Päivä päivän jälkeen Tadzikistanista Uzbekistaniin

Himalajan vuoristotien ja Afganistanin rajalla vietettyjen päivien jälkeen meillä oli muutama rauhallinen päivä Tadzikistanissa. Asuimme enimmäkseen isomman puoleisessa kaupungissa Dushanbessa, jossa oli kaikesta pölystään, saasteistaan ja neuvostonaikaisesta rakennuskannastaan huolimatta aika helppoa ja hauskaa asua. Ei niin kevyttä ja raskasta kuin maaseudulla ja vuorilla, mutta erilailla kevyttä ja raskasta.

Siellä meidän ollessamme sattui olemaan yhtäaikaa maan itsenäisyyspäivä, ja Mikon syntymäpäivän vuosipäivä. Joten me tietenkin (hillitysti tietenkin) liputimme ja kunnioitimme maan itsenäisyyttä, paikallisten katsoessa ihmeissään vieressä, että mitä ihme turisteja nuokin taas ovat. Se heille suotakoon. Tosin ihmettelin, kun aika monella itsenäisyysjuhlintaan vapaasti (?) osallistuvalla naisella oli hijab, ja sitten taas toisaalta tosi monella miehellä Russia -teksti paidassa. No, en halua sekaantua tähän hankalaan poliittiseen yhdistelmään, vaikka mieluiten olisin juhlinut yhdessä kaikkien kanssa onnellisena itsenäisen maan itsenäisyyspäivää. No, onneksi oli Mikko, ja Mikon synttärit, mitä juhlia, kun kerran tuo itsenäisyyspäivä oli niin raskas.

Mikko kertoo seuraavaksi siirtymisestä Tadzikistanista Uzbekistaniin ja eritoten sen hankalasta lentokenttäosuudesta:

Voi Pojat! Lentomme Dushanbesta Tashkentiin lähti 03:05 paikallista aikaa. Meidän mottonamme on mieluummin kyllästyä lentokentällä kuin myöhästyä lennolta, joten lähdimme lentokentälle hieman yli puolenyön. Matkaa oli kuutisen kilometriä, joten taksimme taittoi sen noin viidessätoista minuutissa. 

Lentokentälle saavuttuamme huomasimme, että sisäänkäyntejä on kolme. Oikeanpuolimmaisessa oli jonkin näköistä ruuhkaa, joten päätimme kokeilla kahta muuta. Noh, molemmissa paikalliset poliisit viittoivat, että tuo oikeanpuoleinen on oikein hyvä sisäänkäynti, joten käykääpä sinne. Oven läheisyyteen päästyämme, totesimme että sisään yrittää noin 500 ihmistä, joista 95% on paikallisia miehiä. Ei millään hyvällä paikallisia miehiä kohtaan, mutta ette te pärjää kyynärpäätaistelussa kokenutta suomalaista matkailijaa vastaan. 

Hetken siinä rynnittyäni olin saanut raivattua tien meille molemmille ensimmäiseen läpivalaisuun, joka oli siis ennen sisäänpääsyä kentälle. Turvatarkastus itsessään ei ollut mikään ongelma, koska laukut meni röntgenin läpi, minä piippasin, Saara piippasi, mutta se kuulemma haitannut, ja matka jatkui. Huhujen mukaan ei piipattu tarpeeksi, jotta oltaisiin päästy jatkokierrokselle.

Sisäänpäästyämme näin kyltin, tutun ja turvallisen check-in valomainoksen. Vinkkasin Saaralle, että tuonne vain ja kohti määränpäätä. Hetken kuluttua ihmettelin, että keskelle käytävää on muodostunut epämääräinen häröpallo, eikä ohitse pääse. Pian selvisi että se oli seuraava turvatarkastus, jonka takana oli ne check-in tiskit. Pallossa oli paljoakaan valehtelematta noin 300 ihmistä laukkuineen. 

Turvatarkastajat huusivat kaupunkeja joihin seuraavat lennot olivat lähdössä. Kuulin päässäni etäisesti tutun Moskovan ja nostin lapani ylös. Ei aikaakaan kun turvamies nappasi kädestä ja alkoi vetämään minua väkijoukon lävitse. Tässä vaiheessa Saara oli jäänyt jo noin kymmenen metrin ja sadan kyynärpään taakse. Osoitin Saaraa sormellani, ja näytin että tänne päin, jolloin hämmentyneet paikalliset työnsivät Saaran kohti turvatarkastusta.

Turvatarkastus oli pelkkä muodollisuus, seuraavana oli edessä check-in. Noh, se meidän lentohan ei suuntautunut Moskovaan vaan Tashkentiin, joten sain muutamia lähes tappavia katseita odotellessamme omaa vuoroamme kirjautumiseen.

Seuraava koettelumus tapahtui passintarkastuksessa. Kaikki ne tyytymättömät miehet tunkivat eteemme jonossa, kunnes eräs virkailija kyllästyi moiseen, määräsi kaikki ihmiset jonoon ja meidät jonon kärkeen. Käytin kohtuu montaa strastuitsea moikkaillessani heille tullivirkailijan vanavedessä.

Viimeinen episodi sattui lähtöportilla. Lentomme kuulutettiin, jolloin kaikki innokkaimmat siirtyivät lähtöportille. Me emme olleet siinä joukossa. Bussi tuli portille, ihmisiä otettiin sisään, kaikki oli normaalia. Sitten ilmoitettiin, että bussi on täynnä. Edelleen normaalia mielestämme. Seuraavaksi samalle portille kuulutettiin lento Bukharaan. Ihmiset bussiin ja niin edelleen. Seuraavaksi Urgench. Tässä vaiheessa lentomme kohdalla luki taulussa departed. Ihmiset panikoivat, kaikki huusivat Tashkentia, turhaan. Nyt kuulemma pakataan muita koneita. Noin 40 minuuttia selvityksen alettua, meille (ja noin 50 muulle) ilmoitettiin, että olette hieman myöhässä, mutta lentoyhtiö päätti kuitenkin odottaa teitä. Kiitos lentoyhtiö (nimi poistettu), kun päästitte meidät koneeseen, vaikka emme ensimmäiseen bussiin kerinneet.

Kiitos Mikko, Moskovasta. Takaisin Uzbekistaniin. Äänessä on jälleen Saara.

Pääsimme siis sitten kuitenkin uuteen maahan. Edessämme olivat uudet mahdollisuudet ja tuoreet tilanteet nolata itsensä, menettää rahansa ja masentua. Uzbekistaniin saavuttuamme eteläkorealaiset jyräsivät meidät lentokentällä, ja siitä turistijuhlasta sitten lähdimme katselemaan kuivunutta Aralin merta ja kierimään ihmiskunnan pahuudessa ja luonnonvarojen tuhlaavaisuudessa. Entisen järven nyt kuivuneella aavikolla makaavat laivat saivat minut kuitenkin entistä enemmän myös arvostamaan sitä vesien ihanaa runsautta, mitä meillä tällä hetkellä Suomessa on. Toivottavasti osaamme myös suojella vesiemme lähteitä, ettei kukaan iso valta tai rahanahneus vain pääse niihin käsiksi, niin kuin kävi Uzbekistanin Aralille.

Pamir ja Afganistanin Pamir

Olen lukenut kirjailijoista ja heidän luomisprosesseistaan. Joku haluaa hakata tekstinsä paperille mekaanisella kirjoituskoneella, joku kirjoittaa lyijy- tai sulkakynällä, tai pergamentille, joku sanella koneeseen tai haamukirjoittajalle. Minä haluaisin sellaisen laitteen, joka lukisi idean päästäni - kaiken sen mitä haluaisin ilmaista - ja pukisi sen sanoiksi.

Kun matkustelee Maata ympäriinsä, helposti käy niin, että olisi liikaa sanottavaa ja niin vähän aikaa ja kykyä kirjoittaa. Minulle kävi näin Kasakstanissa, Kirgisiassa ja Tadžikistanissa. Eritoten minulle kävi niin Pamir Highwaylla.

Pamir Highway on siis maailman toiseksi korkein valtatie, joka kulkee osittain vanhaa silkkireittiä pitkin. Me lähdimme matkaan Kirgisian Oshista, ja päädyimme Tadžikistanin Dušanbeen. Koska olemme laiskoja ja mukavuudenhaluisia, emme tehneet niinkuin ne kaikki reippaat ja rohkeat, jotka menivät sinne polkupyörillä. Heitä tapasimme useita matkan varrella, pari ruotsalaistakin. Pääsimme loistamaan perifeeristen kielien taidollamme.

Meilläpä oli Toyota Higlander, ja kuljettaja, joka esittäytyi meille ehkä mielestään oikeaa nimeään helpommalla nimellä. Me emme koskaan muistaneet sitä nimeä ja aina yritimme kiertää lauseen, jossa olisimme joutuneet puhuttelemaan häntä nimellä. Tiedustelin ovelasti kaksi kertaa matkan varrella, mikä hänen nimensä olikaan, mutta aina se oli minulle vain muutama kirjain peräkkäin. Eräässä poliisiratsiassa ihan reissun lopulla näin vahingossa hänen ajokorttinsa, jossa luki Abdullah. Sen nimen olisin heti tiennyt ja muistanut, koska sen niminen henkilö esiintyi Hergén albumissa Tintti Mustan kullan maassa. No, meillä oli muutenkin koko reissun ajan vähän kielipulmia, koska emme puhu kirgisiaa ja tunnemme vain muutaman sanan venäjää, ja kuskimme puhui vain kirgisiaa ja venäjää eikä juurikaan englantia.

Olimme varanneet Pamirin matkan siis oshilaisesta matkatoimistosta. Työntekijä vakuutti meille, että kuskimme osaa jotakuinkin puhua englantia, mitä hän ei osannut lainkaan. En enää ikinä halua joutua ostamaan minkäänlaista retkipakettia matkatoimistoilta tai reissuagenteilta, koska niissä tulee lähes poikkeuksetta ongelmia. Autoon luvattiin ilmastointi, mutta sen huolto oli "unohdettu" joten sitä ei ollut, ja luvattu vesikin loppui. Onneksi matkan varrella oli kuitenkin silloin tällön kauppoja ja kahviloita, joista saimme vettä. Ja onneksi ikkunan sai auki, tosin välillä hiekka vähän pöllysi joten kuumuudestakin sai kärsiä.

Kielipulmat kulminoituivat lähinnä majoituksissa ja ruoka-aikoina, ja koskivat lähinnä minua, koska olen kasvissyöjä, ja Mikkoa vaativampi majoitusten hintalaadun suhteen. Olisin halunnut varata itselleni option useampiin majoitusvaihtoehtoihin kuin niihin tuttujensa mökkeihin, mihin kuskimme meidät automaattisesti kuskasi. En haluaisi maksaa piilokuluina auton tullimaksuja, saati kuljettajan ruokaa ja majoitusta, jota meille alun perin mainostettiin suuriäänisesti täysin ilmaiseksi matkan varrella olevissa majataloissa. Mikään ei ole ilmaista - meidän huoneemme ja ruokamme hintaanhan se oli lisätty.

Mutta minkäs teet, kun olet maatilalla vuoristossa, kuljettajan ja paikallisen perheen kanssa. Heistä kukaan ei ymmärrä mitä minä yritän sopottaa. Venäjäksi osaamani sanat olivat: minä rakastan, ja eläin- sanan jouduin katsomaan sanakirjasta. Sitten Njet! ja käsi kurkun poikki ja životnoje (eläin?) Tästä luovasta venäjänkielisestä mimiikastani huolimatta jouduin toteamaan että saamani ruoka on kanan- tai lampaanrasvassa lilluva keitto, josta on isoin lihapala noukittu pois - hyvällä tahdolla Mikon lautaselle.

Välillä yövyimme teltassa, kun kuskimme sattumalta vei meidät paikkaan, jossa tilan emäntä tai isäntä ei kehdannut pyytää lähipellolle majoittumisesta hotellihuoneen hintaa. Telttamajoitusta ja omia eväitä suosittelisin kaikille matkailijoille, jotka eivät halua maksaa ylihintaa dormeista, toissapäiväisen leivän särpimäisestä keittoillallisesta, ja kahden kananmunan sekä laimean teen ja tomaattipalan aamiaisesta.

Mutta ehdottomasti Pamirin tielle kannattaa lähteä. Ehkä sittenkin mieluiten polkupyörällä, hitaasti etenemään, nauttimaan järkyttävistä vuoristokorkeuksista, lampaiden ja vuohien tienvaltauksista ja tien varrella kasvavan aprikoosipuun lohdullisesta varjosta. Nauttimaan yhtäkkiä pariviikkoisten koiranpentujen kohtaamisesta kauhean pelottavien sotilaiden hallinnoimalla tarkastuspisteellä. Ja tapaamaan kylien ihmisiä ja pieniä ihmislapsia, ymmärtämään jotain heidän riemustaan uudesta aamusta kouluun mennessään. Oppimaan jotain heidän hassujen kielten oppimisen taidostaan ja universaalista ihmisyyden tajustaan, kun he kohtaavat heille täysin vieraasta kulttuurista tulevan ihmisen.

Katsoin Pamir Highwayn pyöräilijöitä auton ikkunasta silloin säälien, mutta näin tarkemmin asiaa pohdittuani jotenkin ymmärrän, miksi he ovat sinne lähteneet.

Pamir Highway: Part Afganistan border

Tämä nyt saa oman lukunsa tarinaani. Paras kohta koko matkalla oli pitkä, pitkä tieosuus, joka kulki aivan Tadžikistanin ja Afganistanin rajalla. Vain joki oli välissämme. Välillä kivenheitto. Onneksi kukaan ei sitä kiveä meitä kohtaan heittänyt, vaikka kuskimme siitä ehkä venäjäksi vitsailikin, jos oikein ymmärsin.

Maisema oli uskomattoman kaunista; Panj-joki vaahtosi koskena tyyntyen suvantoon. Vain riehuakseen kohta kahta kauheammin. Yhtäkkiä siihen liittyi Afganistanin vuorilta tuleva erivärinen virtaus. Molemmin puolin Himalajan jyrkänteet kohosivat - välillä kesäisinkin lumihuippuisiin korkeuksiin.

Toki näin vain maan rajaseutua ja vuoristokyliä, mutta siinä vaiheessa kun huutelin paikallisten kanssa, katselin sadonkorjuuta tai paikallisten takapihoja kolmatta päivää, koin ansaitsevani Afganistanin maapisteen.