekin opettelen tätä vaikeaa taiteen lajia. Tennarit sähköjohdoissa jamaikalaisen kahvilan pihalla oli esimerkiksi mielestäni oiva juttu.

Ps. eli selitys. Eräälle tapaamallemme ranskalaiselle poliisitkin yrittivät myydä ruohoa.

Oleminen

Tämä reissu on aiempiin poiketen hieman erilainen. Vietämme enemmän aikaa yhdessä paikassa emmekä kiidä paikasta toiseen, kuten olemme tehneet monesti. Olemme enemmän paikassa a, menemättä paikkaan b, mikä on joskus kaltaiselleni hösöttäjälle haastavaa.

Tapasimme pari itävaltalaista, ja saimme eurooppalaisen tekosyyn olla tekemättä mitään muuta kuin hengailla heidän kanssaan. Eva ja Erich - lausutaan Jari - pitävät Eläkeläisistä. Siis tietenkin siitä bändistä. Tästä sain aasinsillan eläkkeellä olemiseen, rentoutumiseen ja elämästä nauttimiseen tässä ja nyt. Stressitaso on täällä laskenut, ja opettelen olemista. Olla vain. Jaa mon, se on kivaa.

Riimit

Kun nyt Suomessa puhutaan uudistetuista liikennemerkeistä, minulla olisi jamaikalainen ehdotus. Laitetaan sukupuolineutraalien kuvien sijaan liikennemerkkeihin riimejä.

Täällä reittitakseilla ajellessamme olemme törmänneet esimerkiksi kylttiin Protect your head, don' t end up dead. Ytimekästä, sekä rimmaavaa. Suomessa voisimme käyttää vaikka merkkejä: Muista aina turvis, ettet lennä kurvis.

Kukkapuita ja muita

Jätimme taaksemme tammikuisen Kuopion ja Lensimme Arlandan kautta Fort Lauderdaleen, lähelle Miamia. Viivyimme paikassa vain yön yli, ja jatkoimme seuraavana aamuna matkaa kohti Jamaikaa. Matka meni kommelluksitta, vaikka minä huomasin vasta tullien jälkeen että reppuni sivutaskuun oli jäänyt kiviä Azerbaidzanista. Salakuljetukseen syyllistymisen tuskani eivät kuitenkaan olleet niin suuria että olisin ilmiantanut itseni. Paitsi nyt ja tässä. Anteeksi.

Pääsimme siis Jamaikalle ja tutustuimme reittitakseihin. Niillä on todella kätevää liikkua paikasta toiseen. Meille yritetään joka paikassa tarjota perustakseja, reittitakseja kovin moittien. Mutta me ymmärrämme moittimisen taustalla olevat henkilöekonomiset syyt, emmekä ota kaikkea niin kirjaimellisesti. Yksityistaksin hinta olisi lähes kymmenkertainen, ja reittitakseissa sitä paitsi tutustuu paremmin paikallisiin. Tapasimme esimerkiksi Silja Linella työskentelevän, Ruotsissa asuvan, suomalaisen Kaarinan lapsenlapsen, joka oli nyt lomalla omassa kotimaassaan Jamaikalla.

Muutaman taksinvaihdon jälkeen pääsimme rantapaikka Negriliin. Air bnb -majoituksemme oli hintansa arvoinen pikku keittiöineen ja pyykinpesukoneineen. Lähikaupasta saimme kelpo papusia, makaronia, pekonia, sipulia ja kananmunia sekä pikakahvia. Meidän ei siis nälän yllättäessä aina tarvinnut lähteä etsimään syötävää lähiravintoloista, vaan kokkasimme kotona. Iltaisin kävimme kuitenkin maistelemassa paikallisia herkkuja, jotka eivät Negrilissä vielä kuitenkaan ylittäneet odotuksiani. Pohjanoteeraus oli katugrilli, josta luulimme saavamme hyvää paikallista jerkkiä. Paikan kokki olikin laiska, joten minä sain päivälliseksi kuolleen kalan ja kylmää riisiä. Vähän pani kiukuttamaan.

Negril on hyvinkin turistinen paikka, vaikka risteilyalukset eivät sinne tulekaan. Rantabaareja, korukojuja ja hotelleja toinen toisensa perään löytyy. Vanhat parrat meille yrittivät myydä herkkujaan. Eräänkin sellaisen herran nimi oli Dopie, tiedä sitten, mistä moinen nimi on peräisin.

Lähdimme taas reittitakseilla jatkamaan matkaa Negrilistä kaakkoon, paikkaan nimeltään Treasure Beach. Paljon rauhallisempi paikka tämä on. Oli se nyt vain ihana yksi hetki kun sitä istui Karibianmeren rannalla, hylätyltä näyttävän vanhan palmukaton alla, tuolilla, jonka joku on nimennyt Davidiksi; paikassa, jossa ei sillä hetkellä ollut ketään muuta matkailijaa kuin me kaksi. Ainoa seuramme oli itselleen olohuonetta kaivava rapu ja ainoa viihdykkeemme oli laskeva aurinko, joka muutti pilvenreunat kullaksi. Tammikuinen Kuopio ja arki eivät ihan ensimmäisinä olleet siinä hetkessä mielessä.

Kukkapuu takapihalla.

Kukkapuu takapihalla.