Äärimmäisestä brutaaliudesta ihanaan vieraanvaraisuuteen

Djiboutissa viettämämme viisi päivää olivat aika pitkiä. Kaikki oli ihan törkeän kallista. Silti lähdimme käymään päiväretkellä suolajärvellä, ja maksoimme pienen omaisuuden ajomatkasta noin 80 kilometrin päähän. Yritimme kyllä sopia hintaa vain autosta ja kuljettajasta, mutta pakolla meille myytiin pakettimatka 300 yhdysvaltain dollarilla. Muuhun ei annettu edes vaihtoehtoja. Pakko oli se hyväksyä, mutta suosittelen, että jos aikaa olisi enemmän, ei kannata suostua mihinkään matka+opas+lounas -komboihin, vaan kysellä niin kauan, kunnes löytyy kuski, joka heittää järvelle normaalimpaan hintaan. Ei tarvitse edes olla mikään nelivetoauto, sinne pääsee ihan yhtä lailla normi ladataksilla, joita kaupunki on pullollaan. Meilläkin oli vaaratilanne maasturillamme, kun opas ajoi liian kovaa hiekkatiellä, ja auto lähti heittelehtimään. En usko, että millään ladalla ajaminen sillä olisi sen vaarallisempaa, jos vain ajonopeudet olisivat maltillisemmat.

Lac Assal -järvi oli hieno kokemus, joskaan en lähtenyt mukaan oppaamme tivaukseen siitä, että se olisi maailman hienoin suolajärvi tai -meri. Koska ei se nyt ollut paras, niin kuin paikalliset väittävät. Eikä edes maailman toiseksi syvin sisämaan kohta, niin kuin meille itsepintaisesti väitettiin.

Koimme todella hienot luonnon "saunat", eli kallion sisässä olevat vulkaaniset lämpötiivistymät. Silti hieman ihmetytti, kun opas ei milllään selityksillämme tajunnut, että heidänkin käyttämänsä sauna -sana on lähtöisin Suomesta. He vain ohittivat senkin tiedon olankohautuksella. Faktat eivät ihan olleet hallussa.

Muuta hienoa kuin luonnon suolaisuus ja vulkaaninen toiminta en juuri Djiboutista lyhyellä visiitillä huomannut. Muutamat tapaamamme ystävälliset ihmiset olivat ihana poikkeus. Muutoin katulapset olivat röyhkeitä, ruoka ei ollut mainitsemisen arvoista (paitsi eräässä vietnamilaisten pitämässä edullisessa ja kaikin puolin hyvässä ravintolassa) ja joka paikassa on likaa, pölyä, kerjäläisiä, khatia ja kurjuutta. Ja muovia, jota oli kaikkialla. Rukouskutsut soivat todella usein ja kovaa, ja äänentoistolaitteet rätisivät. Minaaretien huudot kuulostivat erittäin aggressiivisilta; uskonnollinen lause, jota toisteltiin kovaan sävyyn useaan kertaan päivässä, toi minulle mieleen lähinnä fundametalisti-islamistien itsemurhaiskut. Paikalliset eivät niistä välittäneet, vain muutaman näin vastaavan kutsuun kumarruksilla. Muut olivat väsyneen väliinpitämättömiä.

Jopa ihana meri oli saastaisen näköinen. Anteeksi Djibouti, mutta olin iloinen, kun lähdimme takaisin Etiopiaan.

Kuten kerroin aiemmassa tekstissäni, samassa hotelissa Djibouti cityssa kanssamme asui kaksi hienompaa herraa, jotka heti tulivat juttusillemme. Sovimme heidän kanssaan yhteisestä taksimatkasta juna-asemalle. Onneksi, sillä matka maksoi siten murto-osan siitä, kuin jos me valkoihoisina olisimme yrittäneet mennä neuvottelemaan. Eivät hotellitkaan pidä täällä asukkaidensa puolia, vaan neuvottelevat törkeitä hintoja, jota sitten mainostavat normaalihintoina.

Olen hehkuttanut Etiopian ihanuutta ja odotuksia siitä, edes tietämättä, mitä tuleman pitää. Tuleman piti suuria tunteita. Saavuimme Dire Dawaan, jossa kanssamme junassa matkustanut paikallinen nuori, sivistynyt mies otti meidät siipiensä suojaan. Hän puhui parempaa englantia kuin me, ja kertoi meille, miten pääsemme Dire Dawasta erinäisten bussiyhteyksien kautta Harariin. Hän nimenomaan teroitti meille ettemme saa maksaa enempää kuin 30 paikallista rahaa henkilöltä. Rinkkamme tungettiin ahtaan bussin istuimien alle, ja sullottiin niin tiukkaan että pelkäsin niiden repeämistä. Meidät istutettiin rinkkojen päälle, vinoon jääneille penkeille. Siinä sitten kökötimme koko matkan.

Sitten bussin kukkoilija-rahastonhoitaja alkoi kerätä rahaa matkustajilta. Mikko oli varannut tasarahan, mikä hämmensi kukkoilijan hetkellisesti. Hän keksi heti vastaiskun, kieltäytyi rahoista ja väitti että meidän pitäisi antaa 100 paikallista rahaa; rinkoistamme olisi pitänyt muka maksaa 40 paikallista rahaa lisää. Kyse oli tietenkin pienistä summista - mutta periaatteesta. Kieltäydyimme sillä oikeudella että istuimme laukkujemme päällä, ja jos olisimme tienneet "laukkuhinnastosta", olisimme ostaneet niille yhden ylimääräisen paikan 30 paikallisella rahalla ja matkustaneet itsekin huomattavasti mukavammin. Kukkoilija ei heti antanut periksi, vaikka kaikki matkustajat bussissa olivat välittömästi meidän puolellamme. Eräs nuori nainen otti oikein asiakseen olla meidän puolellamme. Hän otti Mikon tarjoamat 60 rahaa, ja piti pitkän nevottelun paikallisella kielellä kukkoilijan kanssa. Lopulta kukkoilijan oli pakko taipua sosiaalisen paineen alla, ja hän hyväksyi antamamme maksun. Arvatkaa, ketä kiitin bussista poistuessamme. En ainakaan kukkoilijaa.

Olimme saapuneet Harariin. Noin Kuopion kokoiseen kaupunkiin itä-Etiopiassa, lähellä Somalian rajaa. Pääsimme majoituspaikkaamme, Winta-hotelliin, joka osoittautui erinomaiseksi valinnaksi. Hotellin isännän vieraanvaraisuus ja ystävällisyys melkein nosti kyyneleet silmiini. Meille oli heti tarjolla raskaan matkan päälle ilmaista ruokaa enemmän kuin jaksoimme syödä - melkein tuputukseen asti, ja sinetöityjä vesipulloja enemmän kuin ehdimme juoda.

Hotellista poistuttuamme kohtasimme välittömästi Hararin toisen todellisuuden. Lähdimme käymään Walled Cityssa, vanhassa kaupungissa. Tänne ovat rantautuneet Aasiasta tutut tuk-tukit, jotka ovat edullisia ja niiden kuljettajat pääsääntöisesti ystävällisiä, eivätkä yritä huijata hinnoissa. Heti tuk-tukista ulos astuttuamme meitä olivat kuitenkin vastassa röyhkeääkin röhkeämmän kerjäläiset ja katulapset. Yksi poika tuli huutelemaan ensin ystävällisiä tervehdyksiä englanniksi ja ranskaksi, sitten äkkiä hän heittikin verisen rätin meitä kohti. Kerjäläisiä on kaikkialla. Ihmiset ovat ensin näennäisen ystävällisiä, mutta aivan varoittamatta joku yksilö onkin avoimen vihamielinen. Koin suoraan meihin kohdistuvaa rasismia.

Kokemukseni täällä ovat välillä #metoo -kamaa. Suoraan sanottuna, aamupäivällä hotellista lähtiestämme heti kadulle astututtuamme ohikulkeva mies saattoi koskettaa niskaa tai rintoja. Eipä kosketa enää, koska välitön reaktioni yritykseen on potkaista herkkiin kohtiin. En kannata väkivaltaa, mutta alueellinen koskemattomuus on ehdoton.

Sitten yhtäkkiä ravintolassa minulle tuodaan kukka pöytään, koska naapuripöydän ihmiset pitävät meistä, ja meille halutaan tarjota koko ilta, ihan silkasta vieraanvaraisuudesta ulkomaalaisia kohtaan. Ystävällisyyden ja epäystävällisyyden kontrasti täällä on todella hämmentävä. Toivottavasti seuraavassa tekstissäni kirjoitan pelkästään niistä ystävällisistä ihmistä ja ihanasta Etiopiasta.

Kielipulmia englanniksi ja ranskaksi sekä arabiaksi (ja hepreaksi) ja muillakin kielillä Afrikassa

Ehdimme viettää vain muutaman päivän Etiopiassa ennen Djiboutissa vierailuamme. Sinne vielä kuitenkin tällä reissulla palaamme. Mikä onni, sillä Etiopian historia - ja miksi ei myös nykypäivä - kiehtovat minua valtavasti.

Etiopialla on valtavan suuri väestö, joka puhuu virallisesti amharan kieltä. Meille kuitenkin ensimmäinen lyhyt oleskelu Etiopian pääkaupingissa Addis Abebassa oli sikäli kielellisesti helppo, että emme tehneet juuri mitään muuta kuin kävimme muutamassa museossa katsomassa fossiilien kopioita, sekä muutaman kerran turhautumassa Djiboutin suurlähetystön byrokratiaviidakossa. Niissä selvisimme englanninkielellä. Luppoajalla törmäsimme sekä suunnitellusti että sattumalta sekä suomalaisiin että suomea puhuviin paikallisiin useammankin kerran. 

Sitten lähdimme kiinalaisten rakentamalla systeemillä ja operoimalla junayhteydellä käymään Djiboutissa. Seuraavassa on Mikon selonteko kiinalaisen rautatieverkoston toiminnasta välillä Addis Abeba-Djipouti:

---

Voi sitä ilon ja onnen päivää, kun vihdoin pääsimme kaoottisesta Addisista pois. Kiinalaiset tosiaan rakensivat pari vuotta sitten uuden rautatieverkon maiden välille, ja se avautui henkilöliikenteelle tämän vuoden alussa. Juna-asema on noin kahdenkymmenen kilometrin päässä Addis Abebasta, joten  matka asemalle taitettiin taksilla. Perus turistihuijaus taas puri meihin kuin ensikertalaisiin. "Matkalla on ruuhkaa, tiet on huonoja ja niin edelleen. Ajettiin sitten puoli tuntia tyhjää moottoritietä kuudelta aamulla ja maksettiin matkasta saman verran kuin yhdestä junalipusta 800 kilometrin päähän.

Juna-asema sijaitsi keskellä villeintä maaseutua, hyvä ettei vuohet syöneet meitä aamupalaksi. Kiinalaiseen tapaan juna-asemalle olisi mahtunut noin 2000 ihmistä, joten me ja parikymmentä muuta innokasta lähes eksyimme tyhjälle asemalle. Jopa junaliput olivat samanlaiset kuin neljä vuotta sitten Kiinassa (eri väriset tosin). Aseman henkilöstö seisoi asennossa rohkeimpien tehdessä kunniaa, kun juna vihdoin pääsi matkaan. Suurin osa rautatieverkon työntekijöistä on siis kiinalaisia, junan "lentoemäntiä" lukuunottamatta, jotka olivat paikallisia.

Junassa oli ehkä kymmenen vaunua, joista puolet oli varattu kansainvälisille matkustajille, kun toinen puolisko oli vain Etiopian puolella matkustavia. 

Ensimmäiset seitsemän tuntia tuijotimme ikkunasta kameleita, vuohia sekä muutamia eksyneitä apinoita ja sakaaleja. Mahtui siihen väliin tyhjää autiomaatakin, mutta aina välillä innoissamme kehuimme toisillemme nähneemme jotain mahtavaa, kuten vanhassa Kummelin "lintubongarit" -sketsissä. Etiopian viimeisellä asemalla ennen rajaa, Dire Dawassa, juna täyttyi Djiboutilaisista "huumekuriireista".  Kävi nimittäin ilmi, että khat -niminen kasvi, johon olemme matkoillamme aiemminkin törmänneet, on kiellettyjen aineiden listalla matkalla Djiboutiin. Siinä sitten ihmettelimme loppumatkan, kun vanhat mummot ja nuoret pojat tunkevat hieman saunavihtojen näköisiä oksanippuja housuihinsa, hameidensa alle, kenkiinsä, perunapussien pohjalle ja niin edelleen.

Kun vihdoin saavuimme perille, alkumatkasta siisti juna oli nyt kuin pommin jäljiltä. Tuntuu että paikalliset jopa hieman nauroivat meille, kun keräilimme kaikki roskamme muovipussiin ja veimme ne junan pääroskikseen. Khatin varsia, heinää ja muuta paskaa oli lattiat niin täynnä, että välillä olisi tarvittu miracle cleaneria, tai jotain muuta TV:stä tuttua siivoushärveliä tietä raivaamaan.

That's all folks :)

---

Junasta poistuttuamme jouduimme taas taksikuskin ryöstämäksi, ja sitten saavuimme keskelle Djiboutin pääbussiaseman meteliä. Hotellimme sijaitsi erittäin keskeisellä paikalla. Djiboutissa viralliset kielet ovat ranska ja arabia. Arabiaa emme osaa, ja ranskaa yritämme vasta opetella. Tämä tuottaa välillä suuria ongelmia. Vielä suurempia ongelmia tuottaa se että suurin osa kansasta kuitenkin puhuu täällä ihan muita kieliä - Wikipediasta ihan piti tarkistaa - niin ainakin sellaisia kuin afar ja somalia. Esimerkiksi taksikuskit pystyvät taas siis sopimaan keskenään hintansa kesken neuvotteluiden, aina sellaisella kielellä, josta meillä ei ole mitään aavistustakaan.

Aina kannattaa kuitenkin yrittää puhua kieliä. Hississä kanssamme samaan aikaan osui samassa hotellissa kanssamme asuva arabimies. Hän lausui meille ystävällisen tervehdyksen: Salaam! Kaikesta sydämestäni vastasin välittömästi, ja lupaan, että ihan vahingossa sanoin: Shalom! samalla kun Mikko vastasi: Salaam! Mikon mielestä se oli kaukana siltojen rakennuksesta, mutta minun mielestäni se oikeastaan oli juuri sitä. Toivotimmehan me molemmat toisillemme sitä, mitä esim. Lähi-Itäkin kaipaa: rauhaa.

Pärjäilimme ihan hyvin sen muutaman päivän, minkä Djiboutissa vietimme. Juttuseuraa saimme paljon, eri kielillä. Mitään emme juuri ymmärtäneet. Onneksi pääsimme kuitenkin perille päivän politiikasta, kun kerran päiväkävelyllä merenrannalla pysähdyimme juomaan kokikset erääseen pieneen puotiin, jonka omistaja sattui olemaan filippiineiltä kotoisin oleva merimies, joka oli naimisissa eritrealaisen naisen kanssa, ja he siis asuivat nyt Djibouti cityssa. Hän kertoi meille murteellisella englannillaan kaiken Kiinan, Etiopian, Djiboutin ja Eritrean päivänpolttavimmista kysymyksistä ja pääministerien edesottamuksista. Pyytämättä ja yhden Coca-Colan aikana.

Ruotsia en tietenkään maininnut otsikossa, mutta kyllä me pääsimme sitäkin puhumaan. Pöytäämme istui kerran paikallinen mies, joka oli asunut Ruotsissa koko pienen ikänsä, ja halusi ihan välttämättä kertoa siitä meille kaiken, ruotsiksi. Ja halusi, mokoma, vielä kommenttejakin väliin, ruotsiksi. Oli det kyllä ihan jätte trevligt.

Olen nyt taas pitkin syksyä opetellut ranskaa ihan omaksi ilokseni ja Kuopion kansalaisopistoa tukeakseni. Mikko joutui kuulustelemaan minulta koko junamatkan sanoja, jotka lausun mielestäni todella hienosti. Todelliseen tulikokeeseen jouduin kuitenkin vasta, kun Djiboutissa kaksi hunnutettua pienokaista koulutyttöä tuli ujosti juttelemaan. Lausuin kuitenkin niin hienosti että loppujen lopuksi ainoa kommunikaatio oli nimien kysyminen ja sava? Sava! Sava sava!

Sitten olikin jo aika lähteä takaisin Etiopiaan. Onneksi tapasimme hotellissamme kaksi etiopialaista herrasmiestä, jotka olivat bisnesmatkalla naapurimaassaan. He ehdottivat että jakaisimme taksin juna-asemalle. Helposti ja edullisesti siis pääsimme matkaan, takaisin kohti Etiopiaa ja uusia pettymyksiä. Eikun kohti uutta päivää ja uusia kujeita.

Rankempaa pohdintaa näin alkuunreissuun

Tämä on opettavainen tositarina.

Lumen jo laskeuduttua Suomen savoon, läksimme rinkat selässämme Kuopion rautatieasemalle. Juna vei meidät Tikkurilan kautta Helsinki-Vantaalle, josta meidät pelasti pois Turkish Airlines.

Meillä oli 21 tunnin välipysähdys Turkissa ennen Afrikkaan siirtymistä. Mikon Matkat&co. oli onneksi varannut meille valmiiksi kelpo hotellin Istanbulista, joten pääsimme lennon jälkeen lepäilemään. Istanbul ei ole taaskaan sellainen kaupunki, johon välttämättä ehdoin tahdoin haluaisin mennä lomailemaan, mutta olosuhteiden pakosta löydän itseni sieltä tasaisin väliajoin. Vähän kuin Dubai.

Kävimme suurbasaarissa, jossa oli paljon kaikkea myytävänä. Olisin ehkä voinut taas ostaakin jotain, jos myyjät eivät olisi olleet niin ammattimaisia turistimyyjiä. Ei sitä vaan jaksa, miksi edes menimme? Kävimme myös maanalaisessa vesisäiliössä, jossa on kuvattu Dan Brownin Infernoon perustuvan elokuvan viruksen räjäytyskohtaus. Se on kaunis paikka, ei ihme että se on kiinnostanut taiteellisia ihmisiä. Joku James Bondin kohtaus on ilmeisesti myös siellä kuvattu.

Koska meillä oli vielä aikaa, lähdimme katsomaan Hagia Sofiaa ja Sinistä Moskeijaa. Hagia Sofia oli suljettu ilmeisesti remontin vuoksi. Siniseen Moskeijaan olisi päässyt sisälle, mutta en kokenut sitä niin tärkeäksi vierailuksi että olisin alistunut huivipakkoon - päässäni oleva huopainen lierihattu ei olisi kelvannut nöyryytymisen vuoksi tehtävään pään peittämisen - joten istuskelin odottelemassa puistossa sen aikaa, kun Mikko kävi sisäpihalla ottamassa valokuvia.

Lähdimme moskeija-alueelta turistiselle kadulle, jossa oli kahviloita ja ravintoloita vieri vieressä. Levähdimme pizzerian terassilla. Luppoaikana keskustelimme muun muassa poliittisista mielipide-eroistamme. Mikä miellyttävä keskustelunaihe pariskunnalle lomalla! Konsensusta keskustelussamme ei tietenkään löytynyt.

Puheeksi tulivat myös toivematkakohteet. Sanoin heti, että onneksi pääsemme pian pois Istanbulista, jonka en enää kokenut kykenevän antamaan minulle enää mitään yllättävää ja ihmeellistä. Mutta eipä kulunut siitä kauaakaan, kun kadulla vastaani käveli vanha kaupustelija, kuten kymmenet muut kaupustelijat. Tämä mies kantoi kädessään kahta yksinkertaisen näköistä rakennelmaa, joihin jostain syystä kiinnitin enemmän huomiota kuin muihin.

Miehellä oli käsissään kaksi siltaa, jotka näyttivät yläkoululaisen askarteluilta. Ehkä juuri siihen rakennelmien kömpelyyteen kiinnitin huomioni. Siltojen ei tarvitse aina olla suuria eikä hienoja, ei taiteilijan tai nimekkään rakentajan teoksia. Muistaen hetki sitten aviomiehelleni ilmaisemani jyrkkämieliset poliittiseet mielipiteet, koin arvostusta tuota vanhusta kohtaan.

Tuntematon käsityöläinen Istanbulin turistisella kauppakadulla voi joskus vaikuttaa vahvemmin kuin suosituimmat tai mahtavimmat poliitikot, jotka laput silmillään ajavat omaa ideologiaansa, vastapuolta kuuntelematta tai kunnioittamatta. On hieno kutsumus olla sillanrakentaja, vaikka sen yksinkertaisimmassakin muodossa. Ja ehkä juuri siten.

Sitten Turkish Airlines ystävällisesti lennätti meidät Turkista Afrikan mantereelle. Etiopian Addis Abeban vilinässä vihdoin pääsin reissutunnelmaan, hetkelliseen vapauteen arjen työkuvioista.

Mikon Matkat&co. onnistui hotellivalinnassa; en ole keksinyt edullisesta majoituksestamme mitään valittamista.  Nyt kuuluu asiaan että sähköt ovat poikki monta tuntia päivässä, kylpyhuoneen lattiakaivo ei aina vedä, aamupalalla on puuro joskus kylmää, wifi on heikko (on ihme, jos saan tämän tekstin ladattua blogiin - joskin on vielä suurempi ihme, jos joku lukee sitä blogia) ja kymmenen sukkaparin pyykinpesu maksaa enemmän kuin maksaisi ostaa uudet kymmenen sukkaparia. Toisaalta täällä mopataan lattiat joka päivä, pyyhkeet vaihdetaan ilman muuta ja henkilökunta on mitä parhain.

Tapasimme hotellissamme suomalaisen Pekan, joka on työprojektissa Addis Abebassa. Hän se oli, joka tunnisti meidät maanmiehikseen korostuksestamme - mehän, kosmopoliitit, puhumme mielestämme niin mahtavaa englantia - ja tuli juttusille.

Kaksi viikkoa aikaisemmin suomalais-etiopialainen pariskunta avasi Ravintola-nimisen ravintolan Addis Abebaan. Ravintola sattui sijaitsemaan 800 metriä hotellistamme. Joulukuun viides päivä kävelimme Mikon kanssa katua pitkin hotelliimme päin, ja minä satuin katsomaan oikealle. Näin Ravintola -kyltin. Hetkellisesti hämmennyin, sillä täällä joskus paikallisesta kielestä latinalaisille aakkosille käännetyt sanat muistuttavat suomen kielen sanoja, merkityksen ollessa kuitenkin aivan eri. Esimerkiksi täällä on Arki-nimisiä kukkalaatikoita ja Matti-elokuvateatteri.

Kävimme tutkimassa asiaa, ja saimme tietää Ravintolan historiasta. Lupasimme tulla takaisin seuraavana päivänä. Lähdimme siis hotellimme suomalaisella edustajistolla Ravintolaan juhlistamaan Suomen itsenäisyyttä. Oli kuudes joulukuuta vuonna 2018, Suomen itsenäisyyden 101-vuotisjuhlapäivä. Ravintolan omistajaperhe on aivan ihana. Heidän kaksi suloista pikkulastaan, jotka puhuvat suomeakin, pitivät omaa itsenäisyyspäivänriehaansa Suomelle laulaen, mutta olivat vähän liian ujoja tulemaan juttelemaan.

Mieletin mielessäni, miten ihanasti ne lapset erosivatkaan takavuosien itsenäisyyspäivän anarkisteista, jotka rikkoivat ikkunoita, puhumattakaan poliisihevosen pahoinpiteilijoistä tai tämänvuotisista uusnatseista. Lasten itsenäisyyspäivän rieha oli puhdasta iloa. Äidin kotimaan kunnioitusta isän kotimaassa.

Seuraavana päivänä tapahtui se tarinani toinen opetus. Rankka sellainen, ja kaukana siltojen rakennuksesta. Kävelimme keskellä kirkasta päivää lounaalta hotellia kohti, kun mies tuli paikalliseen tapaan tarjoamaan myytävää. Samalla hetkellä toiselle puolellemme ilmestyi pienempi poika. Yhtäaikaa kun Mikko huusi: "anna olla!" minä näin miehen yrittävän työntää kättään Mikon taskuun, missä oli puhelin. Samassa hässäkässä pienempi poika yritti lähestyä. Tartuin vaistomaisesti taskuvarasta kynsillä varastavan käden ojentajalihaksesta, ja hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen, alistuva. Varastava käsi herpaantui. Käänsin katseeni pikkupoikaan, joka ei ollut päässyt onneksi lähelle Mikon suojellessa meitä molemmille puolille. Poika näytti salamannopeasti rauhanmerkkiä ja perääntyi. Adrenaliinin maku tuntui, tapahtuma oli tullut niin yllättäen. Menimme heti sisätiloihin, läheiseen kahvilaan juomaan vahvat etiopialaisen kahvit. Sydän hakkasi, mutta olimme kiitollisia etteivät varkaat onnistuneet.

Mikä se tarinan opetus sitten oli? No, haluan rauhaa ja haluaisin oppia rakentamaan edes yksinkertaisimman sillan. Mutta maailma ei ole rauhallinen. Joskus joutuu puolustamaan itseään ja läheisiään hyökkäyksiltä, ja joskus siihen tarvitaan myös kynsiä. Monimutkaista. Kaikkein koskettavinta tässä olivat kuitenkin ehkä ne lapset, toiset viattomasti iloitsevat, toiset kaduilla varastelevat.