Pamir ja Afganistanin Pamir

Olen lukenut kirjailijoista ja heidän luomisprosesseistaan. Joku haluaa hakata tekstinsä paperille mekaanisella kirjoituskoneella, joku kirjoittaa lyijy- tai sulkakynällä, tai pergamentille, joku sanella koneeseen tai haamukirjoittajalle. Minä haluaisin sellaisen laitteen, joka lukisi idean päästäni - kaiken sen mitä haluaisin ilmaista - ja pukisi sen sanoiksi.

Kun matkustelee Maata ympäriinsä, helposti käy niin, että olisi liikaa sanottavaa ja niin vähän aikaa ja kykyä kirjoittaa. Minulle kävi näin Kasakstanissa, Kirgisiassa ja Tadžikistanissa. Eritoten minulle kävi niin Pamir Highwaylla.

Pamir Highway on siis maailman toiseksi korkein valtatie, joka kulkee osittain vanhaa silkkireittiä pitkin. Me lähdimme matkaan Kirgisian Oshista, ja päädyimme Tadžikistanin Dušanbeen. Koska olemme laiskoja ja mukavuudenhaluisia, emme tehneet niinkuin ne kaikki reippaat ja rohkeat, jotka menivät sinne polkupyörillä. Heitä tapasimme useita matkan varrella, pari ruotsalaistakin. Pääsimme loistamaan perifeeristen kielien taidollamme.

Meilläpä oli Toyota Higlander, ja kuljettaja, joka esittäytyi meille ehkä mielestään oikeaa nimeään helpommalla nimellä. Me emme koskaan muistaneet sitä nimeä ja aina yritimme kiertää lauseen, jossa olisimme joutuneet puhuttelemaan häntä nimellä. Tiedustelin ovelasti kaksi kertaa matkan varrella, mikä hänen nimensä olikaan, mutta aina se oli minulle vain muutama kirjain peräkkäin. Eräässä poliisiratsiassa ihan reissun lopulla näin vahingossa hänen ajokorttinsa, jossa luki Abdullah. Sen nimen olisin heti tiennyt ja muistanut, koska sen niminen henkilö esiintyi Hergén albumissa Tintti Mustan kullan maassa. No, meillä oli muutenkin koko reissun ajan vähän kielipulmia, koska emme puhu kirgisiaa ja tunnemme vain muutaman sanan venäjää, ja kuskimme puhui vain kirgisiaa ja venäjää eikä juurikaan englantia.

Olimme varanneet Pamirin matkan siis oshilaisesta matkatoimistosta. Työntekijä vakuutti meille, että kuskimme osaa jotakuinkin puhua englantia, mitä hän ei osannut lainkaan. En enää ikinä halua joutua ostamaan minkäänlaista retkipakettia matkatoimistoilta tai reissuagenteilta, koska niissä tulee lähes poikkeuksetta ongelmia. Autoon luvattiin ilmastointi, mutta sen huolto oli "unohdettu" joten sitä ei ollut, ja luvattu vesikin loppui. Onneksi matkan varrella oli kuitenkin silloin tällön kauppoja ja kahviloita, joista saimme vettä. Ja onneksi ikkunan sai auki, tosin välillä hiekka vähän pöllysi joten kuumuudestakin sai kärsiä.

Kielipulmat kulminoituivat lähinnä majoituksissa ja ruoka-aikoina, ja koskivat lähinnä minua, koska olen kasvissyöjä, ja Mikkoa vaativampi majoitusten hintalaadun suhteen. Olisin halunnut varata itselleni option useampiin majoitusvaihtoehtoihin kuin niihin tuttujensa mökkeihin, mihin kuskimme meidät automaattisesti kuskasi. En haluaisi maksaa piilokuluina auton tullimaksuja, saati kuljettajan ruokaa ja majoitusta, jota meille alun perin mainostettiin suuriäänisesti täysin ilmaiseksi matkan varrella olevissa majataloissa. Mikään ei ole ilmaista - meidän huoneemme ja ruokamme hintaanhan se oli lisätty.

Mutta minkäs teet, kun olet maatilalla vuoristossa, kuljettajan ja paikallisen perheen kanssa. Heistä kukaan ei ymmärrä mitä minä yritän sopottaa. Venäjäksi osaamani sanat olivat: minä rakastan, ja eläin- sanan jouduin katsomaan sanakirjasta. Sitten Njet! ja käsi kurkun poikki ja životnoje (eläin?) Tästä luovasta venäjänkielisestä mimiikastani huolimatta jouduin toteamaan että saamani ruoka on kanan- tai lampaanrasvassa lilluva keitto, josta on isoin lihapala noukittu pois - hyvällä tahdolla Mikon lautaselle.

Välillä yövyimme teltassa, kun kuskimme sattumalta vei meidät paikkaan, jossa tilan emäntä tai isäntä ei kehdannut pyytää lähipellolle majoittumisesta hotellihuoneen hintaa. Telttamajoitusta ja omia eväitä suosittelisin kaikille matkailijoille, jotka eivät halua maksaa ylihintaa dormeista, toissapäiväisen leivän särpimäisestä keittoillallisesta, ja kahden kananmunan sekä laimean teen ja tomaattipalan aamiaisesta.

Mutta ehdottomasti Pamirin tielle kannattaa lähteä. Ehkä sittenkin mieluiten polkupyörällä, hitaasti etenemään, nauttimaan järkyttävistä vuoristokorkeuksista, lampaiden ja vuohien tienvaltauksista ja tien varrella kasvavan aprikoosipuun lohdullisesta varjosta. Nauttimaan yhtäkkiä pariviikkoisten koiranpentujen kohtaamisesta kauhean pelottavien sotilaiden hallinnoimalla tarkastuspisteellä. Ja tapaamaan kylien ihmisiä ja pieniä ihmislapsia, ymmärtämään jotain heidän riemustaan uudesta aamusta kouluun mennessään. Oppimaan jotain heidän hassujen kielten oppimisen taidostaan ja universaalista ihmisyyden tajustaan, kun he kohtaavat heille täysin vieraasta kulttuurista tulevan ihmisen.

Katsoin Pamir Highwayn pyöräilijöitä auton ikkunasta silloin säälien, mutta näin tarkemmin asiaa pohdittuani jotenkin ymmärrän, miksi he ovat sinne lähteneet.

Pamir Highway: Part Afganistan border

Tämä nyt saa oman lukunsa tarinaani. Paras kohta koko matkalla oli pitkä, pitkä tieosuus, joka kulki aivan Tadžikistanin ja Afganistanin rajalla. Vain joki oli välissämme. Välillä kivenheitto. Onneksi kukaan ei sitä kiveä meitä kohtaan heittänyt, vaikka kuskimme siitä ehkä venäjäksi vitsailikin, jos oikein ymmärsin.

Maisema oli uskomattoman kaunista; Panj-joki vaahtosi koskena tyyntyen suvantoon. Vain riehuakseen kohta kahta kauheammin. Yhtäkkiä siihen liittyi Afganistanin vuorilta tuleva erivärinen virtaus. Molemmin puolin Himalajan jyrkänteet kohosivat - välillä kesäisinkin lumihuippuisiin korkeuksiin.

Toki näin vain maan rajaseutua ja vuoristokyliä, mutta siinä vaiheessa kun huutelin paikallisten kanssa, katselin sadonkorjuuta tai paikallisten takapihoja kolmatta päivää, koin ansaitsevani Afganistanin maapisteen.