Siellä meidän ollessamme sattui olemaan yhtäaikaa maan itsenäisyyspäivä, ja Mikon syntymäpäivän vuosipäivä. Joten me tietenkin (hillitysti tietenkin) liputimme ja kunnioitimme maan itsenäisyyttä, paikallisten katsoessa ihmeissään vieressä, että mitä ihme turisteja nuokin taas ovat. Se heille suotakoon. Tosin ihmettelin, kun aika monella itsenäisyysjuhlintaan vapaasti (?) osallistuvalla naisella oli hijab, ja sitten taas toisaalta tosi monella miehellä Russia -teksti paidassa. No, en halua sekaantua tähän hankalaan poliittiseen yhdistelmään, vaikka mieluiten olisin juhlinut yhdessä kaikkien kanssa onnellisena itsenäisen maan itsenäisyyspäivää. No, onneksi oli Mikko, ja Mikon synttärit, mitä juhlia, kun kerran tuo itsenäisyyspäivä oli niin raskas.
Mikko kertoo seuraavaksi siirtymisestä Tadzikistanista Uzbekistaniin ja eritoten sen hankalasta lentokenttäosuudesta:
Voi Pojat! Lentomme Dushanbesta Tashkentiin lähti 03:05 paikallista aikaa. Meidän mottonamme on mieluummin kyllästyä lentokentällä kuin myöhästyä lennolta, joten lähdimme lentokentälle hieman yli puolenyön. Matkaa oli kuutisen kilometriä, joten taksimme taittoi sen noin viidessätoista minuutissa.
Lentokentälle saavuttuamme huomasimme, että sisäänkäyntejä on kolme. Oikeanpuolimmaisessa oli jonkin näköistä ruuhkaa, joten päätimme kokeilla kahta muuta. Noh, molemmissa paikalliset poliisit viittoivat, että tuo oikeanpuoleinen on oikein hyvä sisäänkäynti, joten käykääpä sinne. Oven läheisyyteen päästyämme, totesimme että sisään yrittää noin 500 ihmistä, joista 95% on paikallisia miehiä. Ei millään hyvällä paikallisia miehiä kohtaan, mutta ette te pärjää kyynärpäätaistelussa kokenutta suomalaista matkailijaa vastaan.
Hetken siinä rynnittyäni olin saanut raivattua tien meille molemmille ensimmäiseen läpivalaisuun, joka oli siis ennen sisäänpääsyä kentälle. Turvatarkastus itsessään ei ollut mikään ongelma, koska laukut meni röntgenin läpi, minä piippasin, Saara piippasi, mutta se kuulemma haitannut, ja matka jatkui. Huhujen mukaan ei piipattu tarpeeksi, jotta oltaisiin päästy jatkokierrokselle.
Sisäänpäästyämme näin kyltin, tutun ja turvallisen check-in valomainoksen. Vinkkasin Saaralle, että tuonne vain ja kohti määränpäätä. Hetken kuluttua ihmettelin, että keskelle käytävää on muodostunut epämääräinen häröpallo, eikä ohitse pääse. Pian selvisi että se oli seuraava turvatarkastus, jonka takana oli ne check-in tiskit. Pallossa oli paljoakaan valehtelematta noin 300 ihmistä laukkuineen.
Turvatarkastajat huusivat kaupunkeja joihin seuraavat lennot olivat lähdössä. Kuulin päässäni etäisesti tutun Moskovan ja nostin lapani ylös. Ei aikaakaan kun turvamies nappasi kädestä ja alkoi vetämään minua väkijoukon lävitse. Tässä vaiheessa Saara oli jäänyt jo noin kymmenen metrin ja sadan kyynärpään taakse. Osoitin Saaraa sormellani, ja näytin että tänne päin, jolloin hämmentyneet paikalliset työnsivät Saaran kohti turvatarkastusta.
Turvatarkastus oli pelkkä muodollisuus, seuraavana oli edessä check-in. Noh, se meidän lentohan ei suuntautunut Moskovaan vaan Tashkentiin, joten sain muutamia lähes tappavia katseita odotellessamme omaa vuoroamme kirjautumiseen.
Seuraava koettelumus tapahtui passintarkastuksessa. Kaikki ne tyytymättömät miehet tunkivat eteemme jonossa, kunnes eräs virkailija kyllästyi moiseen, määräsi kaikki ihmiset jonoon ja meidät jonon kärkeen. Käytin kohtuu montaa strastuitsea moikkaillessani heille tullivirkailijan vanavedessä.
Viimeinen episodi sattui lähtöportilla. Lentomme kuulutettiin, jolloin kaikki innokkaimmat siirtyivät lähtöportille. Me emme olleet siinä joukossa. Bussi tuli portille, ihmisiä otettiin sisään, kaikki oli normaalia. Sitten ilmoitettiin, että bussi on täynnä. Edelleen normaalia mielestämme. Seuraavaksi samalle portille kuulutettiin lento Bukharaan. Ihmiset bussiin ja niin edelleen. Seuraavaksi Urgench. Tässä vaiheessa lentomme kohdalla luki taulussa departed. Ihmiset panikoivat, kaikki huusivat Tashkentia, turhaan. Nyt kuulemma pakataan muita koneita. Noin 40 minuuttia selvityksen alettua, meille (ja noin 50 muulle) ilmoitettiin, että olette hieman myöhässä, mutta lentoyhtiö päätti kuitenkin odottaa teitä. Kiitos lentoyhtiö (nimi poistettu), kun päästitte meidät koneeseen, vaikka emme ensimmäiseen bussiin kerinneet.
Kiitos Mikko, Moskovasta. Takaisin Uzbekistaniin. Äänessä on jälleen Saara.
Pääsimme siis sitten kuitenkin uuteen maahan. Edessämme olivat uudet mahdollisuudet ja tuoreet tilanteet nolata itsensä, menettää rahansa ja masentua. Uzbekistaniin saavuttuamme eteläkorealaiset jyräsivät meidät lentokentällä, ja siitä turistijuhlasta sitten lähdimme katselemaan kuivunutta Aralin merta ja kierimään ihmiskunnan pahuudessa ja luonnonvarojen tuhlaavaisuudessa. Entisen järven nyt kuivuneella aavikolla makaavat laivat saivat minut kuitenkin entistä enemmän myös arvostamaan sitä vesien ihanaa runsautta, mitä meillä tällä hetkellä Suomessa on. Toivottavasti osaamme myös suojella vesiemme lähteitä, ettei kukaan iso valta tai rahanahneus vain pääse niihin käsiksi, niin kuin kävi Uzbekistanin Aralille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti