Armenia vol 2: kuumailmapalloilevat herrasmiehet ja kaiken parantava vesi

Intro. Tässä tekstissä kerron paljon onnellisemmista asioista kuin ykkösosassa.

Päätimme Jerevanissa ollessamme lähteä tuulen vietäviksi. Armeniassa on vain yksi kuumailmapallo, juuri Jerevanissa, joten valinta oli sillä selvä. Kävimme varaamassa retken Skyball-nimiseltä yritykseltä, ja jo seuraavana aamuna, kello kuusi, lähdimme maaseudulle. Aamuväsymyksestämme huolimatta jännitys alkoi tiivistyä sitä mukaa, kun kuumailmapallo täyttyi.

Ei edes vielä puolitäynnä. Mutta pian on.

Yhtäkkiä pallo oli täynnä, kuumailmapallon tulimasiinan tuli alkoi lämmittää ilmaa rankemmin, ja meidät käskettiin koriin. Ennen kuin arvasimmekaan, nousimme ilmaan.

Lapsesta asti olen lentänyt unissani. Nyt taas kerran lensin valveilla ollessani. Ensimmäistä kertaa tosin tuulen vietävänä pallolla. Leijuin.

Allemme jäivät Armenian muhkeat pähkinä- ja omenapuupellot. Lentäjämme noukki meille pähkinöitä puiden latvoista, ennen kuin nousimme niin ylös, etteivät enää ihmiskädet riittäneet niitä noukkimaan. Lensimme vielä ylöspäin.

Kylä jäi alas, kylän ihmiset meille
 vain vilkuttelivat.

Itse Ararat-vuori näkyy, jos osaa katsoa.

Mikon synttärit ilmassa, paikallisen kuplivan juhlistamana.

Lensimme eteenpäin ja ylöspäin, lähes kilometrin korkeuteen aamun valjetessa. Näimme kauniin Armenian puutarhoja, maata, pallomme alla liiteleviä lintuja ja vuoria.

Pitkän ajan päästä - ja yhtä aikaa liian pian - kapteenimme käski meidät laskeutumisasentoon. Tuuli oli kova, joten meille melkein tuli extreme-laskeutuminen. Muutaman pompun jälkeen korimme oli laskeutunut paikallisen isännän omenatarhaan. Hän itse tuli hyväksymään laskeutumisemme. Hedelmätarhaan saimme hetkeksi lepopaikan ja hedelmiä suoraan puista, siksi aikaa kun pallomme pakattiin auton peräkärryyn.

Kuumailmapalloilu on 1700-luvun herrasmiesten laji, ja Skyball on yritys, joka jatkaa hienoja perinteitä. Saimme siis herraskaikaista kohtelua hienoilta herrasmiehiltä. Maa, jolle lennolta laskeuduimme, nimettiin meille. Saimme kuumailmapallotulikasteen, josta en kerro sen enempää. Kokekaa se itse kun olette lasketutuneet.

Palasimme takaisin Jerevaniin ja jatkoimme matkaa muutamien kirkkojen ja luostareiden kautta paikalliseen kylpyläkaupunkiin Jermukiin. Armenia on kuuluisa puhtaista vesistään, ja täällä on useita erilaisia mineraalivesiyrityksiä. Yksi juomistamme vesistä tässä maassa on ollut juuri Jermuk-vettä.

Jermuk on kaunis pieni kaupunki, joka saattaa loma-aikoina olla melko turistinen, myös talvella, koska siellä on laskettelukeskus. Nyt ruska-aikaan siellä oli kuitenkin hyvin rauhallista. Hotellia ei tarvinnut kauaa etsiä, tarjontaa oli paljon ja hieman pienempien majoitusten hinnat olivat edullisia.

Hotelli Anush oli valintamme.

Ei ollut paljoakaan tekemistä siinä kylässä, paitsi rauhallista oleilua. Siksipä päätimme käydä vesigalleriassa. Se on paikka, jossa on viisi erilaista vettä juotavaksi, kaikki eri lämpötilaisia 35 - 55 asteen välissä. Paikalliset uskovat että näillä vesillä on erilaisia sairauksia parantavia ominaisuuksia. Koska kärsimme edelleen mummonjuustovatsataudista, kävimme tietenkin kokeilemassa, olisiko jollain vesistä suolistoa tasapainoittavaa vaikutusta. Ihmeparantumista kukaan meistä ei raportoinut kokeneensa, mutta itse koin koko pikku kaupungin ja sen vedet virkistävinä ja rauhoittavina. Jermuk oli yksi suosikkini koko maan paikoista, ainakin näin off-seasonilla.

Armenia vol 1: äärimmäistä surua

Intro. Näitä kahta, mielessäni olevaa kokemusta ei voi kirjoittaa samaan, joten jaan ne kahteen eri postaukseen. Ensimmäisen tarinani kaksi ensimmäistä kappaletta johdattavat meidät Georgiasta Armeniaan, jonka jälkeen haluan kertoa tunteita aiheuttaneista tapahtumista.

Me matkasimme Batumista yöjunalla Jerevaniin, Armeniaan. Tässä junassa meillä vihdoinkin oli hytti ja makuupaikat, toisin kuin epäonnisessa junassa Tbilisistä Batumiin. Tapasimme yllättäen suomalaisen eräällä matkan pysäkillä junalaiturilla jaloitellessamme, keskiyöllä. On se aina yhtä yllättävää ja mukavaa tavata maanmiehiä maailmalla.

Jerevanissa kohtasimme jälleen kerran uuden kielen ja kulttuurin. Täälläkin on kuitenkin venäjän puhujia, joten joitakin yhteisiä sanoja löytyy sitä kautta. Myös englantia taitavia olemme täällä tavanneet, ehkä jopa enemmän kuin Georgiassa ja Azerbaidzanissa.

---

Lähdimme sitten eräänä aamuna käymään armenialaisten kansanmurhasta kertovassa museossa. Museon sisänäyttely koostuu pitkälti kuvista ja seinätauluista, hyvin yksinkertaisesti. Ei ole kohahduttavia, taiteellisia tai musikaalisia installaatiota tai taiteilijoiden näyttävästi aseteltuja näkemyksiä. Silti näyttelyn sanoma ja sisältö ovat karmivia. Olen kyllä historiani koulussa lukenut sekä jollain tasolla tiedostanut Armenian kansalle tehdyt vääryydet, mutta vasta museossa vierailtuani todella ymmärsin, miten valtavasta holokaustista on ollut kysymys.

Lähdin museossa vaeltelmaan kulman taakse Mikon ja Jarin näkymättömiin, ja nyt tässä voin tunnustaa: itkemään. Itkin kaikkia niitä väärin kohdeltuja lapsia, naisia ja miehiä. Itkin myös tuhottua maata ja kaikkia niitä eläimiä, joita ei tuollaisessa katastrofissa edes huomata.

Tämän yhden kerran lainaan tätä miestä.
Ehkä hieman eri kontekstissa.

Museon ulkopuolella on puutarha, jonne kuuluisat tahot voivat istuttaa mäntyjä. Jos olisin tarpeeksi kuuluisa, minäkin istuttaisin männyn sinne.

Georgia. Ei huono. (Huono otsikko - keksi uusi)

Selvisimme vain vähäisin, joskin monipuolisin, henkisin ja fyysisin, vaurioin vaellukseltamme takaisin Tbilisiin.

Sitten tapahtui reissun paras hetki, kun varsinainen ilopilleri liittyi matkaseurueeseen. Kävimme noukkimassa Jarin lentokentältä kyltin kanssa, ja saimme tietää että iloisuus johtui mukavista kohtaamisista lentokoneessa, sekä historiallisista faktoista, joita hän oli saanut tietää matkana aikana. Niistä Jari kertoo seuraavassa:

Ensimmäisella lennolla minulta kysyttiin, voisinko vaihtaa paikkani mummojengin keskelle tulkkausmieheksi, Ukrainan kansallisella lentoyhtiöllä kun on paikallinen henkilökunta. Koko lennon aikana en ruokatilausten lisäksi juuri suunvuoroa saanutkaan, kun (omien kertomustensa mukaan) mummot pääsivät oikein tarinankerronnan makuun. Vieruskaverini kävi taustaksi ensin läpi sukupuunsa, ennen kun alkoi kertoa matkoistaan Kaukasukselle kultaisella 80-luvulla. Seurue oli tällä kertaa matkalla Armeniaan Jerevaniin, mutta Batumin reissusta sain kuulla - ei ehkä parhaat, mutta valikoidut - palat. Takapenkin mummo maustoi parhaansa mukaan penkkien välistä (yksipuolista) keskustelua Tbilisin kokemuksillaan. Silloin kuulemma ihmiset kutsuivat mielellään turisteja kotiinsa. Muuten niillä vierailuilla oli kuulemma mukavaa, mutta puhuivat politiikkaa. Ronald Reagan oli nähkääs silloin Ameriikan presidenttinä.

Iltalento Kiovasta Tbilisiin olikin sitten villimpi tunnelmaltaan. Istuin koneen takaosassa, mutta takapenkissä istuivatkin ne koneen kovimmat äijät. Seurueellinen brittimiehiä, jotka olivat niin tukevassa humalassa että laulatti. Siis heitä. Koko lennon ajan. Lisäksi koneessa oli Georgian paraurheilun kädenvääntömaajoukkue. Siis sellainenkin oikeasti on. Olivat palaamassa kisamatkalta. Yhdellä heistä oli käsimatkatavarana ainoastaan valtava kultainen pokaali. Monella muullakin mitalit kaulassa ja vain yhdellä vääntökäsi paketissa. Meininki koneen käytävällä oli kuin pahamaineisimmalla basaarikadulla. Ruokatarjoilusta ei meinannut tulla valmista, ennen kuin koneen renkaat hipoivat jo kentän pintaa. Minua se ei niin haitannut. Vieressäni istuva mies kun oli töissä Georgian Itävallan suurlähetystössä, ja hän oli kovin innoissaan materiaalivirtojen hallinnasta (kansankielellä jätehuollosta). Ymmärtäähän sen, se on kuitenkin kiistatta maailman kiinnostavin toimiala. Tuli siis hieman puhuttua ensimmäisenä lomapäivänä työasiaa ja käytyä läpi mm. Wienin tyylikkään jätteenpolttolaitoksen kuvioita.

---

Majoitumme siis kolmen huoneen huoneistoon. Se näytti georgialaiseen tapaan ulospäin hieman yksinkertaiselta, mutta oli todellisuudessa mukava majoitus. Siellä oli ilmastointi, minikeittiö, melkein toimiva suihku sekä televisio, jossa näkyi suosikkikanavamme Kerrang.

Onneksi oli se oma keittiö. Tuli hieman enemmän tehtyä itsekin ruokaa, eikä vain syötyä ravintoloissa. Etukäteen olin odottanut paljon georgialaiselta ruualta, mutta jossain vaiheessa meidän budjetillamme kustannettavan ulkoruokinnan taso alkoi vähän tökkiä. Oli niin paljon sitä leipää, pullaa, voita ja juustoa. Salaattina kurkkua ja tomaattia. Aina hyvää, mutta silti.

Korianteria täällä käytetään kuin chiliä Latinalaisessa Amerikassa. Korianterista minä tykkään, Mikolle se on jees, Jari ei osaa arvostaa. Mutta muuten ruoka välillä alkoi puuduttaa: aina saimme juuri sitä mitä tilasimme, ei mitään ylimääräistä. Eli jos tilasin herkkusieniä juustolla, sain herkkusieniä juustolla. Lisukkeet, kastikkeet, leivät yms. olisi ollut tajuttava tilata erikseen. Tässäkin tosin päti eräs universaali nyrkkisääntö: syö siellä, missä paikalliset syövät, älä siellä missä turistit syövät, äläkä ainakaan siellä, mitä älppärissä kehutaan. Kotimajoituksissa ja pienemmissä ravintoloissa saa parempaa ruokaa kuin turistipaikoissa. Hyvät ravintolat ovat täälläkin sitten asia erikseen, mutta nyt puhutaan jokapäiväisestä elinleivästä.

Kävimme päiväreissulla Davit Garejassa, jossa näimme taas lisää P.Yrjö the St. Georgen kuvia ja hienoja munkkiluolia. Minä jäin itkemään elämän kovuutta ja WC-mummon tylyjä sanoja rinteeseen, mutta Mikko ja Jari kiipesivät paremmalla fysiikallaan vuoren huipulle. Meillä oli Davit Garejan reissulla taas hieno mies taksikuskina, hän soitti matkalla meille valikoituja kappaleita paikallista musiikkia, niin kuin rokkiakin sekä Michael Jacksonia. Paluumatkalla pysähdyimme paikallisessa ravintolassa syömässä. Saimme sieltä halvalla ruokaa ja vatsataudin, jota podemme vieläkin. Palasimme Tbilisiin, joka on hieno, turistinen kaupunki. Näimme siellä reissun ensimmäiset suomalaiset, jotka tosin ovat australialaisia. Mutta suomalaisia. Sieltä lähdimme Batumiin. Podemme täällä mummonjuustovatsatautia ja näimme Mustanmeren.

Talo Tbilisissä. Georgialaiset eivät välitä siitä, miltä talo
näyttää ulospäin, vaan siitä, onko talossa viinikellari.

Tbilisin riikinkukko.

Potemastamme vatsataudista huolimatta uskaltauduimme rantabulevardin ravintolaan, jossa seurueeseemme lyöttäytyi joku ihme pummi hippi. Hän tarjosi meille koko illan syötävät ja juotavat, ja oli paikan iso kiho. Ja hyvä tanssija. Itse georgialaisen vieraanvaraisuuden henkilöitymä. Kiitos!

Me.

Mamma mia! Some serious hiking in the home country of St. George

Kävelimme Azerbaidzanista Georgiaan karmivan neuvostomaista karjatunnelia pitkin. Vain lehmät eivät rajoja kunnioita; ne tulivat ja menivät rajallakin ojanpohjia myöten minne tahtoivat. Tullimiehet eivät onneksi olleet neuvostonkarmivia vaan ihan mukavia. Rajalta saimme (vain tsutsut ylihintaisen) taksin bussiasemalle, josta eräs paappa ohjasi meidät hänen mikrobussiinsa. Olisimme ehkä valinneet seuraavan bussin, jos olisimme tunteneet paapan ajotahdin. Hän pysähtyi jokaisessa pienen pikkuruisessa kylässä, ja ajoi muutenkin erittäin rauhallisesti. Saimme siis samaan bussikyytihintaan kyläkiertoajelun, erittäin perusteellisen ja rauhallistempoisen.

Pääsimme kuitenkin vihdoin Telaviin. Olimme kävelemässä bussi-"pysäkiltä" eli kadunkulmasta  painavine rinkkoinemme kohti majoitusta, kun kuulimmekin virkistävää rokkia erään pikkuyrityksen oven takaa. Peukuttelimme toisillemme; tuohon baariin myöhemmin menemme. Myöhemmin se tosin pettymykseksemme osoittautui lihakaupaksi, jonka radio oli ehkä vahingossa hetkellisesti kääntynyt kapinoimaan iäinikuista eurohumppaa vastaan.

Telavissa majoituimme kolmen huoneen kotihotelliin, jossa oli nätti pieni hedelmäpuutarha. Hotellin emäntä oli aina vähän väsynyt eikä jaksanut kokata meille aamupaloja. Söimme sitten liikaa lähileipomon hatsapureja, hyviä, mutta kovin leipäisiä ja juustoisia. Kotihotelli oli viihtyisä vaikkakin yöllä viereisellä pihalla paukkui. Mikko (joka oli syvemmässä unessa paukkeen aikana) väittää että se oli ilotulitus, minä väitän että se oli ammuskelua. Hirveää hurttaa käytettiin aamulla nuuskimassa meidän pihaamme, joten jotain hämärää oli kyllä tuona yönä tapahtunut, sanokaa minun sanoneen.

Granaattiomenoita naapurin pihalla.

Ajelimme kuin kuninkaalliset mersuilla ja volgilla Telavista Kakhetin viinialueelle päiväreissuille. Ja vietimme erään leppoisan päivän yrittäen päästä kuninkaan palatsiin, joka kuitenkin oli suljettuna remontin vuoksi. Kävimme aika monessa vanhassa kirkossa ja luostarissa, joista monessa tutustuimme Pyhään Georgeen, joka surmasi lohikäärmeen, ehkä juuri täällä Georgiassa.

Päätin sitten käydä paikallisessa parturissa ja leikkautin hiukset lyhyiksi ilman yhteistä kieltä kampaajani kanssa - mikä jännitti ehkä vieläkin enemmän kuin swingin hyppääminen Etelä-Afrikassa joskus aiemmin.

Kakhetissa saimme hevoskyydin vuorille.

Samalla alueella törmäsimme parin chachan jälkeen tuttuihin.

Sitten lähdimme soitellen sotaan. Toisin sanoen otimme bussikyydin Mestiaan, josta aloitimme seuraavana aamuna (erittäin kevein kamppein esim. minä sisäpelikengillä) tähän mennessä fyysisesti raskaimman vaelluksemme.

Seuraavassa Mikko selostaa reitin:

Moi. Reittimme oli Mestia-Zhabeshi (22,5 km), Zhabeshi-Adishi (10,2 km), Adishi-Iprali (18,2 km) ja ukkosmyrskyn takia väliin jäänyt Iprali-Ushguli (9,7km). Korkeuseroja reitillä oli 2500 metriä nousua ja 1900 metriä laskua. Matkaa tuli yhteensä siis 51,10 km.

Lyhyestä virsi kaunis. Sitten Saaran juttuihin takaisin.

Huolimatta siitä että olin fyysisesti varustautunut huonosti, olin kuitenkin henkisesti varautunut erittäin alkeellisiin oloihin. Majoitusten taso yllätti siinä mielessä että pääsin joka päivä jopa suihkuun, vaikkakin välillä vaihtelevan lämpöisiin eli kylmiin. Jouduin käyttämään miesten hair&body -shampoota välillä. Iik. Vuoteet olivat ok. Vaikka välillä taikaviittani eli (ainakin plasebo-) ötökänkestävä silkkipussini tulivat tarpeeseen. Huonehinnat olivat maan hintatasoon ja huoneiden tasoon nähden kalliita, mutta tyhmä ei ole se, joka keskellä vuoria pyytää, vaan se, joka ei ottanut omaa telttaansa mukaan.

Ensimmäinen päivä meni aluksi suhteellisen keveästi, laittaessa tossua toisen eteen ja ihmetellessä upeita maisemia. Päivän matkan käveltyämme sanoin uupuneena Mikolle että onneksi olemme kohta kylässä, koska ihan kohta palan armottoman auringon alla. Saavuimme joelle, josta oli kaksi vaihtoehtoa edetä: rähjäinen silta ja pölyinen kylänraitti, tai LP:n mukaan kaunis luontopolku ja toinen silta lähempänä peräkylää jonne tähtäsimme. Kävelimme siis toiselle sillalle.

Kaunis luontopolku osoittautui enimmäkseen paahtavan auringon alla kuivuneeksi kiviseksi suistoksi, ohdakeviidakoksi sekä mutapelloksi. Kilometrejä ensimmäiseltä sillalta oli toiselle vain noin kolme, mutta siinä vaiheessa päivää se tuntui jo vihlontana koko kropassa, ja niska oli tulessa auringon paahteessa. No, lopulta pääsimme toisen sillan alueelle. Oikaisimme hevoslaitumen poikki, kun eräs paikallinen maajussi heilutteli peräämme. Luulimme että olimme yksityisalueella, josta kohta saamme hauleja peräämme, mutta maajussilla olikin vain ystävällismielinen huomautus että vuolas virta on rikkonut sillan. Kun tajusimme ettei ylitsepääsyä ole, meinasi ärsyttää.

Vuolasvirta.

Paikalle osui pari jo aiemmin tapaamaamme italialaista, joiden kanssa nälissämme ja väsyneinä suunnittelimme uuden sillan rakentamista, lentämään oppimista tai virran yli uimista, mutta lopulta päädyimme lähtemään takaisin edelliselle sillalle, halki samojen mutapeltojen, ohdakeviidakkojen, kivikasaisen suiston ja vetisten niittyjen. Eksyimme polulta. Vanha polvivammani muistutti olemassa olostaan, kun kompuroin jyrkkää liuskekivikalliota myöten etsien jalansijaa. Italialaispariskunnalla oli paljon kokemusta vaeltamisesta, ja he auttoivat minut pahimpien jyrkänteiden poikki turvalliselle maaperälle. Saavuimme lopulta takaisin ensimmäiselle, edelleen rähjäiselle sillalle, sekä reitin ensimmäiseen etappiin Zhabeshiin. Siellä hoidimme ohdake- ja aurinkovammojamme muutaman mukavan tsekkiläisen tarjoamilla aftersunilla ja chachalla.

Tapasimme uudelleen tuon italialaispariskunnan, ja jatkoimme matkaa heidän kanssaan. Puhuimme suomea, englantia, espanjaa ja italiaa emmekä ymmärtäneet mitään toistemme puheesta. Kivaa oli silti. Opin enemmän italiaa kuin koskaan ennen.

Koin Georgian vuoriston luonnon uskomattoman kauniina. Se oli myös yllättävän lähellä suomalaista luontoa: korkealla sijaitsevat mustikat olivat juuri kypsiä, koivujen lehdet eivät vielä ole kellastuneet, männyt tuoksuivat huumaavasti. Mutta mitä korkeammalle menimme, sitä vähemmän kasvillisuutta oli. Jos Georgiassa haluaa puolukoita, niitä pitää lähteä noukkimaan aikamoisen päivämatkan ja korkeuseron takaa.

Maisemat olivat huikeita. Toisena aamuna otimme hevosoppaan kylästä, koska ylitettävänä oli jälleen vuolas virta, jonka ylitse ei päässyt kuulemma kuin hevosen selässä. Polvivammaani ovelasti vedoten pääsin ratsastamaankin. Kommunikointi onnistui yllättävän hyvin oppaamme kanssa, vaikka yhteistä kieltä ei ollut lainkaan.

Aamuhetki vuorella, hevoslauman yllättäessä vaeltajat.

Varsojen aamulaukkaa vuorilla ei kyennyt kameraan
tallentamaan niinkuin olisimme tahtoneet. Sanoin kuvaamaton
kokemus aamutuimaan ja yllättäen se oli.

Viimeisenä iltana aivan väsyneinä ja puolivammaisina pääsimme hieman mukavampaan vuoristohotelliin. Tapasimme taas ne mukavat tsekkiläiset. Illastimme italialaisystäviemme kanssa ja tapasimme muitakin hienoja vaeltajaihmisiä. Hotellin yhteiskäytössä olevan kylpyhuoneen nurkassa oli kamina, jossa vesi lämmitettiin mäntypuilla. Tuoksu toi mieleen mitä hienoimman ja aidoimman suomalaisen saunan. Ihan kuin olisin kotiin tullut.

Mikko oli arvellut jossain vaiheessa reissua että saan vielä vaelluskärpäsen pureman, eikä se kaukana siitä ole. Kaikesta vaivasta, kivusta ja särystä huolimatta tämä oli aivan uskomattoman hieno kokemus. Vielä kun olisi ollut paremmin valmistautunut.

Teetä, kakkusia, Ibrahim ja ylitsevuotavaa ystävällisyyttä

Olimme siis hyväntekijämme avulla päässeet Lahiciin ennen pimeän tuloa. Heti kylän torilla meitä vastaanottamaan saapui turistityöntekijä, joka otti minun reppuni selkäänsä ja viittoili meitä seuraamaan häntä. Kävelimme miehen perässä mukulaista kylänraittia, josta kohta käännyimme jyrkästi ylämäkeen johtavalle kapealle kadulle.

Kylän raitti

 Äitini majoittaa teidät, mies sanoi. Tiesimme että kylässä olisi ainakin kaksi majataloa, mutta päätimme seurata miestä (ja hänen selässään olevaa reppuani) ja katsoa, millainen kotimajoitus hänen mashallaan olisi meille tarjota. Yhä jyrkkenevän kadun ja viimein kivisten portaiden jälkeen saavuimme portille, josta pääsimme kivitalon sisäpihalle. Pihalla näimme pieniä mutta kukoistavia ruusuistutuksia, katetun teepöydän, kivipaasista tehdyn pihakeittiön sekä höyryävän samovaarin. Ruusuhuiviin pukeutunut kaunis ja karismaattinen nainen tervehti meitä. Hän oli Jamila, saattajamme äiti.

Jäimme perheen vieraiksi. Itse huone oli melko vaatimaton, mutta hinta oli hyvin kohtuullinen. Meille tarjottiin teetä aina kun halusimme, ja myös aina kun emme olisi juuri sillä hetkellä niin tarvinneetkaan teetä. Teen kanssa oli aina tarjolla runsaasti herkkuja. Oli karamellejä, keksejä, hedelmiä, tandir-leipää, ja ennen kaikkea Jamilan oman keittiön antimia: ensin keitettyä ja sitten kuivattua, litteää, sitkeää luumulevyä ja hunajassa marinoituja viinirypäleitä. Aamupalaksi saimme mehukasta, pihakeittiössä paistettua tomaatti-kananmunakokkelia.

Sisäpihalta nousivat jyrkät kiviportaat rinteeseen, keittiöpuutarhaan, jossa kasvoivat tomaatit, persikat, luumut, rypäleet ja vaikka mitä muuta. Siellä laidunsivat myös perheen 20 kanaa, jotka yrittivät tehdä välillä täsmäiskuja alas sisäpihalle etsimään leivänmurusia. Iskut päättyivät aina heidän pois häätämiseen, paitsi silloin, kun Jamilan sydän heltyi, ja hän tiputti kanoille muutaman kuivan leivänmurusen.

Kuivattuja kukintoja. Kylä on pieni, hieman
turistioitunut. On krääsäkojuja, mutta myös
kuparintakojien pajoja ja paikallisia tuotteita.
Vierailijat ovat usein paikallisia ja venäläisiä,
sekä reppureissaajia ympäri maailmaa.
Ravintoloissa ei ole kehumista määrässä
tai laadussa, mutta nälkäisenä tai janoisena
ei tarvitse olla. Ihmiset ovat ystävällisiä ja
pidättyväisiä. Kerjäläisiä tai
tavarantuputtajia emme tavanneet.

Jamilan poika teki pitkää päivää päivystäessään torilla turisteja auttamassa, mutta itse talon emäntä puuhasteli päivisin kotonaan ja puutarhassaan. Hän oli aina paikalla auttamassa, jos tarvitsimme jotain. Kielimuurista huolimatta tulimme toimeen ja asiat tulivat ymmäretyiksi, toivottavasti puolin ja toisin.

Eräänä iltana sanoin Mikolle ettemme ole tällä reissulla tavanneet pieniä kissanpentuja. Pian sen jälkeen kävelimme illan pimeydessä majoitukseemme päin ravintolasta, jossa olimme syöneet päivällistä. Yhtäkkiä keskellä kylään johtavaa päätietä, taskulamppumme valokiilaan taapersi mustavalkoinen kissanpentu häntä pörhöllä. Pentu oli aivan pieni, vasta hetken aikaa maailmassa ollut. Tiellä liikkui autoja hyvin paljon suhteessa kylän kokoon, pelkäsin että keskellä tietä rouheasti taapertava pentu jää auton alle. Yritin viedä sitä sivummalle. Vinkuen se kuitenkin aina uudelleen ja uudelleen horjui ajotielle. Yritin turhaan etsiä sen emoa läheisistä raunoista. Lopulta en keksinyt muuta kuin ottaa pentu syliin ja viedä se perheelle, joka majoitti meidät. Yritin heiltä kysellä, tuntevatko he jonkun perheen, jonka kissa on äskettäin saanut pentuja, mutta eivät he taida pitää lukua kylän monista kissoista. Nälkäinen pentu sai syötävää ja juotavaa. Isäntämme otti pennun ja lähti etsimään sen emoa. Minulle jäi huono omatunto siitä että en ollut osannut auttaa eksynyttä lasta tarpeeksi, ja olin sälyttänyt se emon etsimisen isäntämme harteille. Jäin miettimään, mitä sille kuuluu.

Ja minä annoin kissanpennulle nimeksi Ibrahim, koska tahdoin sen tulevan pitkäikäiseksi ja menestyneeksi.

Ibrahim.

Viimeisenä aamuna pois lähtiessämme kuulin yhtäkkiä pienen kissanpennun äänen ja katsoin kadun viereiselle sisäpihalle. Siellä taivalsi eteenpäin pieni, sitkeä Ibrahim. Se jäi rukouksiini, ja sydämestäni toivon että lähellä olleista emokissoista joku oli sen oma.

Lähdimme Lahicista. Olisimme voineet mennä bussilla takaisin Ismayilliin, ja neuvotella siellä paikallisten ladataksien hinnasta Shekiin. Olimme kuitenkin varanneet Shekistä hieman paremman väen hotellin yhdeksi yöksi, joten tästä rohkaistuneina panimme lopunkin elämämme risaiseksi, ja sovimme paikallisen mersumiehen kanssa että hän heittää meidät suoraan Shekiin. Kyyti alas vuoristosta oli turvallinen ja hyvä, kuten mersulta saattaa odottaa - ei millään pahalla, ladamiehet. 

Parin tunnin mittaisen, harvinaisen mukavan matkan, pienen säädön ja Mikon kännykään ladatun kartan avulla löysimme hotellimme Shekissä. Hotellimme täällä, Inci Design Hotel, on kolmen huoneiston sekä yhden pikkuhuoneen perheyritys keskellä kaupunkia. Meille oli varattu Silver Room aivan yläkerrassa. Matkaajille, kuten me, se oli täyttä luksusta huolimatta pienistä kosmeettisista virheistä kuten katosta roikkuvista sähkö- ja jatkojohdoista. Tapasimme heti naapuruston raggaripikkupojat sekä itse hotellin johtajan, joka kutsui meidät saman tien häihinsä. Häät pidettäisiin samana iltana hotellin sisäpihalla.

Sinne me sitten osallistuimme ja meitä syötettiin palloiksi, niin ettei mitään rajaa. Yritin vaivihkaa selitellä tarjoilijalle että olen kasvissyöjä, mutta täytyy tunnustaa että jonkin verran kebabia ja läskisoosia tuli silti syötyä. No kun pöydän päässä istuva, arvovaltainen sulhasen vanhin veli tarjosi, niin en voinut kieltäytyä. Tapasimme juhlissa yllättäen italialaispariskunnan, joiden kanssa olimme vaihtaneet aiemmin päivällä pari sanaa vieraillessamme Shekin vanhassa kaupungissa ja khanin palatsissa Xan Saray:ssa. Heidän kanssaan tuli juteltua paljonkin, varsinkin kun harva juhlavieras osasi englantia.

Me lähdimme juhlasta aikaisin, koska olimme matkustelusta väsyneitä. Seuraavana aamuna kuulimme että juhla sisäpihalla oli jatkunut pikkutunneille - ja vasta sitten oikein riemu revennytkin. Kaikki olivat jotenkin väsyneitä seuraavana päivänä. Varsinkin sulhanen ja morsian, mutta sulhanen tarinoi seuraavan päivän rääppiäisissä että tulevat lapset ovat viinin vuoksi vielä suunnittelun tasolla.

Päätimme jäädä samaan hotelliin vielä toiseksi yöksi ennen lähtöämme Georgiaan. Kun varasimme uutta yötä hotellistamme, sulhasen ystävä kertoi meille että olemme heidän vieraitaan, joten meidät nyt siirretään parempaan huoneistoon, Saphire Roomiin. Yritimme kertoa että olemme aivan tyytyväisiä nykyiseen huoneeseemme, mutta meidän laukkumme vietiin kerrosta alemmaksi ja meille sanottiin että siellä olette, sekä tarjottiin lisää teetä ja hääkakkua.

Uusi makuuhuoneemme.

Meillä on ledivaloinen, paikallista poppia laulava spa.

Olimme varautuneet lähtemään Georgiaan bussien ja taksien kyydissä, mutta sulhasen ystävä järjesti meille seuraavaksi päiväksi taksikyydin suoraan rajalle sopuhintaan. Tämä säästää meiltä paljon aikaa ja vaivaa. Kiitos Azerbaidzan, kiitos teille kaikille ihmisille, jotka taas palautitte uskoni ihmiskunnan rehellisyyteen ja ystävällisyyteen.

Mikon Matkat, Tour Azerbaidžan - ei heikkohermoisille

Lähdimme sitten Azerbaidžaniin, koska löysimme tänne sopivasti halvat lennot. Olisi ehkä pitänyt käydä pieni venäjänkielen peruskurssi ennen tänne lähtöä. Me emme osaa azeria, eivätkä paikalliset juurikaan osaa englantia, joten tuo rakas naapurikielemme on ainoa ”yhteinen” kieli meidän ja paikallisten välillä. Kielimuuri on siis valtava (=bolshoi). Kaikki on heti niin vaikeaa, kun kaikki asiat pitää selvittää käsiä viittomalla, ja selittää että vaikka me ehkä teidän mielestänne näytämme venäläisiltä, niin venäläisiä emme ole emmekä sellaisiksi halua tulla.

Minua kutsutaan täällä yleisesti venäjänkielisellä sanalla ”tyttö”. Tuntuu etteivät jotkut paikallisista arvosta meitä reppureissaajaturisteja täällä kovin korkealle. Välillä meinaa ärsyttää, olenhan keski-ikäinen nainen ja rouva, en enää mikään tyttö, ja kuriositeettinä; en venäläinenkään. Esimerkiksi eräässä bussissa minua yritettiin laittaa istumaan huonommalle penkille minkä olin ehtinyt varaamaan, tuon sanan varjolla. Esitin typerää ja levittelin käsiäni, jotta minun ei olisi tarvinnut siirtyä, ja se onnistui. Jotta asiat ja tuntemani ärsytys olisivat oikeassa kontekstissa, olimme matkustaneet tuona päivänä jo aamuvarhaisesta, oli pölyisen kuuma, halusin saada nukuttua bussissa paikassa, jossa hieman saattaisi päätään kallistaa, emme olleet pariin päivään päässeet suihkuun, emmekä olleet syöneet hyvin pitkään aikaan ja janokin oli kova, joten tuollainen syrjintä otti siinä hetkessä aika kovasti hattuun, eikä minulla ollut aikomustakaan totella komentelevaa vanhaa miestä.

Toinen syrjintäkokemus sattui, kun palasimme Xinaliqista Bakuun. Matka oli ollut pitkä ja edessä oli vielä pitkä taival Ismayilliin. Kävelimme paikalta, jonne bussi oli meidät jättänyt, bussiasemalle, josta lähtisi bussi Ismayilliin. Matkalla jouduimme vilkkaasti liikennöidyn tien eteen, jonka toisella puolella bussiasema sijaitsi. Seurasimme ihmismassa, joka ylitti tien suruitta aina, kun tarjoutui pujahtamiseen sopiva rako. Päästyämme turvallisesti toiselle puolelle tietä, pari paikallista poliisimiestä pysäytti meidät ja torui meitä ankarasti. He vaativat passimme nähtäviksi, ja selittivät ettei katua saa ylittää siitä kohtaa. Nyt meidän olisi maksettava sakot.

Luulivatko he oikeasti että olisimme maksaneet? Me olimme ainoat, jotka he pysäyttivät, vaikka kadun ylitystä tapahtui keskustelummekin aikana. Olisimme saaneet 20 euroa sakkoa. Ei käy, vastasimme englanniksi, suomeksi, ruotsiksi, espanjaksi, venäjäksi ja viittomakielellä. Tuolla menee porukkaa koko ajan kadun yli, miksi ette ole sakottamassa heitä? No kymmenen euroa sitten, käskivät poliisimiehet. Ei käy sekään, selitimme. No olkoon, menkää sitten, sanoivat poliisimiehet. Me menimme.

Mutta sitten takaisin ihan reissun alkuun. Pian maahan saapumisemme jälkeen kaikki onnistui yllättävän hienosti. Pääsimme sujuvasti lentokenttäbussilla pääkaupunki Bakun keskustaan. Olimme tosin erittäin väsyneitä yölennosta, ja valvotun yön jälkeen kävely bussiasemalta vanhaan kaupunkiin rinkkojen kanssa syöpyi muistojeni hulvattomaan historiaan. Meillä oli hotellihuone varattuna, mutta emme saaneet sitä vielä aamuvarhaisella, mutta onnistuimme silti lepäilemään hotellin sohvilla aamun ensi tunnit, kunnes nälkä ajoi meidät etsimään ruokaa vanhankaupungin ravintoloista.

Mikko keksi että nyt kun meillä on aikaa hotellihuonetta odotellessa eikä mitään tekemistä, mehän voimme kiivetä Neitsyttorniin, vanhankaupungin historialliseen maanpuolustustorniin. Lämpötila oli jo aamusta kohonnut hellelukemiin, mutta urheasti me kiipesimme 98 askelmaa päästäksemme auringon porottamalle tasanteelle, josta oli hieno näköala sekä Bakun vanhaan että uuteen kaupunginosaan. Mutta vihdoinkin pääsimme hotellihuoneeseen ja nukkumaan. Unet tulivatkin jo tarpeeseen. Se ja seuraava päivä menivät Bakussa seikkaillessa, ja välillä nokosia ottaessamme hotellissa.

Me ensimmäisenä aamuna
Bakun vanhassakaupungissa.

Meillä oli onnea, koska yksi hotellin työntekijöistä, joka taisi olla myös hotellin osakas, osasi auttavasti englantia. Aina hänen ollessa työvuorossa, kyselimme häneltä kaikenlaista Bakusta. Hän lupasi auttaa meitä myös perustavanlaatuisessa ongelmassa, josta kerron seuraavaksi.
Eli hän, joka haluaa turistiksi Azerbaidžaniin, joutuu ostamaan etukäteen viisumin netistä. Hoidimme asian Suomessa asianmukaisesti, mutta minulle kävi niin että olin tavannut sukunimeni ä:n a:ksi, ae:n sijaan, joka taas on passissa. Joten viisumini hylättiin, rahat menivät hukkaan ja jouduimme näpyttelemään hakemukseni uudelleen. Mikon viisumihakemus meni jostain syystä läpi, vaikka hänen nimensä oli aivan samalla lailla tavattu. Ehkä minulle oli osunut tavallista virkaintoisempi hakemuksen käsittelijä, tai minua huijattiin, tai sitten kansainvälinen tietotekniikka oli jälleen kerran osoittanut satunnaisen ihmeellisyyteensä ääkkösten suhteen.

Azerbaidžanissa jouduimme kasvotusten sen tosiasian kanssa että aiomme viipyä maassa viranomaisten mielestä ehkä liian pitkään, yksitoista päivää. Sovelias aika olisi kymmenen päivää. Tässä tapauksessa meidän on rekisteröidyttävä valtiolle ja maksettava pieni lisäsumma. Tässä meitä lupautui auttamaan hotellimme osakas. Kun lähdimme hotellista Bakussa, jätimme avuliaalle virkailijallemme rahat rekisteröitymiseen ja kopiot passeistamme. Hän kirjasi tietomme tähän valtion ihmeelliseen rekisteröitymisjärjestelmään meidän puolestamme, mutta heti tuli mutkia matkaan. Ollessamme jo kaukana Bakusta, meille tuli viesti ettei hakemus ollut mennyt läpi. Sitä murehdittiin sitten, ja viestittelimme virkailijamme kanssa. Vähän ajan päästä minun hakemukseni meni läpi, mutta Mikon ei. Pari päivää viestiteltyämme, selvisi että Mikolla oli sama ongelma ääkkösten kanssa kuin minulla oli ollut viisumin kanssa. Lopulta tuli vapauttava viesti Bakusta: molempien hakemukset olivat menneet läpi. Kiitos avusta, hyvä Hostel124:n virkailija!

Bakussa ollessamme päätimme osallistua paikallisen yhtiön järjestämään turistiretkeen, joka sisälsi käynnit mutavulkaanoilla, kalliopiirrosmuseossa, muinaisen tulen temppelissä, ikuisen tulen vuorella sekä vielä hienolla arkkitehtuurin helmellä Bakun keskustassa, nimeltään Heydar Aliev Centre. Laskimme että retki olisi helpoin tapa vierailla noissa paikoissa, ainakin helpompi kuin alkaa tapella satunnaisen taksikuskin kanssa hinnasta, jolla hän käyttäisi meitä noissa paikoissa.Retki oli kyllä niin mitäänsanomaton kuin voi odottaa. Turstiryhmämme italialaisia ei saatu ajoissa kokoon. Sitten kuljettaja ajoi monta kertaa harhaan, ja jouduimme pyytämään jonkun paikallisen ladakuskin opastamaan meitä. Lopulta olimme kolme tuntia myöhässä. Joka paikassa jouduimme kiirehtimään, jotta ehtisimme ennen pimeää Heydar Aliev:lle. Paikat sinänsä olivat ihan hienoja ja näkemisen arvoisia, mutta välimatkat olivat kohtuullisen pitkiä, ja bussi oli niin ahdas että asentoa tuskin pystyi vaihtamaan matkan aikana. Pientä kehitystyötä kyllä vielä vaatii tämän valtion siirtyminen öljyntuotannosta turismiin.

Lähdimme Bakusta kohti Xinaliqin vuoristokylää ensin busseilla Qubaan, ja sieltä taksilla Xinaliqiin. Taksi oli tietenkin vanha lada. Matka oli aivan mielenkiintoinen mutkaisia, jyrkkiä, kivisiä vuoristoteitä myöten, varsinkin kun ladan jarrut osoittivat kuumenemisen merkkejä. Pahimmissa paikoissa en juuri muuta voinut kuin rukoilla. Mutta perille päästiin. Takaisin päin tullessamme meille osui sama kuljettaja, joka oli tällä kertaa varustautunut pitkään retkeensä vesitonkilla, joihin hän matkan varrella otti vettä vuoristolähteestä, sekä tyhjillä purkeilla, joihin hän matkan varrella osti hunajaa paikallisesta kojusta vuorelta. Vihdoin, ennen Quban bussiasemalle saapumistamme hän heitti ylimääräisen lenkin omaan kotiinsa, jonne vei meidän kustantamamme Xinaliq-retkensä ostokset. Minä taas löysin ladan takakontista märän rinkkani hänen vuotavien vesikanisteriensa vierestä. Jep.

Xinaliq oli mielenkiintoinen kylä.  Se on korkeimmalla vuoristossa sijaitseva kylä Euroopassa, jos Azerbaidžan lasketaan Eurooppaan. Talot ovat kivisiä, osittain myös lehmän lantaa käytetään rakennusaineena, siellä on paljon lehmiä, hevosia, hanhia, vuohia sekä lampaita. Xinaliq on aiemmin ollut kovin eristyksissä muusta maailmasta pitkään. Kerran, kun maan presidentti vieraili siellä, hän päätti rakennuttaa asfalttitien kylään. Voin vain kuvitella, miten hän oli tuolla matkallaan kärsinyt. Vielä nykyäänkin tie on aika jännä, enkä ehkä ainakaan yhdestä miljoonasta manatista suostuisi ajamaan sitä (ainakaan ladalla) talvella, lumien ja jään tultua.

Kuskimme ei puhunut englantia, ja Mikko näytti hänelle kännykästä etukäteen varaamamme majoituspaikkamme nimen: Qonaq evi. Kävi ilmi että tuossa, ehkä noin 2000 asukkaan kylässä, on ainakin kaksi tuon nimistä paikkaa. Joten kuskimme tietenkin vei meidät siihen ilmeisempään, eli erään paikallisen perheen olohuoneseen kylän vuoren lähes ylimmälle huipulle. Silloin emme vielä tienneet että kylässä oli toinenkin Qonaq evi. Talon emäntä oli hieman yllättynyt saapumisestamme, mutta vieraanvaraisena toki viittoili sekä ilmoitti venäjäksi ja azeriksi että olette tervetulleita mutta odottakaa puoli tuntia niin huoneenne saadaan valmiiksi. Vähän ihmettelimme, koska huone oli jaettu kammari meidän ja parin muun reppureissaajan kanssa, vaikka olimme varanneet oman huoneen.

Seuraavat pari tuntia makoilimme univelkojamme pois perheen olohuoneen sohvalla, söimme emännän meille ystävällisesti valmistamaa voiriisiä ja paistettua perunaa, ihmettelimme sisäpihalla kanojen munimista, kävimme kävelemässä lähialueella ja ihmettelimme, mihin olimme oikein tulleet. Lopulta paikalle saapui turistiryhmä päiväretkellään, syömään talon antimia, ja heidän paikallinen oppaansa puhui englantia. Saimme kysyttyä häneltä, olemmeko varmasti tulleet oikeaan paikkaan. Hän ilmoitti meille että ei rakkaat turistit, on täällä kylässä toinenkin Qonaq evi, ihan oikea majatalo, tuolla alempana vuoren rinteellä. Perheen pienet veljekset lähtivät saattamaan meitä rinkkoinemme vuoren rinnettä alaspäin, ihmeellisiä ja jyrkkiä pikkupojan oikopolkujaan pitkin, matkalla puhuen kaikki osaamansa englanninkieliset sanat. He eivät yrittäneet missään vaiheessa kerjätä meiltä mitään, vaan toimittivat tehtävänsä ylpeästi ja suoraselkäisesti. Harmi ettei meillä ollut heille juuri mitään annettavaa palkinnoksi, jota he eivät tosin odottaneetkaan saavansa. Mutta he kiittivät kauniisti karkkipatukoista, joita heille tarjosimme kiitokseksi avusta.

Tämä uusi majoituksemme oli juuri sellainen kuin olimme odottaneet, astetta parempi kuin vaatimaton. Saimme taas nukuttua melko hyvin ja kivitalon huone oli mukavan viileä päivällä ja lämmin yöllä, vaikka siellä ei ollutkaan ilmastointia tai lämmitystä. Suihkua ei tosin ollut, ja (kylmää) vettä tuli rajallinen määrä vuorokaudessa jaetun ulkokylpyhuoneen lavuaariin.

Vessa oli niin sanottu reikähuussi takapihalla. Muuten ei ole siitä mitään pahaa sanaa sanottavaa, mutta isäntäväkemme mehiläistarha sijaitsi aivan huussin vieressä. Onneksi me emme kammoa pörriäisiä, muuten olisi ollut aika kuumottavaa käydä viettämässä aikaa tuossa pikku kopissa. Mehiläisiä itse huussi ei tainnut kuitenkaan kiinnostaa, enemmän siellä oli kärpäsiä.

Paljon tekemistä kylässä ei ollut. Pieni ja pölyinen, paikallisen pikkutytön meille esittelemä kylämuseo oli ilmainen ja käymisen arvoinen, sinne oli koottu kaikki mahdollinen kylää koskeva aineisto sodanaikaisista miekoista ja pistimistä ruukkuihin, mattoihin, vanhoihin vaatteisiin ja kirjoituksiin. Eräässä vitriinissä oli erilaisia kirjoja, joiden tulkitsimme olevan kaikenmoista Xinaliqin mainitsevaa kirjallisuutta rajaamattomalta ajanjaksolta.

Kävelimme ja lepäsimme, tapasimme muutamia muita reppureissaajia, otimme valokuvia ja morjestelimme paikallisia. Söimme hyvää paikallista perusruokaa, jonka meille pientä korvausta vastaan tarjosi hostelimme pitäjä veljensä ja isänsä kanssa. Erityisesti ruuista mainittakoon fetajuusto, joka oli mahdollisesti kylässä tehtyä, ja yksi parhaista fetajuustoista joita olen maistanut. Sitä tarjottiin jokaisella aterialla.

Toisena kylässä viettämänämme päivänä olisimme lähteneet ratsastusretkelle laaksoon, jossa olisi ollut vesiputous. Olimme sopineet että kello kolme meille tulee opas hevosineen sekä meille molemmille ratsut. Odotuksella valmistauduimme, ja olimme valmistautuneina paikalla kello puoli kolme, mutta hevosia ei kuulunut. Eikä myöskään isäntäämme, joka oli sopinut retkestämme oppaan kanssa. Laitoimme hänelle viestin kello neljältä, ja kyselimme että onko sopimus voimassa. Do not worry, tuli vastaus.

Puoli kuuden aikaan aloimme silti huolestua, koska retken oli tarkoitus kestää pari tuntia, ja pian tulisi pimeä. Lopulta isäntämme isä tuli ihmettelemään, miksi olimme vielä siinä. Hän soitti pari puhelua, jonka jälkeen paikalle vihdoin ilmaantui hostellimme pitäjä sekä opas hevosineen, pari satuloimatonta, vapaan kirmaavaa käsihevosta mukanaan, joista toinen oli varsa. Saimme selville ettei hän pystynytkään tarjoamaan nyt kahta ratsua eikä enää ehtisi vesiputoukselle, mutta jos haluaisimme, voisimme yksi kerrallaan kopotella kylän raitilla. Pettymyshän se meille oli eikä hänen tarjouksensa kiinnostanut meitä yhtään. Joten se siitä, toivottavasti meillä on vielä mahdollisuus jossain toisessa paikassa kokea paikallista hevoskulttuuria.

Jätimme Xinaliqin uinumaan rauhaisaa vuoristoelämäänsä, ja suuntasimme Quban ja Bakun kautta Ismayilliin, jossa tarkoituksemme oli viipyä pari yötä. Emme olleet varanneet hotellihuonetta etukäteen, koska luulimme että niinkin isosta kaupungista löytyy helposti joku majoitus. Bussi jätti meidät kadunkulmaan. Siitä lähdimme taivaltamaan helteessä rinkkojemme kanssa kohti määränpäätä, jossa luulimme olevan jonkun hostellin. Mitä ei ollutkaan missään. Vastaan tullut paikallinen osasi kertoa että siinä on joskus ollut hotelli, mutta nyt se on remontissa.

Toinen paikallinen pysähtyi autollaan viereemme nähdessään hikiset ja epätoivoiset kasvomme, ja lupautui heittämään meidät toiselle hotellille. Sekään ei kuitenkaan ollut enää toiminnassa, ja sen ulkoasu oli sellainen että sinne en olisi suostunut jäämään, vaikka se olisikin ollut.

Meitä kyyditsemään lähtenyt mies käytti meitä vielä parissa lupaavassa paikassa, mutta toisessa ei ollut vapaata huonetta, ja toisessa ei ollut ketään muuta kotona kuin kaksi märehtivää lehmää. Koska iltapäivä alkoi kallistua iltaa kohti, ja toivoa majapaikan löytymisestä tuosta kaupungista ei näkynyt, teimme suunnitelman muutoksen. Kerroimme kyyditsijällemme että otamme taksin Lahic-nimiseen vuoristokylään. Kyyditsijämme kieltäytyi viemästä meitä taksitolpalle, ja ajoi sen sijaan huoltoasemalle, tankkasi autonsa ja lähti itse viemään meitä noin tunnin ajomatkan päähän vuoristoteitä Lahiciin. Ajaessaan hän opiskeli englantia matkan varrelta hankkimastaan sanakirjasta, jotta voisi vaihtaa kanssamme muutaman sanan.

Perille päästyämme hän ei suostunut ottamaan meiltä rahaa korvaukseksi vaivoistaan, ei sitten millään. Emme voineet muuta kuin kiittää kauniisti, ja mies meni menojansa takaisin kotiinsa pitkää, kivistä ja mutkittelevaa tietä myöten. En vieläkään ymmärrä, miksi tuo mies teki meille väsyneille matkaajille niin hyvän työn.

Taiteilijan talo Bakussa. Leijona on
azeriksi Aslan <3

Road trip Omanin sulttaanikunnassa

Tämänkertaisen reissumme viimeinen etappi oli Oman. Se on itsenäinen, pieni mutta vauras maa. Meillä oli auto, joten pääsimme näkemään maata hieman enemmän, vaikka vierailumme kestikin vain kaksi päivää. Mitä enemmän näin Omania ja tutustuin sen historiaan ja nykypäivään, sitä kiehtovammaksi se muuttui.

Valtion päämies, demokraattiseen suuntaan kansaansa luotsaava sulttaani Qaboos bin Said Al-Said on maltillinen muslimi. Hän on parantanut hallituskautensa aikana maan taloutta ja kansan oloja, maassa on ilmeisesti jonkinlainen sosiaaliturva ja terveydenhoito kaikille saatavilla, ja naisillakin on äänioikeus. Omanissa näin aika paljon autoa ajavia naisia, jotka moottoritiellä katumaastureillaan kiitäessään hörppivät take away -kahviaan. Kuulemma yliopistoissa opiskelee yhtä lailla naisia kuin miehiäkin. Sulttaani osallistuu kansainvälisten kriisien ratkaisuun, hän oli se joka maksoi Jemenissä vuonna 2013 siepattujen suomalaisten lunnasrahat.

Sharia-laki on silti maassa voimassa, ja ongelmiakin on. Sulttaani on jo vanha, ja ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Silti maa on muuttunut humasti sulttaanin valtakauden aikana. Qaboosin väitetään olevan homo, mutta vaikka kysessä on islamilainen maa, häntä arvostetaan ja rakastetaan. Näin hänen muotokuviaan monessa paikassa, muun muassa lentokentän halleissa ja yksityisten hotellien seinillä.

Muscatissa näimme suuren moskeijan, jonka sulttaani
Qaboos on maksanut omista varoistaan.

Lensimme pääkaupunki Muscatiin, josta vuokrasimme auton. Europcar osoittautui tällä kertaa ja tässä maassa luotettavaksi valinnaksi. Ensimmäisen yön - tai oikeastaan puoli yötä myöhäisen lennon jälkeen - olimme pääkaupungissa, ja aamulla lähdimme seikkailemaan maaseudulle. Maasto on Omanissa karua, hiekkaista ja tasangot vuorottelevat jylhien vuorten kanssa. Näimme alueita joissa oli paljon teollisuutta, ja toisaalta maatalouteen keskittyneitä, hieman vehreämpiä maisemia palmuineen, banaanipuineen ja kirkkaanvihreine peltoineen.

Ajoimme Nizwaan ja hankimme hotellihuoneen seuraavaksi yöksi. Alueelta emme löytäneet kovinkaan halpoja majoituksia, vaan kaikki olivat laadukkaampia, kolmen-neljän tähden hotelleja. Valitsemassamme hotellissa oli uima-allas ja kelpo buffet-aamupala sekä erittäin ammattimainen ja ystävällinen henkilökunta. Mikään reppureissaajan budjettikohde Oman ei ehkä ole, mutta en voi sitä varmaksi vielä sanoa ennen tarkempaa tutkimusta ja pidempää vierailuaikaa.

Nizwassa kävimme vanhassa kaupungissa, jossa oli paljon kauppoja täynnä hopeaa, vaatteita, koruja, arvokiviä, huonekaluja, savipotteja ja myös turistikrääsää. Vanhankaupungin sydän on historiallinen mutta täysin uudistettu aika hieno linnoitus, jossa pääsimme taas kiipeilemään portaita.

Mutta kun mä haluan tuollaisen jalkalampun! Mä haluuuun!

Näkymä linnan päältä Nizwan yli.

Illalla kävimme vielä Al-Hoota -luolalla, mutta sen verran oli reissuväsymystä ettemme lähteneet kävelemään luolan ympäri vievää reittiä portaineen, vaan palasimme Toyota RAV4:llämme hotellille nukkumaan. Seuraavana eli valitettavasti reissun viimeisenä päivänä ajoimme hieman pidemmän reitin vuoristoon,  ajanpuutteen vuoksi emme niin pitkälle ja korkealle kuin olisimme halunneet, mutta näimme silti henkeäsalpaavia maisemia ja huikean monivärisiä kallionseinämiä, hiekkamyrskyn sekä torneja vuoren laella ja raunioituneita linnoituksia ja kyliä.

Raunioiksi pommitettu kylä matkan varrella. Täälläkin on
ollut historiassa monenlaista kahakkaa, vaikka nyt onkin
melko rauhallista.

Matkalla havaitsin kameleita hölkyttelemässä tien vierellä, ja totta kai niitä piti lähteä moikkaamaan lähempää. Mikko ajoi sivutielle ja pysäytti Toyotan pientareelle. Minä lähdin taivaltamaan hiekkakentän poikki järkyttävässä hiekkaa puhaltavassa sivutuulessa kohti kameliperhettä. Sain napattua muutaman kuvan, mutta kovin lähelle en päässyt ennen kun lauman isoin kameli kääntyi tuijottamaan minua, ja lähti sivuttain lähestymään. Koska en osaa lukea kamelikieltä enkä tunne niiden käyttäytymistä, enkä tiennyt edes olivatko ne villejä vai (kylläkin todennäköisesti) jonkun kotieläimiä, lähdin sydän kurkussa juoksemaan kohti autoa kentän poikki. Mikko ja Jaska saivat hyvät naurut.

Siellä ne ovat <3

Ajoimme Omanissa noin 600 km. Bensa oli halpaa. Ensimmäisen kerran huoltoasemalla Mikko pyysi  tankkaamaan neljällätoista rialilla eli noin 35 eurolla, koska tankki oli lähes tyhjä. Työntekijä katsoi vähän ihmeissään, mutta teki työtä käskettyä. Mittari pysähtyi 8,5 rialin kohtaan, koska tankki tuli täyteen. Kaikkia hymyilytti.

Jäi vähän haikea olo kun piti lähteä. Oman yllätti minut myönteisellä tavalla. Ensin se vaikutti karulta, mutta karuuden seassa on niin paljon kaunista. Vihdoin sain hyvää kahvia, maustettua omanilaista kahvia ihanista pikkukupeista. Näkemämme ihmiset vaikuttivat rauhallisilta ja mukavilta. Olisin halunnut vielä nähdä niin paljon enemmän; kamelimarkkinat ja -kilpailut, enemmän vuoristoa ja tietysti merenrannan elämää snorklauksineen.

Kamelikyyti. Päät nousivat ja laskivat hidastetöyssyissä.

Sonnikyyti. Jässikkä alkoi kiukutella ja kuopia jossain
vaiheessa, joten kuskin piti pysähtyä hetkeksi.

Reissua ei voinut venyttää, joten palautimme auton ongelmitta, ja lähdimme Dubain lentokentän kautta yölennolla Helsinkiin. Paljon tuli taas koettua ja nähtyä. Kotiin oli kuitenkin kiva palata ja nyt on taas koko perhe koossa kotona. Kissat voivat paksusti, kiitos ihanalle Priskalle hoidosta <3 Onpa mukava nukkua omassa sängyssä ja juoda hanavettä, puhumattakaan siitä, miten helppoa esimerkiksi hampaiden pesu on, kun ei tarvitse käyttää siihenkin pullovettä.

Päätän tämän tähän. Rakkautta!

Saara

Surkeiden sattumusten sarja safarilla

Ellassa vierailimme teetehtaassa, ja tämän vierailun olisi kyllä suoraan sanottuna voinut jättää välistä. Rahalahjoitus tehtaalle oli pakollinen, vaikka lyhyen kiertokävelymme ei pitänyt maksaa mitään. Näimme teenlehtiä ja niitä jauhavia, kuivaavia ja erottelevia koneita, sekä saimme lopuksi maistaa kellertävää laimeaa teetä josta tuli vain pahalle tuulelle - saimme joka aamu ja iltapäivä paljon parempaa teetä home staymme vieraanvaraiselta isäntäväeltä. Mukavammat retket olivatkin samana päivänä vesiputouksille, rautatiesillalle, jossa näimme kameleontin näköisen liskon, sekä kiipeily Mini Adam' s Peakille, josta pystyi näkemään Ella Rock-vuoren pilviverhoonsa kietoutuneena, sekä jyrkkien vuorten reunustamaa laaksoa myöten vihreää luontoa silmänkantamattomiin.

Matkalla näkyi apinoita. Näillä on täällä hauska seisontatapa.

Sataa, mutta onneksi Rotti Hutista sai hyvää ruokaa.

Retkipäivä oli kaunis, mutta muuten Ellassa satoi melkein koko ajan. Lähinnä hävisin perinteisessä reissukorttiringissä. Vihdoin Prasad saapui autollaan ja noukki meidät kyytiin kohti Yalaa ja safaria. Kelit onneksi paranivat huomattavasti. Majoituimme lähelle Yalan luonnonpuistoa Tissamaharamassa, helpommin sanottuna Tissassa. Kun sopiva majoituspaikka oli löydetty, aloimme neuvotella safarin hinnasta erään kuskimme tunteman yrittäjän, Rathnan, kanssa. Saimme lähtöhinnaltaan edullisemman tarjouksen toiselta yrittäjältä, mutta päädyimme lopulta oman kuskimme suositukseen Rathnan hyvistä autoista ja luotettavasta yrityksestä, ja vielä kun Rathna vähän alensi hintaa niin diili oli valmis. Niinpä Eagle Safari Jeep Servicen työntekijä tuli noutamaan meidät aamulla kello 5:30.

Safarissa oli omat hyvät hetkensä. Näimme ison norsulauman aivan läheltä, leopardin kauempaa, villisikoja, puhveleita, riikinkukkoja ja paljon muita lintuja, varaaneja, kauriita, krokoja ja mielettömän kaunista luontoa. Yala on näkemisen arvoinen paikka, ja vaikka kyseessä ei suinkaan ollut ensimmäinen safarini maailmalla, olivat tämänkin paikan tarjoamat elämykset ja luonto taas niin ainutlaatuisia. Iso ero esimerkiksi Kenian Masai Maraan oli viidakkomainen kasvillisuus, jonka vuoksi eläimiä oli välillä vaikeampi havaita, mutta sitten kun niitä näkee, ne ovat välillä aivan yllättäen siinä vieressä.

Norsulapsi pusikossa.

Puffeli pusikossa.

Sitten olivat ne huonot hetket. Safariautomme näytti heti aamulla pimeässäkin todella rämältä ja sen penkit likaisilta, ja olihan se rämä. Siihen nimittäin tuli aamupäivällä ongelmia, ja meidän piti vaihtaa autoa. Myös toinen automme oli vanha, lommoinen ja rämisevä. Aivan toisennäköinen kuin suurin osa safariautoista, joita näin päivän aikana. Siitä loppui iltapäivällä bensa, ja meidän oli odoteltava hetki viidakkotiellä kun toinen auto toi lisää polttoainetta kanisterissa. Ongelmat autojen kanssa eivät olleet ainoa pettymys, vaan meillä oli myös ruokaongelmia. Suullisen sopimuksemme mukaisesti safarin hintaan kuului kaksi ateriaa, mutta saimmekin vain yhden pienen lounaan puolilta päivin. Ruoka-annos koostui kylmistä, muutamasta porkkana-, papu sekä perunanpalasta ja tonnikalaviipaleesta tai parista kananpalasta sekä vedestä. Muuta emme saaneet safarillamme kahdentoista tunnin aikana, joten nälkäkiukkuni alkoi nostaa päätään. Onneksi olimme saaneet hotellista lähtiessämme aamupalaa, kaikkiin hotelleihin kun ei sitä Sri Lankassakaan kuulu. Kieltämättä kuitenkin harmitti, kun näin muiden yhtiöiden asiakkaiden sekä työntekijöiden syövän taukopaikalla isoja annoksia riisiä, currya, pappadumia sekä mangoja.

Meillä ei ollut iltapäivällä ollenkaan taukoa, joten kello kahdestatoista pitkälle iltapäivään istuminen rämisevässä autossa alkoi puuduttaa, ja vessakin olisi ollut aika kova sana. Kaiken huippu kuitenkin oli, kun juuri ennen kuin meidän piti lähteä kotiin, Mikko huomasi että autosta oli puhjennut rengas. No, sanoimme sen kuskille ja onneksi oli vararengas. Mutta kun vararengaskin oli tyhjä. Siinä sitten istuimme melkein tunnin ajan, tunkkiin nojaavassa autossamme keskellä viidakkoa, ohiajavien kiinalaisturistien kuvauskohteena. Kuskimme soitteli yrityksen muille työntekijöille ja vielä pari rengasta vaihdettiin, ennen kuin ehjä löytyi. Sitten päästiin vihdoin luonnonpuiston porttien ulkopuolelle ja takaisin Tissaan, jonne olimme sopineet tapaamisen Prasadin kanssa.

Väsyneinä kiitimme yhtä väsynyttä safarikuskiamme, joka oli kaikista auto-ongelmista huolimatta tehnyt parhaansa pitkän työpäivänsä aikana. Yhtä kiitollisia emme kuitenkaan olleet Rathnalle, Eagle Safari Jeep Servicen johtajalle, jonka katteettomat lupaukset ennen reissuamme olisivat nyt naurattaneet minua, jos en olisi ollut niin pettynyt. Hän ei itse saapunut enää ollenkaan paikalle, vaan oli lähettänyt tyttärensä ja poikansa perimään maksua retkestämme. Tytär yritti sovitella, mutta Rathnan poika provosoitui ja väitteli vastaan, kun kerroin ongelmistamme. Välillä paikalla oli muitakin paikallisia väittämässä kaikki erilaisia asioita siitä mitä oli tapahtunut. Lopulta meille luvattiin nimellinen korvaus puuttuneesta ruuasta, ja pitkän keskustelun jälkeen vähän lisäalennusta koko loppusummasta. Mitään vastuunottamista auto-ongelmista, tai pahoittelua pettymyksistämme emme kuitenkaan saaneet.

Yön laskeutuessa rankan päivän päälle, Prasad kyyditsi meidät hänen luokseen yöksi. Tapasimme hänen ihanan perheensä ja saimme hyvää, lohduttavaa kotiruokaa. Seuraavana päivänä loistavan aamupalamme jälkeen matkustimme Mirissaan, reppureissaajien kylään meren rannalle.

Siellä pääsin vihdoin surffaamaan. Kävimme sieltä päiväretkellä Gallessa, hollantilaisten rakentamassa kaupungissa, jossa oli upea muuri meren rannalla. Matkalla sinne käväisimme kilpikonnien suojelukeskuksessa, jossa suojeltiin vammautuneita merikilpikonnia. Tapasimme Mirissassa lisää suomalaisia, ja myös muutaman vieraanvaraisen ukrainalaisen, joten lepoiluksihan se loppuaika meni.

Nyt jäljellä on vielä Omanin pikavisiitti. Sitten palataan Suomeen.

Minä, Prasad ja muutama muu neuvottelemassa laudan
 vuokrauksesta. Kuva on Mirissan lähellä sijaitsevasta
Weligamasta, jossa on Mirissaa paremmat aallot.

Jaska ja Kallen gello, ei kun Gellon kallo, ei
kun Gallen kello.

Ps. Älkää välittäkö, jos paikkojen nimet ovat joskus vähän sinnepäin. Sri Lankassa ei ole ihan niin justiinsa, miten nimet meidän kirjaimilla kirjoitetaan.

Sadepäivän blues

Päätin eilen otsikon mutta en jaksanut kirjoittaa mitään. Oli kaikki taas niin hankalaa; saavuimme turistikylä Ellaan, pyykkikuorma oli pesetettävä mutta pesula osasi laskuttaa, vettä tuli kaatamalla, varpaat olivat kylmät ja polveen sattui. Olin nähnyt huonoja unia, ja edellinen hotelli oli ollut suttuinen. Meitä huijattiin hedelmäkojussa banaanin hinnassa.

Todellinen vaaratilannekin koettiin, tai ainakin nähtiin läheltä. Istuessamme kello viiden teellä Ellassa uuden majoituspaikkamme terassilla, pihaan karautti pakettiauto kyyditsemässä paria ranskalaisturistia. Heidän kuskilleen kerrottiin että nyt olette tulleet väärään paikkaan, teidän hotellinne on tuo seuraava. Ranskalaiset vilkuttelivat meille iloisesti ikkunasta ja me heille takaisin. Hotellimme sijaitsee jyrkällä rinteellä, ja tie tänne on tuttuun tapaan kapea, mutkainen ja pelkkää mäkeä. Kuski alkoi kääntää vaniaan pienellä pihalla, jotta hänen ei tarvitsisi peruuttaa mäkeä alas. Paikalliset kuljettajat ovat täällä joskus huimapäisiä ja taitavia pikkuteiden teuvoja, mutta peruuttaminen ei aina ole se vahvuus. Niinpä tämäkin paku oli lopulta poikittain alamäkeä kohti 80 asteen tienmutkassa, jossa yhdellä puolella oli jyrkkä penger, toisella puolella takarenkaan alla iso kivi, ja kyljessä kiinni banaanipuu. Renkaat sutivat tyhjää.

Teet jäähtyivät kuppeihimme kun seurasimme tilannetta. Yritin huudella ranskalaisille että hypätkäähän pihalle. Lopulta talomme isäntä kävi pyytämässä vieraat pois autosta. Miehet lähtivät porukalla työntämään, ja kuljettaja kaasutti niin että musta savu vain tuprusi. Ei kuitenkaan ollut mitään toivoa mihinkään päin pääsemisestä.

Sitten ranskalaisetkin osallistuivat työntämiseen, ja katastrofihan siitä seurasi. He laittoivat takarenkaan eteen kiven estämään eteenpäin valumista, ja kun kuski seuraavan kerran käytti jalkaa kaasulla, kivi lensi kolinalla ensin auton pohjaan ja sitten ranskalaisrouvan jalkaan. Onneksi isku ei ollut suora, hirvittää ajatella miten olisi voinut käydä, kuskin kaasujalka kun oli sen verran raskas. Pääsin harjoittelemaan haavahoitoa, kylmä-koho-kompressio -taitojani sekä luiden palpoimista murtumien varalle. Niitä ei kuitenkaan tullut, ja siitä Isälle suuri kiitos. Tilanne ratkesi lopulta niin että länsimaalaiset hoidettiin paikalta pois ja joku hurjapäänuorukainen kävi kurvaisemassa auton käsijarrukäännöksellä pengermää hipoen alamäkeen.

Siihen se blues sitten päättyikin. Nyt aurinko taas pilkistelee, ja tämä Ellan majoitus on todella siisti ja mukava. Olemme jälleen home stay -paikassa, jossa on vain kaksi vuokrattavaa huonetta, eli olemme ainoat asiakkaat täällä nyt. Teetä saa kun vain pyytää, ja srilankalainen tee on todella hyvää, meille kahvinjuojillekin maistuvaa. Kahvi on täällä aika surkeaa, joten nykyään pyydän aina mielummin teetä.

Viime tekstissäni liian aikaisin parjasin täkäläistä keittotaitoa länsimaalaisten ruokien osalta, ja heti joudun perumaan puheitani hieman. Tällaisessa turistikylässä kuin Ella, on myös hyviä eurooppalaisia ruokia. Yhdet elämäni parhaista fish and chipseistä sain eilen illalla. Tartarkastike suli kielelle. Tänään taas palasin paikalliseen ruokakulttuuriin ja maistoin munakoisocurrya rotileivällä. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä ihanaa makuelämystä, joka oli kaukana bluesista, joten päätän tekstin tällä kertaa tähän.

Ps. Täällä on kissanpentu<3

Etenemistä osa kaksi

Uppuvelin ja Nilavelin hiekkarannat eivät vakuuttaneet meitä - siitä huolimatta että niitä oli etukäteen paljon kehuttu. Ehkä Malediivien saarten valkohiekka ja kirkkaat vedet olivat hemmotelleet meidät pilalle, mene ja tiedä. Joka tapauksessa jatkoimme Prasad Toursin punaisella Microlla matkaamme Sigiryaan. Sigiryassa meitä kohtasi kolarionnettomuus. Emme onneksi olleet autossa tapahtumahetkellä, ja onneksi Prasadilla on vakuutus. Ihmetyttää vaan, kuinka monta omaisuusvahinkoa näinkin lyhyelle reissulle voi mahtua.

Sri Lankassa kolaroija voi ilmeisesti vetäytyä vastuusta yksinkertaisesti sanomalla ettei pysty maksamaan korjausta. Myöhemmin kävi ilmi ettei kolaroijalla ollut edes ajokorttia, eikä ajamansa safarijeeppi ollut hänen. Jeeppiin tuli pieni kolhu, kun taas Micron takapuskuri irtosi täysin ja vasen kylki oli aika mielenkiintoisen näköinen. Heti tapahtumapaikalle kutsutaan vakuutusvirkamies selvittämään tilannetta. Se osallinen jolla on vakuutus, olkoonkin sitten se syytön osapuoli, joutuu käymään byrokratiasodan hankkiakseen itselleen rahat korjaukseen, ja toinen pesee kätensä jutusta pahoittelemalla tapahtunutta. Ei mene tämän yksioikoisen suomalaisen oikeustajuun. Toisaalta tässä oli taas itsetutkiskelun paikka. Miten sitä niin helposti asetankin jokaisen yksilön samalle viivalle, ankarasti samoihin vastuisiin? Täällä on välillä vaan hyväksyttävä ettei mitään samoja lähtöviivoja ole, ja joku nyt vaan on koko elämänsä ajan etuoikeutetumpi kuin se toinen. Kärsivällisyyttä ja armeliaisuutta on jokaisen toiselleen osoitettava sillä kauhalla kuin itselle on annettu.

Kävimme Sigiryassa Leijonakalliolla, 180 metriä korkealla magmakalliolla, jossa oli ikivanhoja raunioita. Nousu portaita pitkin oli pystysuora ja jännittävä.

Pelottaa, mutta tossua laitetaan toisen eteen. Tässä oli sentään
vielä turvaverkko.

Ylös vaan leijonan kynsien välistä.

Sigiryassa ei oikeastaan ollut muuta nähtävää kuin Lion' s Rock. Lähdimme sitten ajamaan kohti isompaa kaupunkia Kandya. Kävimme matkalla Dambulla-nimisessä paikassa kallioon rakennetussa budhhalaistemppelissä, jossa oli yllättäen buddhia ja temppeliapinoita.

Kandyssa meitä vietiin turistipaikoista toiseen. Ensin norsusafaripaikkaan, sitten auyrveda-puutarhaan, josta "ei tarvitse maksaa mitään eikä ostaa mitään", vaikkakin paine rahan käyttöön oli kova. Esimerkiksi muutama pienenpieni purkki ihokarvanpoistorasvaa maksoi yli 50 euroa, mutta alennusta olisi saanut jos olisi lähtenyt tinkimään. Ei vaan jaksanut tinkiä eikä siis ostaakaan. Sitten pienistä vastusteluistamme huolimatta menimme katsomaan tanssiesityksen ja tulisilla hiilillä kävelijöitä. Sitten olisivat olleet vuorossa workshopit ja niiden myymälät, joista myöskään "ei tarvitse ostaa mitään", mutta ensimmäisen käynnin jälkeen yksinkertaisesti kieltäydyimme astumasta ulos autosta parkkipaikalla jonne meidät oli vaivalloisten ruuhkien kautta tuotu (kun luulimme olevamme matkalla kohti Pinnawalaa), ja vetosimme vatsaongelmiin, joten oppaamme ja kuskimme armahti meitä. Siispä lähdimme vihdoin kohti odottamaamme norsujen orpokotia Pinnawalassa. Vielä monta kertaa kuulimme vilpittömän kysymyksen että tulomatkalla ehkä sitten käydään workshopeissa? Ettekö tosiaan haluaisi käydä? Noo... emme.

Norsujen orpokotiin pelastetaan luonnossa pärjäämättömiä norsuja sekä huonosti kohdeltuja tai silpoutuneita työnorsuja. Norsujen kohtelu siellä vaikutti olevan arvostavaa ja osaavaa. Vauvanorsuja ruokittiin tuttipulloilla. Turisteja ei päästetty liian lähelle norsuja, paitsi joissain hallituissa poikkeustilanteissa yksi kerrallaan ettei norsu häiriinny. Eläimet saavat elää laumassa melko vapaina, tosin välillä tiettyihin tilanteisiin kuten kylvetyksiin käytetään joillekin tottelemattomimmille yksilöille kahleita. Toinen asia joka minua ärsytti, olivat norsujen ohjaajien piikkikeihäät, joita käytettiin tosin vain hätätilanteissa. Muuten paikka oli todella vaikuttava, ja elefantti se vaan on aivan upea eläin. Vielä hienompaa tietysti olisi, jos orpokotiin ei tarvittaisi turistien rahaa, emmekä mekään olisi siellä käyneet, vaan nuo hienot eläimet saisivat elää täysin rauhassa vain omien hoitajiensa kanssa.

Norsut tulossa kylpypaikaltaan kylänraittia pitkin.

Yksi asia mitä odotin etukäteen todella paljon liittyi tietenkin ruokaan. Minulla ja Jaskalla on ruoka-arviointi -projekti, ja annamme aterioille pisteitä eri arvioihin perustuen. Curryissa on ollut paljon vaihtelua melkein täydellisistä kehnoihin. Olemme saaneet myös huonoja, keskinkertaisia sekä uskomattoman hyviä pikkunapoteltavia katukeittiöistä. Länsimaalaisia ruokia, kuten pitsaa ja hampurilaisia, voi ehkä hyvällä onnella saada täältä hyviäkin, mutta yleensä ottaen varsinkin pikkuravintoloissa kannttaa keskittyä paikallisiin antimiin. Eniten odottamani ruoka on ollut roti. Odotukset ovat täyttyneet, nam!

Paista leipä pannulla. Lisää kasviksia, riisiä, kananmunaa tai
mitä tahansa, sekä paljon tulisia mausteita.
Kääri. Nauti lämpimänä tai kylmänä.

Sitten lähdimme Kandysta Hattoniin junalla. Ostimme toisen luokan liput, mutta kakkosluokka oli ammuttu täyteen turisteja. Siirryimme siis kolmosluokkaan, joka oli myös täynnä, mutta muutaman aseman jälkeen paikallisia alkoi jäädä junasta, ja saimme istumapaikat. Hattonin asemalla jouduimme hetken miettimään, otammeko tuk-tukin vai taksin Dalhousieen. Huijaus hinnassa oli jo etukäteen varma, päätimmepä sitten miten päin tahansa, joten valitsimme tällä kertaa mukavuuden - onneksi teimme niin, sillä matka oli pitkä, kivinen, mäkinen ja mutkainen.

Dalhousiessa ei ole oikeastaan mitään muuta nähtävää kuin Adam' s Peak eli Sri Padha, 2243 metrin korkeudessa oleva huippu, joka on buddhalaisten, hindujen ja joidenkin muslimien pyhä paikka ja pyhiinvaelluskohde. Minä ja Mikko otimme pikku iltaunet ja heräsimme yhden jälkeen yöllä kiivetäksemme huipulle. Luulimme matkaa pidemmäksi, koska paikallisten käsitys kilometreistä ei nyt ole ihan eksaktia luonnontiedettä, joten aloitimme rauhallisella tahdilla ja hyvillä sykkeillä portaiden kipuamisen sateen valuessa niskaamme. Meille osui rauhallinen päivä, ei ole täysikuu ja viikonpäivä oli meille suotuisa, joten pyhiinvaeltajia ei ollut liikaa eikä ruuhkia päässyt syntymään. Sadekin taukosi jossain vaiheessa. Ruotsalaisia oli kyllä vähän liikaa.

Näimme mennessämme paikallisia, jotka olivat tulossa takaisin päin. He olivat aloittaneet kiipeämisen jo illalla. Olimmekin jo kuulleet että paikalliset eivät ole niin kiinnostuneita auringon nousuun tähtäämisestä, se on enemmänkin länsimaalaisten turistien juttu. Jotkut ovat peloissaan korkealla, ja kun kiipeää koko ajan pimeässä, korkeus ei huimaa, oli meille kuljettajamme kertonut. Tie on valaistu koko matkalta niin että eteensä juuri näkee, mutta ei ympäröivää maisemaa.

Matkan varrella oli paljon ruokakojuja, ja tajusimme ettei meidän olisi tarvinnut ottaa niin paljon evästä kannettavaksi reppuun. Keskityimme etenemiseen joten ei ollut nälkäkään, ja eväistämme taitaa riittää pitkälle ensi viikkoon. Krääsäkojuja oli pitkälle ylöspäin vuoren rinnettä, mutta ne oli selkeästi tarkoitettu paikallisille eikä länsimaalaisille vierailijoille: lahjoja buddhille, hiipattoman tonttulakin näköisiä paksuja pipoja, rumia muovinukkeja, tekokukkia, heikkolaatuisia muovikoruja ja kaikkea ihan ihme sälää. Kukaan krääsäkojujen kauppiaista ei huudellut meille, toisin kuin ruokakojujen myyjät. En kyllä nähnyt paikallistenkaan ostavan muuta kuin uhrilahjoja, mutta ilmeisesti kysyntää, on koskapa kojuja oli kymmeniä ellei satoja.

Matka osoittautui arvioidun seitsemän kilometrin sijaan viideksi kilometriksi, joten olimmekin hyvissä ajoin ennen auringonnousua ylhäällä. Huipulla oli jäätävän kylmä, ja varsinkin paikalliset pyhiinvaeltajat tärisivät näkyvästi. Aurinko nousi, ja pilvet rakoilivat sen verran että näimme taivaan kirkastumisen. Sää olisi voinut olla parempi, mutta tärkeintä oli kuitenkin matka sinänsä. Se oli rankka, mutta todellakin kaiken lihastyön arvoinen. Alastullessa vanha polvivammani alkoi vihoitella. Polvituen ja buranan voimalla sekä Mikon henkisellä tuella pääsimme hotelliin aamupalalle väsyneinä, mutta erittäin onnellisina.