Karnevaalit Trinidadissa ja stressitason laskuyritys Tobagossa

Caribbean Airlines lennätti meidät Kingstonista Trinidadin pääkaupunkiin Port of Spainiin. Sieltä siirryimme D'abadie-kylään, lähelle Arima-nimistä pikkukaupunkia. Mukavasta ja hyvästä hintalaatusuhde-Airbnb-majoituksestamme tyytyväisinä päätimme suostua isäntämme tarjoukseen lähteä ajelulle ympäri saarta. Kävimme hienossa viidakossa ja rannoilla sekä söimme paikallisia erikoisuuksia. Menimme erään islantilaisen sairaanhoitajan perintömaille Asa Wrghtiin, eli kolibrien ja muiden lintujen, eläinten ja kasvien suojelualueelle, mikä oli hieno, mutta hieman liian turistinen paikka.

Tarkoitus oli Asa Wrigthissä myös lähteä kävelylle viidakkoon. Tämän suunnitelman teki tyhjäksi se että meillä oli läpökkäät jalassa. Viidakkoretkelle olisi tietenkin vaadittu paremmat kengät käärmeiden ja muiden myrkyllisten olioiden vuoksi. Amatöörivirhehän se oli, mutta kun niin moneen paikkaan maailmassa pääsee myös lähes ilman isoja kenkiä, niin ei tullut edes mieleen ettei tuollaisen luonnonsuojelualueen poluille voisi lähteä.

Huomatkaa että jopa läpökkäät tuntuvat lomalla liian raskailta. Mieluiten sitä kävelisi paljain jaloin. Mutta koska maailma ei ole täydellinen, ja joku on saattanut heittää lasia maahan, tai jättää eritteitä eteemme, tai joku muu saattaa pistää tai purra tai muuten häiritä fysiologista tai kemiallista tasapainoamme, käytämme yhä läpökkäitä tuntemattomissa paikoissa kävellessämme. Kaikki sitä raskaammat kengät tuntuvat ylivoimaisilta.

Joten sitten kiersimme saarta muuten vain, ja palasimme sitten myöhemmin toisena päivänä Asa Wrightiin ottamaan kuvia linnuista.

Mutta sillä välimme lähdimme majoituspaikkamme emännän suloisen sisaren kanssa j'ouvertiin eli aamunkoiton juhlaan ennen karnevaaleja. Lähtö oli aamulla kello viisi, ja alkujuhla oli hieman laimea, mutta lopulta saimme oman osamme maaliroiskeista. Itse karnevaalit sitten katselimme Port of Spainissa.

J'ouvert-paitani leikkelyn jälkeen mutta
 ennen maaliroiskeita.

Olihan se karnevaali upeaa katsottavaa. Siitä voisi kirjoittaa monella tapaa. Minulle vaikuttavinta oli se että joku ajattelija tai taiteilija aina on suunnitellut ihan jokaisen karnevaaliseurueen asustuksen ja teeman. Kaikken vaikuttavin näkemistäni teemoista ei suinkaan - eikä tietenkään - ollut perinteinen samba-naku -tyyli, vaan merimieshenkinen Eyes of God. Ideologiasta voin olla eri mieltä, mutta bändin estetiikka ja taiteellinen toteutus sekä ilmiasu olivat erittäin kiehtovia!

Pegasos - vielä ilman siipiä, koska he vasta harjoittelivat
tässä vaiheessa - puujalkatyypit ja muita tärkeitä henkilöitä.

Yritimme lähteä karnevaalien jälkeen lepolomalle rauhalliseen rantasaareen Tobagoon. Mutta sepä, se matka sinne, oli niin rankkaa että ei edes oikein jaksaisi kirjoitttaa siitä. Trinidad-Tobago -lautta oli nimittäin jotain aivan uskomatonta, maan perseisen politiikan ja särkyneiden laivakoneiden sekamelskaa, niin ettei mitään rajaa. Voin kirjoittaa siitä erillisen tekstin jos joskus jaksan.

No pääsimme lopulta perille Tobagoon, ja saimme melko hyvän hotellin hinta-laatu suhteeltaan. Heti yritimme korvata lauttakatastrofiin menetetyt päivät ihanalla snorklausretkellä. Valitsemamme Sugar Lips -venettä ylläpitävä yritys kuitenkin hurmaantui paikalle tulleista ristelyalusten turisteista vähän liikaa, ja unohti kohdella asiakkaitaan yksilöinä. Yritys lupasi paljon, veloitti liikaa eikä antanut mitään. Joten tämä rentoutusyritys oli hieman turha yritys. Näin sentään pari raidallista kalaa, olin merellä puolitoista tuntia maksetun kolmen tunnin sijaan, ja maksoin koko reissusta 25 amerikan dollaria. Mitäs maksoin. Seuraavan kerran Tobagossa, JOS joskus ihmeen kaupalla eksyn tuohon surulliseen maailman kolkkaan, vaadin saada maksaa retkeni jälkikäteen JOS olen tyytyväinen siihen.

Karibialla on ihanaa! Ihmiset ovat ihania! Kolibrit ovat oikeasti uskomattoman ihania! Harmi vaan että joku täkäläinen liikemies aina onnistuu möhlimään käytännön asioissa, joiden pitäisi jo sujua ihmiskunnalta ihan hyvin.

Vaikka hotellimme täällä oli ihan kiva ja meillä oli uima-allas, en ollut kovin surullinen, kun lähdimme pois turistisesta Tobagosta ja tapasimme Grenadan ystävällisemmän saaren. Siitä kirjoitan sitten seuraavassa tekstissäni.

Matkustamisen sietämätön keveys

Treasure Beachilla oleskellessamme kävimme päiväretkellä Black Riverillä katsomassa paikallisia krokotiilejä. Ja olivathan ne hienoja, villejä krokotiilejä.

Yksi iso krokodiili.

Black Riverin jälkeen menimme Pelican Bariin, joka on keskelle merta tai ainakin pitkälle meren ranta-alueelle rakennettu hökkeli, jossa myydään syötävää ja juotavaa sekä Jamaika-krääsää. Paikalliset meripoliisit ilmestyivät sinne äkkiä veneellään, ja luulimme että nyt kaikki paikalliset ja nuoret amerikanturistit jäävät kiinni hallussapidosta tms. Mutta poliisit halusivatkin vain kaljaa.

Pelican Barin laitureille saa haluamaansa korvausta vastaan kaiverruttaa nimensä ja toki menimme siihen lankaan. Nyt nimemme koristavat Pelican Barin lankkua, kunnes lankku lahoaa, tai on liian täynnä nimiä, jolloin se korvataan uudella.

Me.

Lähdimme Treasure Beachilta rastapään reittitaksikuskin kyydissä Black Riveriin, josta otimme uuden taksin Santa Cruziin, josta otimme bussin Kingstoniin. Täälläkin on se kulttuuri että bussi ei lähde asemalta, ennen kuin se on täynnä. Pari tuntia siihen taas meni.

Täysi bussi tarkoittaa kirjaimellisesti sitä miltä se kuulostaa. Eli täydeltä. Jotkut paikallisetkin jo alkavat valittaa huonosta asiakaspalvelusta, kun viereen tungetaan aina uusi kaveri, kun jo luuli että rivi on täynnä. Täällä busseissa ei tunneta sellaista käsitettä kuin oma istuin, on vain se oma kroppa siinä jotenkin päin väännettynä ja polvet laskostettuna neljään osaan. Kropan vieressä on jonkun toisen kroppa, toivottavasti hyvällä hygienialla varustettuna. En koskaan vihaa ketään, mutta melkein joskus väsyneenä matkaajana vihaan bussinkuljettajia ja sisäänheittäjiä. Ei ole mitään arvostusta maksavia asiakkaita kohtaan. Odotan globaalia bussimatkustajien kapinaa, johon innolla osallistuisin ja tägäisin #metooalmostdiedinthebus.

On niissä bussimatkoissa silti hyviäkin puolia. Kun hyväksyy sen ahtauden ja epämukavuuden - koska ei voi muutakaan - saa kuunnella koko matkan ajan radiosta esim. paikallisen legendaarisen rasta-DJ:n yksinpuhelua Rihannan tai Mariah Careyn tai muiden soulsistojen ähkynän päälle karjuttuna. Sitten on niitä hienoja hetkiä, kun takana istuvista joku haluaa käydä pissalla kesken matkan, niin auto pysäytetään keskelle liikennettä, tyyppi kapuaa ikkunasta ulos (koska ei tietenkään pääse täpötäyden bussin ovelle), ja kun perässä ajanut kuorma-auto lähestyy, tyyppi huudetaan kuorossa takaisin ja bussi lähtee liikkeelle, tyyppi juoksee perään ja parkouraa ikkunasta sisään juuri ennen kuin kuorma-auto ohittaa.

Saavuimme kuitekin turvallisesti Kingstoniin ja sieltä seuraavana päivänä uudella samanlaisella ähkybussilla Port Antonioon. Paikallinen rastasisko tyttärineen majoitti meidät erittäin hyvällä hintalaatusuhteella paikkaan, jossa meillä on oma keittiö. Kävimme siis taas supermarketissa ostoksilla ja löysin itsestäni kokin, Mikko-parka joutui syömään tuotoksiani esimerkiksi tofu-kananmuna-callaloo -keittoa sekä sipulitofua artesaaniperunoilla ja chilikastikkeella, ja tietysti keitetyllä callaloolla. Onneksi välillä saimme maistaa myös Bourdainin kehumaa Boston Bayn jerkkiä, joka oli kyllä ihan ok. Bourdainin mukaan maailman parasta jerkkiä.

Voisiko joku lähettää minulle surffilaudan tänne extrapikapostissa? Boston Baylla on nimittäin aika mukavat aallot näin aloittelijalle. Ärsyttää vain maksaa 20 dollaria tai 2500 jamaikan dollaria tunnin lautavuokrasta. Varsinkin kun voimat eivät vain riitä yhtäkkiseen yritykseen, että kaikki pitäisi tehdä sen tunnin aikana. Tarvitsen hengailua laudan kanssa merellä, tutustumista paikan aaltoihin, kauhomista ja harjottelua. Boston Bay on aloittelijalle loistava paikka, mutta vain jos on oma lauta, liikaa rahaa tai paremmat tinkimistaidot.