Lienee paras täräyttää, uusi teksti

Matkan puoliväli on ylitetty jo ajat sitten. Liekkö ilmassa pienehköä reissuväsymystä, koskapa kumpikaan meistä ole hetkeen saanut aikaiseksi päivittää blogejamme. Jos väsymystä on, se rajoittuu kuitenkin vain blogeihin. Olemme tänä aikana edenneet Panamasta Costa Ricaan, ja sieltä Nicaraguaan.

Nicaraguassa San Juan sel Sur -nimisessä surffikylässä tuli vietettyä muutama yö. Aurinkoa ja lämpöä riitti, mutta olihan se aika tavalla vain jenkkinuorison kansoittama melukylä. Siellä tapasimme kuitenkin yllättäen kaksi suomalaisnuorukaista lomamatkallaan, ja vielä samana iltana kaksi suomalaista toimittajaa. Oli jotenkin outoa puhua suomea jonkun muun kuin Mikon kanssa, ihan kuin joku olisi yhtäkkiä oppinut meidän salakieltä :D

Siirryimme Ometepe -saarelle veneellä, johon tulvi huolestuttavia määriä vettä koko parituntisen matkan ajan. Myös Ometepellä oli paljon turisteja, mutta sieltä löytyi myös paikallista meininkiä. Takapihoilla laidunsi hevosia ja röhkiviä sikoja. Hostellimme sisäpihalla emäntä kokkasi ruokabanaania ja käristi lihaa ulkokeittiössä perheelleen, sillä aikaa kun perheen vanhemmat lapset keinuttivat nuorempiaan päiväunille. Aivan hostellin vieressä perheen vanhimmat pojat pitivät auto- ja moottoripyöräkorjaamoa, joten saimme kuunnella varhain aamuisin kuinka hienosti simahtanut mopo saadaan lähtemään käyntiin.

Vuokrasimme kaksi skootteria. Koska en ole ennen sellaisella ajanut, sain vuokraajalta pienen oppitunnin, ja sitten menoksi. Vuokraaja jäi huolestuneena huutelemaan vielä ohjeita perään kun starttasin matkaan hieman nykien ja sivulle kallistuen. Mutta äkkiä sen oppi ja olihan se hauskaa! Melkein heti päästyämme ulos kylästä, melkein törmäsimme tietä ylittävään valtavaan lehmälaumaan, jota kaitsi kaksi tiukkailmeistä karjapaimenta hevostensa selässä.

Haluaisin tälläisen Kuopioon,
sillä sitten huristelisin ensi kesänä töihin :)

Skootterireissun parasta antia: jalkapallokentällinen hevosia.

Pysähdyimme kahville pikkukioskiin, josta sanottiin ensin ettei heillä ole kahvia. Sitten joku (pikkuisen kioskin sisällä oli noin kymmenen ihmistä) keksi että heillähän oli omat eväskahvit mukana, joten he voivat myydä siitä meille kupilliset. Hyvä ja jalo ele, mutta paikallisilla on täällä tapana annostella kupilliseen kahvia puoli kuppia sokeria, ja se tehdään jo ennen kuin kahvi säilötään termoskannuun. Mehän emme kumpikaan käytä sokeria kahvissa. Tuskaisesti irvistellen saimme juotua kupillisemme, kiitimme kauniisti ja lähdimme jatkamaan matkaa. Seuraavaksi pysähdyimme lounaalle. Valitsimme ravintolan, joka mainosti hyvää meksikolaista ruokaa, ja jonka terassilla istui tarpeeksi paikallisen näköistä porukkaa (mikä yleensä kertoo siitä että ruokapaikka on suosittu, siis hyvä). Ravintola oli kuitenkin pelkkä tyhjä, rakenteilla oleva halli, jossa oli keskellä lattiaa yksi ruokapöytä, sen ääressä kaksi keinutuolia, 90-luvun stereot jotka soittivat räppiä täysillä sekä jääkaappi ja pakastin aivan pöydän vieressä. Seinän vierustoilla oli vasaroita, kakkosnelosia ja aaltopeltilevyjä, ovet paukkuivat tuulessa auki ja kiinni, ja maalattia pöllysi. Ruoka oli kuitenkin ihan ok: riisikanatacoja Mikolle, riisiä, kasviksia ja paistettua ruokabanaania minulle. Nälkä niillä siirtyi, joten kauniit kiitokset ja sopiva määrä cordobia isäntäväelle, ja matka jatkui.

Ometepellä on kuulemma skorpioneja, mutta onneksi kuulin siitä vasta kun olimme jo lähteneet sieltä. Muurahaiset, hyttyset ja koppakuoriaiset hotellihuoneessa ovat jo reissaajan perussettiä, torakatkin ok, gekot jopa tervetulleita mutta skorpioneja ja käärmeitä en välittäisi kohdata.

Ötököistä puheen ollen, en ole missään nähnyt sellaista hyttysvitsausta kuin Granadassa, jonne siirryimme Ometepen jälkeen. Lähdimme muka rauhalliselle (romanttiselle) iltapäiväkävelylle paikalliselle rantabulevardille, mutta se osoittautuikin virheeksi. Kuvittele tiheä, isohiutaleinen lumisade kohtalaisen tuulisella säällä. Paitsi että joka ikinen lumihiutale on hyttynen, joka pörrää ympärilläsi, tarttuen nenääsi, silmiisi, vaatteisiisi ja hiuksiisi. En ole vieläkään täysin toipunut järkytyksestä.

Granada ei muutenkaan kiinnostanut sen enempää joten otimme bussin Leoniin. Bussimatkalla tapasimme hollantilaisen Martijnin ja ruotsalaisen Mikaelin, joiden porukkaan lyöttäydyimme, kun kuulimme että heilläkään ei ole hotellivarausta kuten ei meilläkään. Löysimme todella hyvän backbackers hostellin, joka tosin ei ollut ihan halvimmasta päästä. Mutta huoneemme oli siisti, meillä oli oma vessa ja suihku ja oleskelutiloissa oli paljon riippumattoja. Siellä oli jopa ihana, rapsutuksenkipeä kissa.

Kävimme Leonin vanhassa kaupungissa, josta oli tullut autio rauniokaupunki luonnonkatastrofien jälkeen. Ihailimme tulivuoria järven keskellä, ja minä suunnittelin tulivuorisurffausta. Se kuitenkin jäi, kun kuulin että se tehdään istuen "pulkan" päällä eikä sillä ole mitään yhteistä sandboardingin kanssa. Eikä siis todellakaan mitään tekemistä lumilautailun kanssa.

Estelin kaupunki oli seuraava kohteemme. Pian sen jälkeen kun olimme majoittuneet sinne, Martjin liittyi seuraamme ja esitteli pari reissukaveriaan, jotka eivät olleet olleet Leonin porukassamme; David ja Remco. Lähdimme tällä kokoonpanolla kohtaamaan seuraavia haasteita, (juuri sellaisia, joita Romokin jo varmaan kaipaa) eli vuokrasimme hevoset ja lähdimme seuraamaan opasta halki Mirafloresin alueen. Lesothon kokemuksiin verrattuna tämä reitti oli huomattavasti vähemmän kapea ja kivikkoinen, sekä korkeuserot aika paljon pienemmät. Porukasta vain minulla ja Davidilla on hevoshistoriaa, muut kolme olivat enemmän tai vähemmän ensimmäistä tai neljättä kertaa hevosen selässä. Mutta taas täytyy vain nostaa hattua poikasukupuolelle ja poikien oppimiskyvylle, rohkeudelle ja motoriikalle; siellä ne perässä tulivat, kukaan ei pudonnut, kaikki saivat ratsunsa laukkaamaan, ja kaikilla oli niin mukavaa.

Meillä oli reippaat hevoset, pienet mutta vahvat<3
Niillä oli paljon punkkeja korvissa, mutta niin oli
minullakin jaloissa retken jälkeen.

Yksi hieno päivä. Oi onnea.

Olimme yötä paikallisella maatilalla. Olin niin väsynyt että nukuin kuin tukki iltaseitsemästä aamukuuteen, siitäkin huolimatta että jouduimme Mikon kanssa ensimmäistä kertaa koko reissulla eri huoneisiin nukkumaan. Söimme aamulla riisimme, papumme ja kuivat keksimme kiitollisuudella, ja jatkoimme retkeä takaisin kohti Esteliä. Minulla ja Davidilla oli hevoset toisenakin päivänä, muut olivat päättäneet että edellisen päivän viisi ja puoli tuntia hevosen selässä oli tarpeeksi joksikin aikaa, joten he kävelivät. Nicaraguan maaseutuun tutustuminen onnistuu mielestäni parhaiten juuri näin: hevosella tai patikoiden, luonnosta ja näkymistä nauttien, matkalla vastaantulevien ihmisten kanssa jutellen ja oppaan kanssa keskustellen. Retkemme oli varattu Treehuggers -nimisen organisaation kautta, joka edistää ekoturismia Nicaraguassa. Kaikki meni hienosti ja peukutan järjestöä muuten, mutta ateriat olivat "hieman" ylihinnoitellut näin järjestön kautta ostettuna. Varsinkin viimeinen lounas, joka maksoi 5 dollaria. Minulla oli lautasellani muutama keitetty porkkana, kaalia, lusikallinen mautonta sosetta ja riisiä. Lounaaseen ei edes kuulunut kahvi, vaan jouduimme maksamaan sen erikseen, eikä edes ollut hyvää kahvia vaikka niin luulisi näin kahvintuottajamaassa.

Kaiken kaikkiaan onnellisina lähdimme Estelistä jatkamaan matkaamme kohti uusia haasteita. Tällä hetkellä majapaikkamme on El Salvadorin surffikylässä nimeltään El Tunco. Ehkä kokeilen huomenna taas surffausta...

Huviretki pikku kanavalle

Etelä-Amerikka jäi taakse. Lensimme Quitosta Guayaquiliin, ja sieltä Panamaan, Pohjois-Amerikan mantereelle. Lentomatka oli siitä mielenkiintoinen etten kerrankin ehtinyt pelätä koneen tippumista sillä nukuin koko matkan. Jouduimme nimittäin viettämään koko yön Guayaquilin kentällä, jossa virkaintoiset tullivirkailijat eivät millään suostuneet päästämään meitä portin "paremmalle" puolelle nukkumaan. En pystynyt rentoutumaan kaikille kadun kulkijoille avoinna olevassa tuloaulassa (siitä huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi, että kaikki paikan vartijat ja tullivirkailijat kuorsasivat viereisen kahvilan sohvilla), joten valvotun, pitkän yön jälkeen nukahdimme molemmat heti koneeseen päästyämme, ennen kuin se edes pääsi ilmaan.

Havahduimme hetkeksi Columbiassa Bogotassa, kun kone laskeutui. Mikko tiesi sanoa että kone tankataan, ja pääsemme sitten jatkamaan matkaa, joten uinahdimme taas, kunnes meidät raa'asti herätettiin ja käskettiin ulos koneesta. Meitä varten oli lähetetty erillinen lentokenttäbussi, kun ilmeisesti vasta silloin, viimein oli huomattu että pari suomalaista uupui matkaseurueesta. Meidät kiidätettiin Bogotan kentän sivuovien läpi lähtöportille jatkuvan radiopuhelinselostuksen ja ainakin neljän lentokenttäoppaan avustuksella. Sinne olikin ihmeen kiire odottamaan; ehdimme taas pelata muutaman kentän Farm Heroes Sagaa, ennen kuin oikeasti pääsimme taas samaan koneeseen takaisin samalle paikalle istumaan, josta löysimme Mikon jättämän purkan kuulokepussista, jatkamaan kauan kaivattuja uniamme.

Sitten olimmekin jo Panamassa. Netistä olimme lukeneet että tullivirkailijat osaavat olla tässäkin maassa kusipäitä, mutta meille osui ehkä Panaman mukavin Rouva Virkailija, jota nauratti Mikon reissuparta niin että hän päästi meidät maahan sen kummemmitta kysymyksittä, vilkuttelipa vielä peräämme hymykuopat vilkkuen.

Taas niin hävettää myöntää, miten vähän tiesin maasta etukäteen: onhan siellä se kanava! Ja hattuja. Ja olihan siellä, kanava oli taas yksi niistä insinöörityön ihmeistä, jota täytyy vain ihailla, kun ei itse ikinä sellaista osaisi suunnitella. Harmillisesti missattiin laiva, joka olisi ollut tulossa paikalle tunnin sisään, ja ihan vain sen takia että minä en jaksanut odottaa, Mikko olisi jaksanut. Mutta hatun sain - ja olin sen heti menettää tuulenpuuskalle ja vilkkaalle liikenteelle. Visiittimme maassa oli liian pikainen ja rajoittui valitettavasti pääkaupungin pienelle alueelle, mutta tykästyin silti maan niihin osiin jotka näin. Kävimme pyöräilemässä ihanilla saarilla (jotka ei olleetkaan nimeltään Helmisaaret), ja pyöräilimme värikkään biodiversiteettimuseon porstuaan josta meidät hääti vihastunut turvamies. Näimme outoja hyppykaloja. Bongasimme Abba-silliä ja Edam-juustoa luksusveneilijöiden tax freessä, ja seurasimme salaa koko maailmanympärimatkamme ensimmäistä suomalaisretkikuntaa torilla - olipa hieno kieli, tuo suomi! Hienoja päiviä ja hienot muistot! Olihan maa melko kallis verrattuna vaikka Boliviaan, mutta Galapagos-saarten järkytyshinnat ja ruokapaikkojen monopoli vielä tuoreesti kirvellen muistissa, maksoin mielelläni mitä pyydettiin, kun täällä sentään on tervettä kilpailua ja vaihtoehtoja.

Ehkä siksikin pidin maasta, että löysin sieltä vihdoin ihan samaa meikkivoidetta jota käytän Suomessakin, vieläpä ihan samaa sävyä! Lähdimme pois maasta liian pian, mutta lento oli taas hieno omasta syystään: siellä ei ollut ollenkaan bisnessluokkaa! Jes, olimme kaikki samanarvoisia.

Nyt alan päästä oikein jyvälle maailmanympärysmatkan ideasta. On hienoa olla jossain, mutta vielä hienompaa on jatkaa matkaa jonnekin uuteen paikkaan, jossa voi olla ja josta voi taas jatkaa matkaa. Harmi jos tämä joskus loppuu...

Ps. Hostellimme nimi oli Autograph, ja jos joku joskus eksyy sinne, niin kerro olinko ihan väärässä, kun näin seinien maalauksissa viittauksia Hugo Simbergiin!!!

Viva Ecuador, Viva el nuevo año 2015

Aioin kirjoittaa uuden vuoden 2015 kunniaksi tekstin siitä, miten hieno maa Suomi onkaan verrattuna kaikkiin muihin maihin. Minulla olisi ollut aineistoa kerättynä sitä varten enemmän kuin tarpeeksi. En vain ole saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään. Haluan asiaa tarkemmin ajateltuani mielummin kertoa että onhan Ecuador omalla tavallaan myös hieno maa. Tämä matka on tähän asti todellakin ollut kasvun matka (kiitos rakas kollegani, ihana Henna<3). Haluaisin aina löytää ne parhaat asiat paikoista joissa olemme. Mutta koska en osaa hävetä olla vähän patrioottinen tyttö, voi seuraava teksti sisältää sivulauseita, joissa ihan vahingossa kehutaan Suomea.

Koska en halua kirjoittaa blogiini mitään ala-arvoisia asioita, hoidetaan vessa-asiat pois alta ihan ensimmäiseksi, jotta voidaan keskittyä oikeisiin asioihin: Yksi asia, mikä minua on ärsyttänyt tässä maassa on se, että yleinen vessa maksaa täällä lähes aina (eikä vain Jyväskylän uudessa Matkakeskuksessa). No ehkä maksaisin sen 55 centivosta siitä hyvästä että vessa olisi siisti, ja siellä olisi paperia. Mutta kun ei edes aina ole. Kun olen nähnyt sen pa*isen paikan seinällä kyltin: älä huuhdo paperia vessasta alas, tekisi mieli ihan 55-sentin arvosta huuhtoa sitä itse kalliilla rahalla ostamaani paperia alas pöntöstä jotta saisivat edes jotain töitä karhupumppuineen, laiskat. Tätä asiaa pitkään mietittyäni päädyin siihen tulokseen ettei se kannata. Viesti tuskin menisi perille. Joku siivoja, jonka pientä tuntipalkkaa en edes uskalla miettiä, koska se nostaisi kyyneleet silmiin, saisi kuitenkin vain haukut pomoltaan siitä hyvästä että lattia lainehtii. Päätin olla osoittamatta sellaista kansalaistottelemattomuutta täällä, koska en halua aiheuttaa köyhille työläisille lisää töitä. Mikä tässä sitten on ecuadorilaisittain hyvää? No se, että voitin itseni enkä enää heitä sitä paperia vessanpöntöstä alas :D

Ecuadorin Guayagilista minulla on vain hyviä muistoja (paitsi tietenkin se huono ravintolakulttuuri, olimme siellä koko ajan nälkäisiä). Jos johonkin suurkaupunkiin olisi pakko muuttaa Etelä-Amerikassa, voisi tämä olla yksi varteenotettavista vaihtoehdoista. Siellä oli kauniita rakennuksia, melko rauhallinen liikenne, veistotaidetta kaikkialla, kohtuuhintainen majoitus, kaunista joenrantaa ja lämpöäkin. Erityisen iloisena muistelen sitä pikkuliikkeen ikivanhaa suutarismiestä, joka korjasi korvaamattomat uggisandaalini entistä ehoimmiksi alle kahdella dollarilla. Ja hän siis käsitteli ammattitaidolla molemmat sandaalit, vaikka vain toinen oli rikki ja vain siitä oli sovittu. Hän hymyili vielä niin kauniisti lähtiessämme ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Siitä oli kaikki ahneus kaukana.

Leikkikenttä, jee!

Tämän näkymän maalaan vielä kankaalle joskus.

Onse. Yksitoista tai Mitäs Läksit, tyhmää
reissuhuumoria.

El Faro -kukkula oli ehkä yksi
vanha-eurooppalaisella tavalla
 romanttisimmista paikoista koko
Etelä-Amerikassa.

Vietimme joulun Ecuadorin Galapagos-saarilla. Sieltä minulla on paljonkin hyvää sanottavaa; se on yllättävän uniikki, outo ja rujolla tavalla romanttinen paikka. Ainoa huono puoli siinä on, että kun sen on kerran nähnyt ja kokenut, sinne tuskin enää kaipaa takaisin (ellei harrasta sukellusta ja omista muutamaa tonnia löysää rahaa - merenalainen elämä Galapagoksella ansaitsisi ihan oman blogitekstinsä). Paikallinen, myös maalla viihtyvä eläimistö ei pelkää ihmistöä; se tunkee silmille, mikä on ensin kauhean hienoa, mutta loppujen lopuksi ei jätä mitään arvailujen varaan. Ainoa paikallinen "maa"eläin mitä siellä emme vaivattomasti bonganneet, on boobsie eli se sinijalkainen lintu. Kaikki muut odottamani elukat, pikkuisia, suloisia merileijonavauvoja myöten, löytyivät pienen kävelymatkan päästä hostelliltamme.

Iguaanoja oli kaikkialla. Tässä keltainen sellainen.

Pienet vauvat<3 Näitä makoili pitkin rantoja.
Luulimme ensin pienimpiä kuolleiksi,
mutta nehän vain nukkuivat päikkyjä.

Karua mutta kaunista luontoa ihailemassa vuorella.

Kasvillisuuden vaihtelevuus viidakkomaisesta villiydestä suorarivistöihin banaaniplantaaseihin ja kuivaan kaktusmetsikköön oli huikeaa. Myrkyllisistä manzanilloista puhumattakaan, joista näin untakin, että olin jättikilpikonna joka pystyy syömään niitä :). Galapagos on paikka, joka nykyään voisi olla se paratiisi, jona sitä markkinoitiin aikoinaan norjalaisille. Mutta jotenkin koko paikkaa ja kaikkia luontokokemuksiani latisti se, miten kallista siellä eläminen oli. Tuntui että minusta halutaan hyötyä mahdollisimman paljon ja että ainoa asia mitä paikalliset minusta halusivat oli raha. Paikka tuntui olevan olemassa ainoastaan mahdollisimman raharikkaita (jenkki)turisteja varten, ei siellä välitetty sellaisista ihmisisistä, jotka voivat olla köyhiä mutta nauttivat luonnosta, arvostavat sitä ja haluavat jakaa sen kauneutta valokuvien ja muistojen kautta ystävilleen.

Sen vielä ymmärtää, että luonnonsuojelualueelle mennessä piti maksaa sadan dollarin maksu siitä että astuu ertyiselle luontoaluelle. Mutta myös paikalliset yrittäjät käyttivät erityisalueen mainetta ja alueen eristäytyneisyyttä hyväkseen. Esimerkkinä voisin mainita sen että maksoimme lauttamatkasta saarelta toiselle 30 dollaria henkilöltä. Silti jouduimme maksamaan VIELÄ SEN DOLLARIN per naama joka kerta, kun meitä kuljetettiin pienemmällä veneellä laiturilta siihen isompaan veneeseen. Kyse ei ole isoista summista meille kun kerran elämässämme siellä olemme, vaan siitä että tässä kohtaa alkoi kuuluisan kamelin niska taittua, ja jos olisin osannut paremmin espanjaa, olisin myös sanonut sen sille joka meille sen lauttalipun myi. Jos en ihan pahasti väärin veikkaa, niin ihmisten ahneus vaan kasvaa ja ensi vuonna se sama pikku ylimääräinen venematka maksaa kaksi dollaria per turisti.

Uudestavuodesta asti olemme asustelleet Quitossa. Täällä sattumalta eräs argentiinalainen näyttelijätuttavuutemme kiteytti sen mitä olen jo pitkään tällä reissulla ajatellut. Hän sanoi oma-aloitteisesti, että monet argentiinalaiset ja ehkä myös muut latinot ovat keskimäärin aika ahneita ihmisiä. Tämä voi johtua siitä että köyhyys on ainakin ennen määritellyt ihmisten elämää aika paljon, ja oman itsen ja oman perheen edun tavoittelu on ollut prioriteetti ykkönen, huolimatta muista ihmisistä. Ymmärtäähän sen. Kerroin, että me suomalaiset olemme perinteisesti jotensakin rehellistä sakkia, ja vieläpä tyhmän ylpeitä rehtiydestämme - vaikka meilläkin on köyhä lähihistoria. En tiedä miten hyvin ajatus aukesi tälle argentiinalaiselle :D.

Nousimme tänään täällä Quitossa Cruz Loma -vuorelle Telefericolla eli sellaisella hiihtohissillä. Itse vuori ja näköala sieltä oli todella upea, mutta parhaiten tästä päivästä mieleen jäi taas yhden ihmisen ystävällisyys. Mikko oli hankkimassa meille teleferico-lippuja, kun minä istuskelin varjossa odottelemassa. Paikallinen, noin viisikymppinen nainen tuli juttelemaan, hänkin oli lomalla ja menossa samalle vuorelle. Vaikka hän puhui huonosti englantia ja minä puhun huonosti espanjaa, meillä oli hauskat keskustelut ja hyvät naurut. Ihania ihmisiä voi tavata ihan missä vain, ihan milloin vain. Siksikin tämä reissaus on niin mukavata.