Loman lopetusteksti

Viime talven reissun jälkeen tämä tämmöinen pieni loma tuntuu loppuvan, ennen kuin oli ehtinyt kunnolla alkaa. Edessä on on enää tämä päivä aurinkoa ja lämpöä, ja sitten lähes kaksi vuorokautta haasteellista yhteistyötä Air Algerian kanssa.

Gambiaa näimme valitettavan vähän. Palasimme viikoksi takaisin Senegaliin, mutta tällä kertaa leppoisaan Salyyn. Turistikaupunki tämäkin on, mutta meininki on melko rauhallista Gambian Seregundan Senegambiaan verrattuna. Perinteiset rasittavat craft marketit innokkaine myyjineen löytyy, sekä pääkatu täynnä enemmän tai vähemmän hyviä ravintoloita. Ranskalainen vaikutus näkyy selvästi, tämä on todennäköisesti joku ranskalaisten Alanya tai Fuengirola. Kävimme yhtenä iltana syömässä Le P'tit Saint Trop -nimisessä ravintolassa jossa saimme maistaa ranskalaisuuden yliannostusta ranskaisten omistajien, asiakkaiden ja livemusiikin muodossa. Meidän kielitaitomme huomioiden ruokatilaus meni jälkeen kerran niin penkin alle kuin mennä voi, mutta ei siitä sen enempää.

Saimme vuokrattua Ngabarousta, läheltä Salya, oman huvilan kohtuullisen edulliseen hintaan. Hintaan kuului uima-allas, kaksi makuuhuonetta ja olohuone, oma portinvartija, biljardipöytä ja keittiö. Sekä taloudenhoitaja, joka teki joka aamu meille aamupalat. Ensimmäisenä aamuna kummastelimme tätä taloudenhoitajaa, joka aamupalan tarjoamisen jälkeen jäi istuskelemaan ja hengaamaan kämppäämme puhelimessa äänekkäästi höpötellen. Kohta olohuoneessamme oli myös hänen kaverinsa hengailemassa. Kielimuuri vaikeutti kommunikaatiotamme, mutta viestiteltyämme englantia puhuvan huoneiston omistajan kanssa selvisi että taloudenhoitaja otti hieman omia vapauksiaan sääntöjen suhteen, koska omistaja oli parasta aikaa Ranskassa. Ilmeisesti jonkinlaista tilitystä oli omistajalta tullut, koska loppuaikana tyttö lähti välittömästi aamupalan jälkeen, ja juuri ja juuri sanoi huomenet meille. Yritimme kovasti häntä kiitellä mutta ilman yhteistä kieltä sovittelu oli kovin hankalaa.

Kaunis kämppämme Ngabaroussa.

Ketään syyttämättä kerron, miten koimme taas että on tärkeää pitää rahansa aina käden ulottuvilla. Emme olisi uskoneet että tuon tasoisessa huvilassa meiltä olisi varastettu mitään, mutta niin vain pääsi käymään. Mikolta katosi lompakosta kymppitonni paikallisia frangeja eli nelisentoista euroa. Summa ei ole iso, eniten mietityttämään jäi taas se miten ikinä pystyn reissaamaan kyynistymättä lopullisesti. Haaste sekin elämässä.

Salyssa olisi kuulemma ollut kauniita rantoja, muun muassa ranta nimeltään Obama Beach. Meistä kukaan ei ole kovin innokas rantaeläjä joten rannalle lähtö vain jäi ja jäi. Yhtenä päivänä sitten päätimme nähdä merta, ja valitsimme reitin vähän umpimähkään. Hiekkaisilla sivukujilla talsittuamme ja matkalla vuohilaumoja tuijoteltuamme päädyimme lopulta kahden talon välistä pikkurannalle, joka oli täynnä merilevää, verkkoja ja värikkäitä piroque-veneitä (ihme kyllä tällä kertaa yhdenkään veneen nimi ei ollut Messi tai Neymar). Kalanhaju oli hieno. Otimme Jarista postailukuvan rannalla, moikkailimme paikallisia ja päätimme lähteä kämpille nukkumaan. Talsimme takaisin vuohien ohitse, ja saimme yhden ihanan seuralaisvuohen, joka ymmärsi puhettani ja vastasi aina määkimällä puhutteluun.

En haluaisi kaikista hankaluuksista huolimatta lähteä kotiin. En vaikka Senegal ja Gambia eivät nyt vielä tällä kokemuksella päässeet suosikkimaideni top kymppiin. Kotimaa, täältä kuitenkin tullaan! Aurinko, nähdään Tahkon keväthangilla seuraavan kerran!

Senegalista Gambiaan voimalla seitsemän miehen

Oli hienoa, kaiken sen melun, hiekan, ranskankielen ja pilvisten päivien jälkeen Senegalissa, jatkaa matkaa kohti Gambiaa. Vähemmän hienoa oli herätä aamulla viideltä ja lähteä Dakarin bussiasemalle etsimään sitä oikeaa bussia satojen autojen joukosta. Mitään opasteita ei ollut tahi kuulutusta: "minibussi Karangiin lähtee laiturilta kaksi, kello 7:10". Olisimmehan me innokkaita oppaita saaneet heti taksista ulos astuttuamme, mutta reteästi heitin huutelijoille tietäväni mihin olemme menossa. Kyselin salavihkaa neuvoja paikallisilta naisilta, jotka näyttivät olevansa itsekin matkustavaisia eivätkä kaupustelijoita, ja viimein löysimme oikean lähtöpaikan valtavan alueen perimmäisestä nurkasta.

Noin kymmenen bussinkuljettajan, sisäänheittäjän ja muutaman muunkin epäasianosaisen kanssa neuvoteltuamme valitsimme minibussin jota hallinnoi seitsemän veljestä: yksi sisäänheittäjä, yksi rahaministeri, yksi paikanjärjestäjä, kaksi matkatavarapakkaajaa ja kaksi vaihtoehtoista kuljettajaa. Muiden bussifirmojen henkilökunta vähän naureskeli valinnallemme, ja ymmärsimme naureskelun syyn vasta hetken päästä. Saimme selville että veljeksillä oli kyllä osaamista asiakkaiden houkuttelusta, mutta kaikki muu meni päin honkia. Paikalliset naiset tappelivat veljesten kanssa siitä että bussi lastattiin liian täyteen ihmisiä. Porukan istumapaikkoja vaihdeltiin mielivaltaisesti. Rahoja laskettiin ja jaettiin äänekkäästi vielä siinä vaiheessa kun olimme kaksi tuntia "aikataulusta" jäljessä. Bussi oli pysäköity keskelle kymmeniä muita autoja, joten jouduttiin käymään melkoiset neuvottelut ja liikennejärjestelyt, ennen kuin minibussimme saatiin peruuttamalla väljemmille vesille ja ajomatka saattoi alkaa. Matka loppui jälleen kerran muutaman metrin päässä, kun rahoja alettiin laskea uudelleen, kyytiin otettiin vielä yksi rastafari, ja kuljettajista sittenkin se toinen (se vähemmän bobintupakkaa nauttinut) vaihtui ratin taakse. Mutta niin vain selvisimme matkaan kohti Gambian rajaa.

Lauttakyytiä odottelemassa matkan varrella.

Gambiassa, Seregundassa, olimme sen verran laiskoja että jäimme paikalliseen turisti-infernoon rannalle, sen sijaan että olisimme lähteneet tutkimaan sisämaata. Aurinko paistoi saapuessamme. Reissun ensimmäiset suomalaiset tulivat vastaan heti samana päivänä, ja joka päivä sen jälkeen näkyi maanmiehiä. Saimme kaduilla liikkuessamme paljon paikallisia ystäviä, jotka ällistyttivät meidät puhumalla monta tärkeää sanaa suomenkieltä. Monella on myös sukulaisia Suomessa (Helsinki, Tampere) ja suomalaiset olivat heidän mielestään maailman hienoimpia ihmisiä. Kun kerroin yhdelle ystävälle olevani Norjasta, oli hänellä sielläkin sukua, ja hän oli sitä mieltä että norjalaiset ne vasta hienoja ihmisiä ovatkin.

Tulin Seregundan Senegambiassa, eli paikallisella turistikadulla, hyvin surulliseksi. Afrikka on ehkä vapautunut perinteisestä orjuudesta, mutta se toisenlainen ihmiskauppa kukoistaa. Räikeää on myös kerjääminen, huijaaminen, huumeiden käyttäminen ja lähimmäisen kaikinpuolinen hyväksikäyttö niin turistien kuin paikallistenkin taholta. Kaikkea sitä katsellessa tulee itselleenkin ihan syyllisyys siitä että minulla oli ylipäätään varaa tulla tänne, viettää arkipäivän tunteja laiskotellen ja syödä ulkona kaksi tai kolme ateriaa joka päivä.

Juuri kun olin täysin menettämässä luottamukseni ihmiskuntaan, majoituspaikkamme pihaan tuli yhtenä aamuna siivoojarouvan pikkupoika. Hän ei pyytänyt mitään, vaan halusi pelata koripalloa kanssani. Poika myös näytti ylpeänä koetuloksiaan viimeisistä englanninkielen kokeistaan. Ehkä tuo pikkupoika elää vielä jonakin päivänä entistä paremmassa, vauraamassa ja tasa-arvoisemmassa Gambiassa.