Heikko katsaus Swazimaahan, katso itse paremmin

Hotelli Belair, Durban, huone numero 907. Kello soi 6:10, ja nyt ei Mikkokaan torkuttanut. Pikaisen aamupalan jälkeen tilasimme taksin Jaskalle ja Jarille ja toisen minulle ja Mikolle. Jari ja Jaska suuntasivat lentokentälle, ja me minibussiasemalle eli tontille, joka oli täynnä hiaceja ja ivecoja. Emme halunneet myöhästyä kyydistämme Swazimaahan. Edellisenä päivänähän olimme hoitaneet kaikki lähtövalmistelut, ja olimme käyneet kyselemässä bussin lähtöaikaa siltä samalta asemalta. Olimme siellä saavinamme selville että busseja Swazimaahan lähtee kello 7:00, 8:00 ja 9:00, mahdollisesti vielä kello 10:00.

Aamulla olimme siis klo 7:45 bussin vieressä. Oikein iloitsimme siitä että olisimme nyt sitten Manzinissa hyvissä ajoin majoitusta etsimässä ennen pimeän tuloa, hyvä me! Mutta unohdimme ottaa laskuista sen tosiasian että bussi ei tietenkään lähtenyt kello kahdeksan, vaan just now, eli silloin kun siinä olisi tarpeeksi matkustajia. Eli kello seitsemän, kahdeksan, yhdeksän TAI mahdollisesti kello kymmenen.

Rinkkamme pakattiin peräkärryyn laattakuorman alle, sullottiin vielä vähän että saadaan lisää laattoja päälle. Peräkärryn sähköt rikottiin pakkausvaiheessa ja korjattiin Mikon leathermanilla. Sitten pakattiin vielä vähän lisää laukkuja kyytiin ja odoteltiin. Minä ehdin sillä aikaa syödä puolet eväistämme, ostaa kaupustelijoilta limsaa, pelata kännykän akun tyhjäksi Farm Heroes Sagaa (maksettu mainos) ja melkein sortua ostamaan kaupustelijoilta auton vinssin, sushi -veitsi -setin ja Hello Kitty lelutietokoneen, ennen kuin kello 10:20 peräkärry oli pakattu, ja kuljettaja oli tyytyväinen bussin matkustajamäärään (jokainen penkkipaikka oli myyty, lisäksi tulivat sylilapset ja käytävällä seisojat). Mikko ja muut bussin ulkopuolella postaavat miehet käskettiin sisään, ja käytiin normaalit neuvottelut siitä, kuka istuu missäkin. Kaiuttimista kajahti riemullinen musiikki soimaan, ja olimme vihdoin liikkeellä! Ajoimme ehkä kaksi metriä, kunnes pysähdyimme ottamaan lisää porukkaa kyytiin. Totta kai mahtuu! Sitten ajoimme pari kilometriä lähimmälle Shellille, jossa auto tankattiin, ja bussin koko porukka purkautui ulos autosta ostamaan Coca-Colaa, ja vessaan (näitä tarpeitahan ei tietenkään voinut hoitaa lähtöä odotellessa). Pienen epätoivon jo tunsin siinä vaiheessa, mutta lopulta pääsimme kuitenkin oikeasti matkaan.

Matkustimme sitten sillä bussilla Manziniin, toiseksi suurimpaan Swazimaan kaupunkiin. Bussimatka olisi ollut erittäin tylsä ja yksitoikkoinen ilman erästä suloisen ihanaa pikkupoikaa, joka oli innoissaan meitä valkoihoisia kummistuksia nähdessään. Muutenkin täällä pikkulapset ovat kovin kärsivällisiä ja mukavia verrattuna Suomen vastaaviin. Viisi-kuusi tuntia ahtaassa ja kuumassa bussissa voisi ottaa hermoon kenelle tahansa normaalille ihmiselle, mutta ei kyllä tälle pikku ilopillerille. Yhdessä kävimme läpi ensin arat hymyt, sitten vähän sananvaihtoa ja istumaantulot lähemmälle penkille, sitten söimme sipsejä ja ihmettelimme iPhone 4:ää, kunnes jo heitimme haikeat läpyt Manzinin asemalla.

Manzinissa ei ole kovin paljoa nähtävää. Ehkä ainoa kaunis asia jonka tässä kaupungissa näin, oli yksi kukkiva, tuoksuva jakaranda-puu. Kävimme bussiasemalla selvittämässä Maputon-bussin aikataulun, söin pinaattimuussia ja Mikko söi jotain pahanhajuista vuohikeittoa, pesetimme pyykkiä kalliiseen hintaan hotellissa, nukuimme myöhään kaksi aamua, ja toivoimme ajan kuluvan nopeasti että pääsisimme taas jatkamaan matkaa. Keskusaukiolla olisi ollut joku hieno patsas, ja pääkaupunkiin olisi ollut vain muutaman tunnin matka mutta ne jäivät tältä reissulta näkemättä.

Banaanipuita hotellin edustalla.

Tästä ei ole kuin yksi suunta: eteenpäin. Odotan todellakin Mosambikin rantaelämää, ehkä pääsen piankin kokeilemaan surffausta ja sukeltamista. Siitä lisää ensi kerralla.

Tavallista epätavallisempi ratsastusretki Taivaan kuningaskunnassa

Kuningas Letsie III:lla on pieni, vuoristoinen valtakunta keskellä Etelä-Afrikkaa. Maan, jota kutsutaan myös Taivaan kuningaskunnaksi tai Lesothoksi, matalin kohta on korkeammalla kuin minkään muun valtion matalin kohta koko maailmassa (lähde: Mikko tai Jari). Lesothossa on paljon lampaita, vuohia, ylämäkiä, alamäkiä, kiviä ja vuoristoponeja. Näitä me päätimme lähteä katsomaan, joten vuokrasimme Kapkaupungista Opel Corsan ja lähdimme ajelemaan.

Jari ja Jaskahan olivat jo liittyneet matkaseurueeseemme Kapkaupungissa, tarkoituksenaan viettää pari viikkoa kanssamme eteläistä Afrikkaa kierrellen. Tähän blogitekstiin haluan kirjoittaa Lesothosta, joten jätän Etelä-Afrikan osuuden seikkailuistamme Mikon käsiteltäväksi.

Pitkän, mutta suurelta osin suoraviivaisen ja tasaisen (Jari voi olla asiasta hieman eri mieltä) ajomatkan jälkeen Lesothoon pääseminen tuntui helpolta vielä tullissa. Muodollisuudet rajalla olivat nopeasti ohi; saimme leimat passiin ja etenimme seuraavalle puomille, jossa virkailija kysyi: - Oletteko ostaneet jotain uutta? Hämmentyneinä vastasimme vain ”ei”, vaikka emme voineet käsittää mitähän uutta olisimme ostaneet ja mistä. Vastaus oli kuitenkin oikea, ja me pääsimme siirtymään Lesothon itsenäisen valtion maaperälle. Siihen loppuikin helppo eteneminen. Välittömästi rajapuomin jälkeen lesotholainen urbaani elämä tunkeutui corsaan tuoksuineen ja äänineen, sekä itse lesotholaiset corsan eteen, taakse ja ympärille. Tätä jatkui koko matkan rajakaupungista maaseudulle, kylien läpi ja hotellille asti. Maantie vaikuttaa olevan tässä maassa ensisijaisesti lehmiä, aaseja, vuohia sekä paimenia varten, tai sitten koulupukuisten lasten leikkikenttää ja kävelytietä. Autoliikenne vaikuttaa vähän toissijaiselta - niitä muutamaa 4x4-autoillaan kaahaavaa, tööttäilevää ja kiilaavaa etelä-afrikkalaisturistia lukuunottamatta. Täällä combikuskitkin tuntuvat noudattavan nopeusrajoituksia. Tiellä on hidastustöyssyjä, mäkiä, mutkia, ihmisiä, kotieläimiä ja kiviä.

Vihdoin saavuimme Tse’hlanyanen luonnonpuistoon ja hotellille, joka olikin yllättävän hieno, hyvin hoidettu ja tilava. Käyttöömme annettiin neljän makuuhuoneen talo joen rannalta. Talossa on kaksi kerrosta, neljä WC:tä tai kylpyhuonetta, keittiö, vuorinäköala, takka ja grilli parvekkeella. Olin niin tyytyväinen majoituksen tasoon, että melkein en edes huomannut niitä jättimäisen lentomuurahaisen näköisiä törmäilijöitä, joita ilmestyi huoneeseeni tyhjästä aina silloin tällöin, eli aika usein. Puhelinverkkoa ei ollut, eikä nettikään toiminut paitsi hotellin vastaanotossa todella, todella hitaasti. Mutta nämä hankaluudet eivät olleet mitään sen rinnalla, että meillä oli vuoristonäkymä, ja pihallamme käyskenteli vapaasti poneja varsoineen. Näimme myös ulko-oven vieressä jonkin villlieläimen joka näytti vuohen ja lehmän välimuodolta.

Yhtenä päivänä lähdimme käymään Katsen padolla, joka on toiseksi suurin pato koko Afrikan mantereella. Padon nähdäksemme meidän täytyi ajaa yli kolme tuntia yhteen suuntaan tietä, joka koostuu ylämäistä, alamäistä, kivistä ja mutkista. Sekä vuohista ja lampaista, lehmistä ja aaseista. Maisemat ylängöillä ja vuorilla olivat huikeat, ajaminen pelottavaa, ja oli itse patokin melkein siellä käymisen arvoinen.

 

Kylää tien vieressä.

Hienointa tässä maassa ovat tietenkin (työteliään general managerimme Pedrikin lisäksi) laihat mutta vahvat, sitkeät, rehelliset, varmajalkaiset vuoristoponit. Olin jo etukäteen päättänyt mennä ratsastusvaellukselle jos siihen ilmaantuu mahdollisuus, ja ilmaantuihan siihen. Iloisesti yllätyin, kun Mikko ja Jari ilmoittivat osallistuvansa myös retkelle. Hotellista vielä edellisenä iltana varmistelimme, että eihän se haittaa, että Jarin viimeisin ratsastuskerta oli reippaasti yli 20-vuotta sitten ja Mikkokin on ottanut vain yhden ratsastustunnin elämässään. Ei haittaa, meidän ponit eivät ole villejä, sanottiin.

Seuraavana aamuna muuttui ensin aikataulu ja sitten lähtöpaikka. Iltapäiväksi meille haetutettiin ponit lähikylästä, meidän odotellessamme melkein sopivat ratsastuskypärät päässämme 26-asteen helteessä. Jätimme Jaskan taistelemaan respaan hitaan netin kanssa, ja allekirjoitimme afrikkalaiseen tyyliin laaditut lomakkeet, joissa palvelun tarjoaja irtisanoutui kaikesta vastuusta ja tervehdimme ponejamme sekä opastamme. Kieltämättä ponit ja niiden köyhänoloiset varusteet nähdessäni jouduin vähän mietiskelemään. Osa poneista oli laihoja, ja luulen että ne tekevät melko pitkää työpäivää, samoin kuin Pedrik. Se, miten paikalliset kohtelivat ponejaan, oli kuitenkin pääosin arvostavaa ja asiantuntevaa. Ponit olivat rauhallisia, luottavaisia ja kirkassilmäisiä. Yhdellä oli kumitutit kuolaimissa suojaamassa suupieliä haavautumilta. Kaikilla oli huolellisesti asetellut pehmeät ja ehjät huovat satuloiden alla. Kaviot olivat hyvin hoidetut. 

Alkumatka meni ratsua tunnustellessa, sitten aloimme (tai ainakin minä aloin) nauttia menosta ja upeista maisemista. Kunnes maisema muttui vuoristoisemmaksi, polku kapeammaksi ja hevoset aloittivat kipuamisen. Katselin rinteessä ylös korkealle vuorelle ja ajattelin, että onneksi emme sentään ole siellä. Kohta olimme. Poninlevyisen polun toisella puolella oli seinä ylöspäin ja toisella puolella jyrkänne alaspäin. Ajattelin ettei tämä enää tämän pahemmaksi voi muuttua, mutta muuttuihan se. Sitten oli kiviportaat, silta, 180-asteen mutka ylämäkeen ja vähän lisää ylämäkeä. Ponit vain kipusivat ja kipusivat, kunnes jossain 2300-metrissä ilmoitin oppaalle, että nyt vähän pelottaa, voinko kävellä hetken? Jalat maitohapoilla ja syke pilvissä kävelimme ylöspäin, kunnes opas näytti meille putoukset ja vesialtaat jossain kaukana alhalla vuoren rinteellä, ja käski käydä kävellen ottamassa niistä kuvia. Samalla päätimme kaikki yhteisymmärryksessä, että lähdemme samaa reittiä takaisinpäin. Toinen vaihtoehto oli mennä yhä jyrkempää polkua vuoren huipulle ja toista sivua alas, se oli kuulema mahdollista mutta en edes halua tietää miten. Joten laitettiin Mikko kärkeen ja otettiin tuskaisen jyrkkä suunta takaisinpäin, alas rinnettä. Välillä käveltiin ja välillä ratsastettiin, mutta alas vaan päästiin.

Tässä vielä hymyilyttää.

Nimesin ratsuni Babyksi, sillä se oli porukan nuorin.

Luulen, että afrikkalaiseen tapaan meille oli taas tapahtunut jonkinlainen väärinkäsitys. Nimittäin asiaamme hoiteli etukäteen taas ainakin neljä eri ihmistä, ja jokaiselle yritimme selittää että meistä kolmesta kahdella ei ole kovin paljoa hevoskokemusta. Muut turistit, joita näimme hotellin tienoilla, tuntuivat käpsyttelevän tunnin tai parin ratsastuslenkkejä lähimaastossa, jopa taluttajat mukanaan. Me näytimme kuitenkin ilmeisesti niin taidokkailta, että meidät vietiin vuorelle, ja oikeasti korkealle sellaiselle. Mutta olihan se hieno kokemus näin jälkikäteen ajateltuna. Onneksi oppaallamme oli ymmärrystä ja kärsivällisyyttä, ja poneillamme hyvät hermot, voimaa, tasapainoa ja sitkeyttä.

Sitten hyvästelimme jo Pedrikin haikein mielin, ja jatkoimme matkaamme takaisin Etelä-Afrikkaan. Se onkin sitten jo toinen tarina.

Villin kaunis Namibia

En voi vielä sanoa että olisin rakastunut eteläiseen Afrikkaan. Täällä on liian paljon inhoja asioita kuten mustia mamboja, likaisia vessoja, salakavalia hyttysiä ja kaikenlaisia öttömönkiäisiä. Välillä on ihan liian kuuma ja sitten kohta liian kylmä tai toisinpäin, joten olen aina vähän väärin pukeutunut. Asiat tehdään vaikeimman kautta. Jopa niin yksinkertainen asia, kuin bensan maksaminen kortilla huoltoasemalla, voi täällä vaatia erillisen toimiston ja yhden lisätyöntekijän. Jotenkin minua kuitenkin kiehtoo tämän maankolkan arvaamattomuus ja yllätyksellisyys. Juuri kun luulen tietäväni, miten homma täällä toimii, se ei enää toimi ollenkaan niin. Sitten taas, kun olen luopunut toivosta kaiken kaaoksen keskellä, asiat järjestyvätkin oikein mainiosti.

Kuitenkin tunnen oloni täällä hyväksi, kotoisaksikin. Varsinkin Namibia oli maa, jossa viihdyin. Liftasimme Botswanan rajalta Windhoekiin, Namibian pääkaupunkiin. Sattumalta kyyditsijäksemme osui safariautoa Maunista Windhoekiin siirtämässä oleva turistien kuljettaja, jolta saimme matkan aikana hyödyllistä tietoa paikoista jossa kannattaa käydä. Saimme häneltä myös Namibian kartan, josta meille olikin myöhemmin paljon hyötyä, koska meillä ei ollut siinä maassa navigaattoria käytössämme. Mies kertoi meille kohtaamistaan villieläimistä, muun muassa puhvelista, jonka ruhjomaksi melkein joutui. Matkan aikana näimme tien varressa erilaisia antilooppeja, pahkasian ja kymmenien paviaanien lauman istumassa aidantolpilla. Kyyditsijämme kertoi meille, mitä paikalliset uskovat paviaaneista: missä paviaanit asuvat, siellä on myös ihmisille hyvän elämän edellytykset.

Hyvästelimme hyväntekijämme Windoekissa ja otimme taksin hostellille. Taksikyyti oli siitä mielenkiintoinen, että Mikko luki toista karttaa, minä luin toista, taksinkuljettaja kyseli tietä määränpäähämme vastaantulijoilta, ja toiseen paikkaan menossa oleva kolmas kyyditettävä kertoi oman mielipiteensä siitä, mihin olemme menossa ja miten sinne pääsee. Selvisimme ihmeen kaupalla hostellille, nimeltään the Cardboard Box Backbackers. En nyt tässä lähde paikkaa sen ihmeemmin kehumaan. Mutta peti oli halpa, ja aamupalaksi sai ilmaisen kahvin ja pannukakun, mikä tosin oli omituisen makuisella margariinilla sivelty.

Windhoekissa (yli)söimme ensimmäisen kunnon aterian moneen päivään paikallisessa Spurissa. Istuimme terassilla ja ihmettelimme kaupunkielämää; muutama päivä Victoria Fallsilla teltassa, yö junassa ja sen päälle Botswanan luontoelämykset olivat tehneet meistä jo melkein bushmaneja, joten emme edes yrittäneet sisäistää kaikkea ihmeellistä mitä näimme. Tutustuimme kuitenkin sen verran kulttuuritarjontaan, että menimme käymään Namibian verisestä menneisyydestä kertovaan, ihka uuteen museoon, joka olikin melkoisen vaikuttava!

Kuva ei ole museosta eikä edes Namibiasta, mutta vaikutuin
namibialaisesta, Robben Islandillakin Mandelan lailla
kärsineestä Andimba Toivo ya Toivosta.

Aikamme hostellissamme levättyämme ja kulttuurista nautittuamme vuokrasimme Herziltä VW Polon ja lähdimme ajamaan Namibian aavikolle. Matka oli hieno, rankka, ja niin kokemusrikas että sitä on vaikeaa pukea sanoiksi. Se sisälsi muun muassa yhden hiekkamyrskyn; kaksi rikkoutunutta auton lokasuojaa; kirahveja tien varrella; villihevosia; henkeäsalpaavan kanjonin, suuren määrän eri sävyjä ja tekstuureja hiekkaa sekä hiekkadyynejä; sateen äänen ja tuoksun aavikolla kuivan kauden jälkeen; kaikenlaisia omituisen muotoisia eläimiä joiden nimiä en edes tiedä; offroad-hiekkarallia Pololla, jonka ratti on ihan väärällä puolella (ja minä siis ajoin myös, ja ne lokasuojat olivat rikki jo ennen sitä); saksalalaiskaupungissa asuvan mustan miehen, jonka nimi oli Timo, sekä hänen hostellinsa kaupungissa, jossa ei ollut meidän siellä oloaikana ollenkaan sähköä; matkaeväänä parasta mangojugurttia mitä olen ikinä maistanut; yön autossa ja sen jälkeen auringonnousun dyynillä; kuoleman laakson; eteläafrikkalais-yhdysvaltalaisen liftaripariskunnan, jonka auto oli rikkoutunut; kangastuksia; ja sokerina pohjalla 42-asteen helteessä tuntikausia kestäneen aavikolla ajon jälkeen ensimmäisen vilahduksen vedestä - Orange Riverin lintuineen aivan Etelä-Afrikan rajan tuntumassa.

Fish River -kanjoni. Eikä oikeasti edes jännitä, koska ajaminen
 tänne oli pelottavampaa kuin itse paikka.

Keihäsantilooppeja näimme tällä reissulla enemmän kuin olen
 Suomessa koko elämäni aikana nähnyt hirviä.
Mikko söi yhtä, minä en.

Kaunis puu ja dyyni.

Vihje: jos haluat oppia ajamaan väärin päin,
katsele kolme vuotta kelloa, joka menee väärin päin.

Hiekkaa oli. Hienoa ja karkeaa, punaista ja oranssia,
pehmeää ja kovaa.

Kävimme matkalla hylätyssä kaivoskaupungissa nimeltä Kolmanskoppe, jossa Tim Walker kuvasi Agyness Deynin Vogueen (ei onneksi/valitettavasti nähty niitä gepardeja - korjattu aiempi luonnontieteellinen virhe, anteeksi!). Paikka oli karmivan kaunis, historiallisesti kiinnostava ja pelottavakin.

Paikan sairaala tietenkin kiinnosti minua heti.

Kuuluisat viimeiset sanat: kyllä nämä
portaat vielä minut kestää.

Namibia... Sinne voisin menna vielä joskus takaisin. Jostain syystä se sai sydämeni majatalosta oman huoneen. Mikon blogista voitte lukea faktat, tässä oli joitakin mielikuvia taas tästä seikkailusta. Onneksi seikkailu jatkuu vielä, seuraavaksi jossain muualla.

I<3Namibia

Ja joulukin täällä tuli jo. Kuka voisi
olla tykkäämättä tästä paikasta?

Mitä olen oppinut apinoilta tähän mennessä

Ota rennosti

Kiipeile

Harjoita tasapainoa aina kun mahdollista

Käytä mielummin aitoja kuin polkuja

Yritä näyttää söpöltä

Kuikuile puusta

Pidä tiukasti kiinni rakkaistasi