No carne para mi, por favor.

Ruuan etsiminen voi vieraassa kaupungissa käydä työstä. Varsinkin meille, jotka vietämme yhdessä paikassa keskimäärin neljä päivää. Siinä ajassa on vaikea löytää juuri niitä hyviä, reppureissaajan budjettiin sopivia, hinta-laatu -suhteeltaan kaupungin parhaita ruokapaikkoja. Esimerkiksi Ecuadorin Guayaqiliin saavuttuamme luulimme että näinkin isosta kaupungista löytyisi helposti ruokapaikkoja. Harhailimme kaduilla nälkäisinä puolitoista tuntia. Lopulta päätimme mennä paikalliseen KFC:hen, josta saisimme ehkä Mikolle kanahampurilaisen ja minulle salaatin. Sisällä oli kova hässäkkä ja pitkät jonot, työntekijöitä oli tiskin takana noin kymmenen, mutta heillä oli tärkeitä asioita keskusteltavanaan ja kikateltavanaan keskenään. Jonotettuamme noin kymmenen minuuttia työntekijät lopulta ilmoittivat, ettei heillä juuri nyt ole mitään hampurilaisia eikä salaatteja.

Minun pitäisi jo tähän mennessä tietää että kaduilla ja seinillä komeilevat tarjouskyltithän ovat näissä maissa pelkkiä mainoksia. Kyltti sanoo: "meillä myydään hampurilaisia". Myyjä sanoo: "ei meillä mitään hampurilaisia ole". Kyllä Ecuadorissa ruokaa varmasti on, minun käsittääkseni tämä maa ei ole ihan niitä kaikkein köyhimpiä Etelä-Amerikassa. Ecuador on yksi maailman suurimmista banaanintuottajista ja öljyäkin täällä on. Niin ruoka kuin varallisuus yleensäkin vaikuttaa vaan olevan liian monessa maassa epätasaisesti jaettu.

Guyaqilin markkinoilla oli tarjolla kaikkea undulaateista
sinisiin ruusuihin, hedelmistä mausteisiin ja kokonaisiin
sianpäihin. Silti aamupalakahvilasta oli välillä vaikeaa
saada niinkin yksinkertaista tuotetta kuin voita tai oikeaa kahvia.
(Ecuadoristakin löytyy ihan muutama kahviplantaasi)

No, Mikko sai sitten riisiä kanankoivilla ja minä jouduin asiakkaaksi läheiseen Subwayhin, josta sai vähän yli viidellä dollarilla puolikkaan kasvis-Subin. Ketjuliikkeiden kiskuripolitiikkaan kyllästyneinä löysimme seuraavaksi aamuksi paikallisten omistaman kahvilan josta sai aamupalaa kolmella dollarilla. Se sisälsi pienen lasin yön yli seisseen makuista "tuore"mehua, käkkäräksi paistetun kananmunan ja kaksi paahtoleipää ilman voita. Kahvi oli tietenkin pikakahvia. Paikan siivous vaikutti olevan kokonaan unohdettu. Sellaisina hetkinä tulee niin iso ikävä ostoksille Suomen yltäkylläisiin lähikauppoihin, ja kokkaamaan meidän omaan pikku keittiöön Keltinkadulle.

Hyviäkin paikkoja on tullut vastaan, ja niitä tosiaan osaamme arvostaa kun sellaisia löydämme.  Ihan hyvässäkin ravintolassa voi olla vaikea saada sitä ruokaa mitä oikeasti haluaisi. Kovasta viimehetken espanjanopiskelustani huolimatta ateriatilaukseni on tällä reissulla mennyt mönkään useammankin kerran. Ensin osasin pyytää paikallisella kielellä, etten halua lihaa eli carne. Ja sain eteeni kanaa, makkaraa tai kinkkua - jotka eivät tietenkään espanjaksi ole lihaa. Sitten osasin jo etsiä ruokalistasta sanaa "vegetariana", kunnes kantapään kautta selvisi että se saattaa tarkoittaa että ruuassa on lihatuotteiden lisäksi runsaasti vihanneksia. Näin sitä pakosta alkaa jo osata luetella espanjaksi aika monta eri ruoka-ainetta, mitä ruuassani ei saisi olla. Sekään ei aina auta. Muutamankin kerran tarjoilija on nyökytellen kuunnellut jyväskyläläisittäin taivutettua tilaustani - joko sitä ymmärtämättä, tai sitten hän on unohtanut luettelemani asiat matkalla keittiöön, sillä "kasvis"ruuastani on hyvinkin löytynyt kinkkuviipaleita tai useita pötköjä chorizoa.

Minulle on muuten ollut pieni yllätys ettei täällä Ecuadorissa, niin kuin ei Boliviassakaan ollut, ravintoloissa kohtaamani tulinen ruoka ole niin tulista kuin sitä luulisi. Pippurit itsessään ovat kyllä tulisia ja niitä on erivärisiä saatavilla ihan missä vain markkinoilla ja toreilla. Ehkä ravintoloitsijat eivät vaan uskalla maustaa turisteille tarkoitettua ruokaa kovin raskaasti. Toivon että Väli-Amerikassa sitten pääsen hieman hevimpien makujen juurille.

Muutenkin täällä välillä ihan harmittaa että miksi niin monessa kaupungissa tarjotaan turisteille pääasiassa perus pitsaa ja hampurilaisia. Olisi niin paljon hienompaa päästä johonkin kotikeittiö-ruokalaan maistelemaan paikallisten äitien tekemää ruokaa paljon useammin kuin mihin sitä nyt on ollut mahdollisuuksia. Luulisinpa että muutkin turistit ja reppureissaajat valitsisivat mieluiten sellaisen vaihtoehdon.

Bonita, Bolivia!

Eilisen tekstin vastapainoksi haluan kertoa myös että Bolivia on kaunis maa. Luonto on täällä ihmeen rikasta ja monipuolista. Mikko tiesi mitä puhui, kun etukäteen arveli että tulen pitämään Boliviasta. Ehkä eniten tämän maan paikoista ihastuin Coroicoon, pieneen vuoristokaupunkiin jossa vietimme pari päivää.

Samaipatassa kärsin kylmyydestä, mutta siellä oli mielenkiintoiset inkarauniot. Sucre on turistinen pikku paikka. La Pazin panoraamasta voi nauttia kaukaa, mutta läheltä katsottuna kaupunki on aika rähjäinen. Uyunissa ei ollut muuta hienoa kuin Salarin suola-aavikko joka oli kyllä tosi hieno, mutta koska kärsin siellä vuoristotaudista, Salarin viehätys jotenkin karisi. Jonkinlaiset lievät korkeusoireet ovat jatkuneet lähes koko Boliviassa oloaikani. Kaipuu merenpinnan tasolle ja ihan sinne meren rantaan alkaa jo olla kova.

Mutta takaisin Coroicoon: kuka välittää pienistä hengitysvaikeuksista tai vatsaongelmista, jos teiden varsilla ja pihoilla kasvaa appelsiineja, sitruunoita ja mandariineja? Ja jos kylän raitti on täynnä ainakin kahta erilaista mangolajia, papaijapuita, bougainvilleaa eri väreissä, banaania ja omena-banaania (mikä sekin nyt on?) sekä tällä kaikella on Andien huikean korkea, smargadinvihreä tausta. Eikö se ole jo aika lähellä maanpäällistä paratiisia? Vielä tänne kuuluvat villit ja vapaat papukaijat, kahvipuut, apinat, pienet kissanpennut ja luonnon omat kuohuvat porealtaat. Kultaakin minä Coroicosta löysin...

...tai sitten katinkultaa. Kaunista se on ainakin!

Vaaleanpunaisen muodikkaat kukkapuut.

Arvasinhan minä että pikakahvissa on jotain mätää!
Se tehdään tämän marjan yhdestä kuorikerroksesta
eikä itse siitä ytimestä, eli kahvipavusta.

Boliviassa on myös järvi, joka on yksi maailman korkeimmalla sijaitsevista järvistä (lähde: Mikko).  Copacabanan satamakioskeista saa 25 bolivianoksen hintaan parasta ja tuoreinta chili-sipulitaimenta mitä voi kuvitella, jos kalasta pitää. Titicaca näytti meille samana päivänä sekä kauniin ja lempeän puolensa että hurjuutensa. Päivällä veneilimme Isla del Soliin, jossa paloimme auringon paisteessa. Saman illan jouduimme kököttämään hotellihuoneessa ilman sähköjä, rakeiden piiskatessa ikkunaan ja valtavien salamoiden leimutessa järven yllä. Upeaa! Copacabana vaikutti olevan myös paikallisten suosima lomanviettopaikka. Vaikka olihan sielläkin meitä turisteja sekä turisteille suunnattuja palveluja enemmän kuin tarpeeksi.

Nyt alan olla kuitenkin kyllästynyt korkeisiin paikkoihin, sateeseen ja kylmyyteen. Tahtoo jo Ecuadoriin ja Galapagoksen lämpöön!

Turhautunut hygienia- kautta köyhyyspurkaus

Sekä eteläisessä Afrikassa että täällä Etelä-Amerikassa kierrellessäni olen joutunut kasvotusten köyhyyden kanssa. Siis ihan oikean köyhyyden, jossa on pulaa ihan kaikesta. (Suomalaiseen köyhyyteen en nyt sinänsä halua ottaa tässä kantaa sen enempää, mutta joillekin suomalaisille nuorille ja aikuisillekin olisi mielestäni terveellistä nähdä, millaista se on, että tekee kovaa työtä koko valoisan ajan päivästä, ja silti koko perheellä on vaan nälkä yhä edelleen. Jäisi ehkä kotomaassammekin muutamat ikkunat rikkomatta tai ainakin yksi sosiaalitoimiston hyväntahtoinen virkailija haukkumatta.)

Köyhyyden kanssa käsi kädessä kulkee mielestäni ainakin kaksi, ehkä jopa kolme asiaa. Ensinnäkin huono hygienia. Se on näin länsimaisen sairaanhoitajan näkökulmasta jotenkin turhauttavaa miten piittaamattomia ihmiset voivatkaan olla ihan jokapäiväisessä elämässään. Miten helppoa olisikaan pestä ne kädet WC-käynnin jälkeen! Miten helppoa olisikaan pissata istualtaan eikä roiskia ihan minne sattuu! On vessoja, joihin kyllä on hankittu hajunpoistaja mutta siivouksen kanssa on niin ja näin. Miten helppoa oliskaan käyttää käsien kuivaamiseen paperia niiden ruskeiden tahrojen peitossa olevien käsipyyhkeiden sijaan! Miten helppoa olisikaan käyttää nestemäistä saippuaa sopivissa annostelupulloissa niiden mustien epämääräisten muotoisten saippuapalojen sijaan! Miten pienillä asioilla ihminen voisikaan vaikuttaa omaan ja kaikkien muidenkin terveyteen! Ja onko ihan pakko levittää erilaisia inhimillisiä eritteitä kadulle! Minä vaan kysyn? Välillä melkein itkettää, jos uskaltaa kurkistaa päivällisravintolansa keittiöön; eikö se ruuanvalmistaja oikeasti ollenkaan välitä siitä, saako hänen asiakkaansa turistiripulin vai ei? Eikö jokahetkinen siisteyden ja hygienian ylläpito pitäisi kuulua jokaisen ravintoloitsijan perustöihin? Miksi ne päivittäiset ruoka-aineet on pakko myydä kadulla, jossa alle metrin päässä mataa jatkuva virta 70-luvun kuplavolkkareita (joita vastaan minulla ei sinänsä ole pahaa sanaa t: kukkakuplan ex-omistaja) ja 80-luvun corolloja, joiden pakokaasupäästöjä tuskin on ihan viime vuosina mittautettu?

Toinen asia on vielä monipiippuisempi juttu. Nimittäin köyhyyden kumuloituminen sukupolvesta toiseen. Täti puhuu nyt ehkäisyasioista. Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tästä, mutta koska aihe todella on vaikea ja monimutkainen, uskaltaudun siihen vasta nyt. Ihminen on jo lisääntynyt ja täyttänyt maan, jotenkin tuntuu että se tehtävä on jo täytetty. Miksi juuri ne, jotka eivät oikeasti voi taata lapsilleen parempia elinoloja, tieten tahtoen hankkivat jälkikasvua? (Voiko näin edes kysyä?)

Se kolmas asia on huolenpito ympäristöstä. Minibussimatkallamme La Pazista Coroicoon minulle konkretisoitui taas kerran, millainen vihollinen ihminen ympäristölleen on, ja millaisia vaikutuksia sillä on. Kun eväät oli syöty, muovit pakattiin tiiviiksi palloksi ja heitettiin surutta bussin ikkunasta ulos ja kokispullo perään. Melkein huusin siinä vaiheessa että älä heitä! Ja miksi ihmeessä en huutanut? Koko loppumatkan sitten tuijottelin tienvarren loppumatonta muovivanaa, vaikka maisemissakin olisi ollut riittävästi ihmeteltävää. Kuinkahan moni laama on tukehtunut muoviin?

Matka Coroicoon oli henkeä salpaava monella tapaa:
maantieteellinen korkeus, rinteiden jyrkkyys, luonnon
kauneus - ja sitten se tienvarsien järkyttävä
roskaisuus muodostivat ajatuksia herättävän kombinaation.

Tiedän ja syvästi ymmärrän, että ihmiset näissä maissa eivät ole sen piittamattomampia, tyhmempiä tai ajattelemattomampia kuin Suomessakaan. Kun puhtaasta vedestä on pulaa, vapaa-ajasta on pulaa, lukutaidostakin voi olla pulaa, rahasta on pulaa ja ruuasta on pulaa, ei joku käsien peseminen tunnu ihan Numero Unolta. Kun oman elannon hankkiminen on kiven alla, ei yhteiskunnalliseen puhtauteen ja siisteyteen ehkä riitä voimavaroja. Kun kyläyhteisöllä ei ole tarpeeksi varaa perusterveydenhuollon tarpeiden täyttämiseen, ei jätteenkäsittely ehkä ole ensimmäinen kohta asialistalla. Iso perhe voi olla rikkaus, mutta suuri lapsikuolleisuus ei. Oi valistus! Kumpa joku viisas insinööri pian keksisi ratkaisun näihin ongelmiin. Siihen asti toivon, että jokainen ihminen alkaisi kantaa sydämessään huolta ympäristöstään ja lähipiirinsä puhtaudesta ja siisteydestä. Kumpa ainakin me reppureissaajat alkaisimme yhä enemmän kannattaa ekoturismia emmekä sylkisi jenkkipurkkaamme pitkin maailman tienvarsia.

Ps. Ainakin Sucressa Boliviassa järjestetään länsimaiselle nuorisolle retkiä, jossa saat maksaa siitä että menet siivoamaan paikallisten sotkuja päiväksi tai pariksi. En tiedä itkeäkö vai nauraa tälle asialle, mutta ihanaa on että edes joku tekee jotain asioiden hyväksi <3

Nopeaa etenemistä Etelä-Amerikassa

Huhhuh. Olemme sinkoilleet paikasta toiseen, erilaisilla kulkuvälineillä ja kiivaalla seikkailutahdilla kuten Tintti ja kapteeni Haddock konsanaan. (Miksi muuten Tintille ei ikinä tule vessahätää silloin kun vessaa ei ole lähimaillakaan?). Valokuvia on kertynyt taas useita satoja ja kokemuksia vielä enemmän.

Buenos Airesista kävimme päiväretkellä Uruguayn Coloniassa, joka on idyllinen kylä joen rannalla. Hyvin siis alkoi, ja olin vielä siinä vaiheessa viattomassa uskossa että Etelä-Amerikan maathan ovat pääosin melko siistejä, täynnä pittoreskejä kyliä ja sydämellisiä ihmisiä. Sellaisia ihmisiä kuin Brasiliassa Iguassun kaupungissa tapaamamme ihana pariskunta, joka piti ravintolaa ostoskadulla. Pienistä kieliongelmista huolimatta juttelimme niin heidän yritystoiminnastaan kuin musiikistakin, pääasiassa Apocalypticasta ja Nightwishista. Näytän kuulemma Tarja Turuselta - niin no, minustakin kaikki brasilialaiset näyttävät melkein samalta.

Kävimme katsomassa Iguassun putoukset niin Argentiinan kuin Brasiliankin puolelta. Putoukset itsessään olivat vähintäänkin upeat, mutta varsinkin Argentiinan puolella niin turistiset että jouduimme etenemään toinen olkapää edellä ja kaikkia kyynärpäitämme käyttäen päästäksemme edes jonkinlaiselle näköalapaikalle. Oli tiiviitä laumoja saksalaisia identtiset lippikset päässään, oli keskiluokkaisia etelä-amerikkalaisia, jotka tungeksivat, etuilivat törkeästi, huusivat, söivät eväitään keskellä kulkuväyliä ja säikyttivät pois eläimet joista olimme ottamassa kuvaa. Sitten oli meitä reppureissaajia. Eräs asia minua melkein suututti. Nimittäin putouksilla oli paljon nenäkarhuja, joita ei missään nimessä olisi saanut ruokkia. Ruokkiminen voi aiheuttaa niiden käytöksen muuttumista aggressiiviseksi, tai se voi sairastuttaa tai jopa tappaa eläimiä. Joka paikassa oli isot kyltit havainnollisilla kuvilla, että älä missään tapauksessa ruoki eläimiä. Ihmetytti kovasti, miten typeriä ihmiset joskus voivatkaan olla, sillä eikös vaan parikin turistia heti jakanut leipänsä ja sipsinsä nenäkarhujen kanssa, ihan kieltotaulun vieressä. Oliko tyhmyyttä, piittamattomuutta vai tahallista ilkeyttä?

Tällaistä sen pitäisi olla.

Tällaista se oikeasti oli.

Brasiliasta otimme bussin rajalle, jossa meistä johtumattomien sähläysten jälkeen pääsimme Paraquayn Encarnanacioniin, jossa otimme aurinkoa ja paloimme joen varteen tehdyllä valkohiekkaisella rannalla. Rakensimme hiekkalinnan, eli minä tein työt ja Mikko postaili. Kävimme päiväretkellä Trinidadissa katsomassa luostarin raunioita. Päivästä jäi päällimmäisenä mieleen ukkosmyrsky, ja värjöttely kaatosateessa ensin bussipysäkin katoksen alla ja sen jälkeen luostarin kiviseinän suojassa.

Kylmää! Märkää! Vali vali.

Mutta olivat ne hienot rauniot. Äiti
tykkäisi ottaa valokuvia täällä<3

Siirryimme Asuncioniin jossa yövyimme hylätyllä juna-asemalla. (No oli siinä hostelli, ihan niin köyhiä ei sentään ihan vielä olla.) Ilmeisesti näytimme kuitenkin niin köyhiltä, että meidät majoitettiin tyhjään dormiin jota pidettiin tyyny- ja täkkivarastona. Hintakin oli sen mukainen joten emme valittaneet asiasta. Ihan hostellin vieressä pidettiin jonkinlaiset tanssi- ja musiikkifestivaalit. Musiikista vastasi joku paikallisista nuorista koostuva puhallinorkesteri, joka innostui soittamaan myöhään yöhön; vielä unen rajamailla varastodormissamme kuuntelin Pink Panther -teemaa ja Beatlesin Yesterdayta, joihin bändi siirtyi kun kansanmusiikkiohjelmisto loppui. Paljonkaan muuta kaupungissa ei tapahtunut, mistä kertoo se, että kännykkäpelilakkomme loppui, ja molemmat etenimme huimasti Pyramid Solitaire Sagassa.

Paikallista bailausta.

Libertad o Muerte! Skotlanti itsenäiseksi!
Pikakahvi pannaan ja kaikille Mocca Master!

Kävimme myös tarkistamassa paikalliset hallintorakennukset ja pari museota. Sitten lensimme Asuncionista Boliviaan, Santa Cruz De La Sierraan (se tukkahevibändi ei siis ole täältä kotoisin). Boliviassa päätimme jo aiemmin viipyä hieman pidempään, ja täällä onkin tapahtunut paljon. Siitä lisää seuraavassa tekstissäni.