Kalifornian ympäriajoa ja sompailua Nevadassa

Meidän ei alun perin pitänyt käydä tällä kertaa Yhdysvalloissa muuta kuin vaihtamassa konetta matkalla Meksikosta Fijille. Matkasuunnitelma kuitenkin muuttui monta kertaa, eikä aina meistä johtuvista syistä. Eipä aikaakaan, kun huomasimme olevamme Texasissa, Houstonissa. Koko tämä matka on ollut (hyvää) kroonista kulttuurishokkia, mutta nyt tuntui että ollaan siirrytty aikakoneella tai teleportilla kokonaan uuteen ulottuvuuteen.

En ole milloinkaan erityisemmin haaveillut matkustavani tänne, ja olen jopa vähän vierastanut tätä ristiriitaista ja muiden maiden politiikkaan jatkuvasti sekaantuvaa valtiota. Muutamassa päivässä olen täällä kuitenkin jo nähnyt ja kokenut uskomattoman paljon. Kiitos rakas matkanjohtajani, kun olet taas kerran onnistunut avartamaan maailmankuvaani. 

”Turisti näkee, mitä odottaa näkevänsä; matkailija näkee, mitä näkee”, sanoi joku joskus, tai jotain sinne päin. Ennakkoluulottomuuteen on ainakin pyritty, mutta Jenkeissä kliseet välillä suorastaan hyppivät silmille. Ehkä jotkut kliseet ovatkin kliseitä juuri siksi, kun ne ovat niin totta. Houstonissa tunsin vierailevani jättiläisten maailmassa. Autot, varsinkin rekat ja joka suuntaan suurennettavat matkailuautot olivat kuin suoraan jostain Transformersista. Tehdashalleista ja kulmakaupoista olisi Vesa Keskinenkin kateellinen. Näin miten suurta taloa purettiin sellaisella moukaripallokoneella, ja ympärille oltiin rakentamassa uusia, kymmeniä kertoja korkeampia taloja (miten ihmeessä ne korkeammat pystytään purkamaan sitten kun tulee tarve rakentaa vielä korkeampia? Pitää keksiä vielä isompia moukaripallokoneita?). Tunsin olevani välillä pikku kääpiö, varsinkin supermaketissa verrattuna muihin asiakkaisiin. Minähän totuin ainakin Boliviassa ja Guatemalassa olemaan lähes aina päätä pidempi kuin paikalliset ja niin niin leveä etten meinannut kaupassa mahtua hyllyjen väliin. Täällä sitä ongelmaa ei ole.

Ruuan yltäkylläisyys ihmetyttää muutaman kuukauden reissauksen jälkeen. Sipsejä saa täällä vielä kaksi kertaa suuremmissa pusseissa kuin Taffelin megapussi, ja kaupoista saa muun muassa muoviin säilöttyä hattaraa. Oli kuitenkin ilo huomata että täällä osataan tehdä makaronisalaatti eli paikallinen italiansalatti oikein: siihen ei laiteta sitä täysin turhaa kinkkua kuten Suomessa. Nam!

Joka päivä voi olla hattarapäivä. Ainakin Jenkeissä. Jos siis
pitää tästä sokerimössöstä.

Isänmaallisuus näyttäytyi meille aika vahvasti paikka paikoin. Raidat ja tähdet liehuvat vähän joka korttelissa, ja Houstonissa huomattavan monella oli USA- tai Texas-pipo päässä paikallisbussissa. Menneellä viikolla täällä juhlittiin useampanakin päivänä Presidents Dayta eli jotain paikallista vapaapäivää, omistettu jollekulle kauan sitten kuolleelle presidentille. Näinkin lyhyellä vierailulla näin useita sotien veteraaneille tai taisteluille omistettuja teitä, siltoja ja rakennuksia. Näimme mielenosoituksen, jossa Obamaa ei juuri säälitty. Vapaa maa. Tuskin joutuvat siitä edesvastuuseen kuten eräässä toisessa "suur"valtiossa hyvinkin voisi käydä.

Lensimme Houstonista Los Angelesiin, josta vuokrasimme auton, ja aloitimme matkan Kalifornian osavaltion poikki kohti Nevadan aavikkoja. Välimatkat tuntuivat kartalla valtavilta, mutta onneksi oli kelpo automaatti-Kia alla. Tiet olivat myös erityisen hyvät, joten olimme jo seuraavana päivänä hyvissä ajoin Las Vegasissa. Siellä koin ehkä reissun räikeimmän eron ihmisten elintasojen välillä. Neljässä päivässä ja kolmessa yössä olimme siirtyneet Meksikosta tuohon aikuisten huvipuistoon, jossa ihmiset kuluttavat rahaa yhden illallisen tippeihin tai pelikoneisiin kevyesti enemmän kuin keskiverto nicaragualainen ansaitsee viikossa. Majoituksemme oli Monte Carlo -niminen hotelli ja kasino, joka oli pienelle reppureissaajalle hullua, epätodellista luksusta. Hotellit olivat itsessään kuin kaupunkeja, eikä siellä tarvitse tehdä mitään muuta kuin kuluttaa rahaa ja nauttia ihan mistä haluaa, jos haluaa. Kaikki työt auton parkkeerauksesta alkaen hoidetaan maksukykyisen asiakkaan puolesta käden käänteessä, ja jokaisen portaan pääsee nousemaan koneellisesti, jos ei halua kivuta rappusia. Oikeastaan ei tarvitsisi edes ajatella, koska joku muu on valmis tietämään mitä kukin milloinkin haluaa ja ylittämään odotukset. Las Vegas oli tässä vaiheessa reissua erilainen, absurdi ja ihan kiva kokemus, mutta ei pääse lähellekään reissun Top 100 -elämysten listaani. Ja kyllä minä sen autoni jatkossakin ihan itse parkkeeraan.

Meidän kämppä oli tuolla jossain ikkunoiden takana.

Meille riitti yksi yö siinä kaupungissa, ja lähdimme taas tien päälle. Tuona päivänä ymmärsin jotain siitä että Amerikan Yhdysvallat on kuin onkin hieno maa, ainakin luontonsa puolesta. Kalifornian Death Valleyn huikean väriset vuoret sekä mosaiikki- ja marmorikanjonit olivat Luojan luomassa tilassaan mielestäni paljon kauniimpia kuin mikään loistohotelli Las Vegasissa. Death Valleysta löytyy myös pienenpieniä mutta uskomattoman sitkeitä pup-kaloja, jotka elävät aavikon pienissä vesistöissä vaikeissa olosuhteissa, populaatioiden romahtaessa ja kasvaessa vuodenaikojen mukaan. Näin meille kertoi nuori rangeri eli jonkinlainen paikallinen luonto-opas, jonka yllättäen kohtasimme aavikolla. Badwatersin polttavan kuuma suola-aavikko merenpinnan alapuolella on vain muutaman tunnin ajomatkan päässä lumihuippuisista, auringon valossa valkoisina hohtavista vuoristoista. Tähtitaivas oli uskomaton näky. Vuoristojokien vesi virtasi villinä. Matkan varrella näimme asuntovaunukyliä, intiaanireservaatteja ja pieniä asutuksia, joiden ainoan huoltoaseman kassalla olevan partaisen vuoristolaismiehen aksentista en meinannut millään saada selvää (eikä hän minun). Yritimme mennä Yosemiten kansallispuistoon, mutta kun kolmaskin sinne johtava sola oli suljettu talven ajaksi, päätimme ottaa suunnan kohti San Franciscoa. Jättimännyt Yosemitessa jäivät siis surukseni näkemättä, mutta matka vuorten ylitse kohti länsirannikkoa oli kokemisen arvoinen. Läikikkäitä hevosia laidunsi vuoristojen välillä tasaisemmilla kohdilla. Vuoristossa oli aika kirpeät kelit, ja luntakin paikoitellen. Oli niin kevyt hengittää taukopaikalla pitkästä aikaa mäntymetsän tuoretta ilmaa, kuin olisi hengittänyt puhdasta onnea.

I <3 Pines

Kun laskeuduimme Tahoejärveltä kohti Sacramentoa, maisema vaihtui taas epätodellisen nopeasti talvisesta mäntymetsästä sekametsäksi, sitten yllättäen oltiin kirkkaan vihreiden kukkuloiden ympäröimillä tasangoilla, jossa kevään ensimmäiset hedelmäpuut olivat kukassa, ja ojissa kasvoi suuria vadelmia. Näin kaksi kaurista tien vieressä olevalla rinteellä. Sitten näkyi jo merta ja palmuja. Juuri hetkeä ennen auringonlaskua ehdimme San Fransiscoon Golden Gate -sillalle. Mahtavan päivän mahtava ilta...

Sitten takaisin reaalimaailmaan. Jenkeille tulee minulta iso miinus siitä, että täällä on reppureissaajan budjettiin nähden ihan törkeän kallista, varsinkin tämänhetkisellä euron kurssilla. Tienvarsimotellit ovat olleet keskimäärin matkamme kalleimpia majoituksia. Ovat ne huoneet kyllä sitten olleet laadultaan ihan toista luokkaa kuin aiemmat halpismajoituksemme. Sekin oli minusta aikamoista kiskontaa, kun jouduimme maksamaan pelkästään kahden sillan ylityksestä yhteensä 12 dollaria, no toinen silta oli Golden Gate ja toinenkin aivan valtava, mutta silti. Ainoa lohtu tässä on se, että täällä paikalliset maksavat ihan samat kiskurihinnat. Viimeiset viisi kuukautta kun olemme matkustelleet maissa, joissa ulkomaalaiselta veloitetaan helposti samasta tuotteesta tai palvelusta moninkertainen hinta kuin paikalliselta, vaikka ei ostaisikaan mitään turisteille erikseen räätälöityä tuotetta, vaan ihan sitä samaa mitä paikallisetkin.

Palasimme tänään Los Angelesiin ja jouduimme heti keskelle liikenneruuhkia. Täällä on tänään käynnissä Oscarien jakotilaisuus, ja tiet Beverly Hillsiltä Hollywoodiin päin olivat täysin tukossa uteliaista, poliiseista, TV-autoista ja limusiineista. Emme monen tunnin ajomatkan jälkeen jaksaneet lähteä sompailemaan keskustaan sen enempää, joten vetäydyimme hotelliimme Domino's pizzojemme ja chilikastikkeen kera. Huomenna ehdimme hyvin ajelemaan ympäri Hollywoodia, ja sitten suuntana on Anaheim, ja ainakin toisen meistä kovasti odottama Ducks - Red Wings -peli.

Ps. Täällä sataa, ja Oscar-tilaisuudessakin taitaa vettä tulvia punaiselle matolle.

Kaunis Guatemala kyynisillä silmillä katsottuna

Ei niin että mitenkään hinkuaisin jäädä minkäänmoisen luonnonvoiman armoille, mutta kyllä se lievästi harmitti että Guatemalan Antiguassa tulivuori purkautui vain viisi päivää sen jälkeen, kun olimme lähteneet kaupungista. Kukaan ei kuollut eikä edes ennakoivia maanjäristyksiä ollut, joten sellaisen minimikatastrofin olisi mielellään voinut vaikka kokeakin. Toisaalta olen kiitollinen siitä, miten meitä on suojeltu ja varjeltu tällä reissulla. Ajatuksissani on useasti soinut tuttu vanha laulu: Ei niin kauas siivet lennä, ettet siellä olisi.

Hedelmäpuu pihalla Antiguassa ennen tulivuorenpurkausta.

Seuraavaksi menimme Panajachelin kylään Atitlan-järvelle. Sopivasti olin saanut jo Antiguassa Lealta Facebook-liikuntahaasteen, joten meidän oli melkein pakko osallistua jokaiseen turistiaktiviteettiin mitä kylässä oli tarjolla. Vuokrasimme kahdenistuttavan kanootin ja lähdimme hullunrohkeasti järvelle, joka vilisee salaperäisiä sisäloisia, ja jossa kukaan ei uskalla uida. Mikkohan on melonut nuoruudessaan, minulle tämä oli ensimmäinen kerta. Allokko oli ensimmäisen puoli tuntia kohtuu rauhallinen ja minä hihkuin miten hauskaa tämä melonta onkaan. Sitten aallokko alkoi yhtäkkiä yltyä, ja kajakkimme (vai mikä puoliverinen kanootti se nyt olikaan) alkoi olla niin täynnä vettä että päätimme käydä rannassa tyhjentämässä sen, mikä oli virhe. Rannassa aallokko oli vielä kaksi kertaa pahempaa kuin järven selällä, ja taistelimme noin 15 minuuttia jotta saimme kulkupelimme takaisin liikkeeseen ja meidät siihen mukaan. Kaiken tämän jälkeen meillä oli venheessä vettä tuplasti enemmän kuin ennen tyhjennysyritystä. No, sitä sitten lipoimme pois Mikon sandaaleilla loppumatkan ajan. Kun toinen meloi allokkoa vastaan, toinen äyskäröi henkensä kaupalla. Sitä se kai parisuhde joskus on - taistelua yhdessä ulkoisia voimia vastaan (antakaa anteeksi höpöromantiikka ystävänpäivän/kihlajaisvuosipäivän varjolla<3) Selvisimme hengissä ja toivon mukaan ilman sisäloisia. Muutaman hienon kuvankin saimme napattua tulivuorten raamittamasta järvenselästä.

Panajachelissa hostellissamme tapasimme ranskalaisen äänimiehen, joka alkoi yhtäkkiä kävellä ympäri hostellimme oleskelutilaa kuulokkeet korvilla ja mikrofonia eri suuntiin kallistellen. Sisään tuli ryhmä taiteellisen näköisiä henkilöitä, ja äänimies alkoi seurata yhtä heistä keskittyneen näköisenä ja silmät kiinni. Siinä vaiheessa hieman mietin että mitä ihmettä ja mikä Ghosthunter-mies tässä nyt taas on... Kävi ilmi että äänimies kuului ranskalais-espanjalais-jenkki -taiteilijaryhmään. He olivat kuvaamassa dokumenttia naisesta, joka oli muuttanut vuosia sitten Ranskasta Guatemalaan. Ryhmä piti joka ilta palaveria päivän saavutuksista oleskelutiloissa, ja saimme vähän tutustua muihinkin ryhmän jäseniin, joten saimme seuraavien iltojen aikana kuulla lisää tästä mielenkiintoisesta produktiosta. Toivottavasti se tulee joskus ulos Suomenkin televisiosta, niin sitten voidaan taas sanoa että ollaan melkein sukua julkkiksille.

Tässä kauniissa kylässä muuten näin kyltin, joka kieltää roskaamisen. Hurraa! Joku yrittää tehdä asialle jotain Väli-Amerikassa! Tosin tienvarret ja kyltin vierustat olivat aivan yhtä roskaiset kuin kaikkialla muuallakin, joten todennäköisesti kukaan ei valvo ohjeen noudattamista. Yritys on kuitenkin, jos ei nyt hyvä, niin ainakin parempi kuin ei mitään.

Jos laitatte roskaamisen kieltävän kyltin,
niin valvokaa sitä sitten myös! Murr!

Lähdimme ahtailla busseilla jatkamaan matkaa Cobaniin. Mikko kirjoitti viimeksi blogissaan ansiokkaasti matkustamisesta. Haluan vielä sanoa omana kokemuksenani että en ole milloinkaan missään, edes ikinä Aasiassa, matkustanut niin epämukavasti kuin Väli-Amerikassa. Täällä varsinkin suurissa kaupungeissa ihmiset ovat todella itsekkäitä, täällä on varmaan pakko ajatella joka sekuntti omaa etuaan.  Kaikki tunkevat collectivoihin (eli paikallisiin shuttleihin, combeihin, minibusseihin, whatever) välitämättä mistään muusta kuin siitä että juuri itse saisivat sen parhaan paikan ensimmäisenä. Näin, miten yhden miehen käsi melkein murskautui auton oven väliin, kun kukaan ei välittänyt miten hän huusi että hellittäkää hetki. Viime hetkessä hän sai revittyä kätensä irti oven välistä. Naiset ovat vielä pahempia taistelijoita tässä asiassa kuin miehet. Kun vihdoin pääset sisään bussiin ja istut paikallesi, ja luulet että sinulla on hyvä paikka neljän istuimen rivissä missä on vain viisi ihmistä, viereesi tungetaan vielä kolme ihmistä lisää. Yhden kerran yritin keskustella järkevästi bussin sisäänheittäjän (joita kutsun nykyisin ahtaajiksi) kanssa, mutta siinä vaiheessa kun minua oltiin heittämässä ulos bussista, Mikko tuli pelastamaan minut ja sanoi että kyllä meidän riviin mahtuu vielä yksi ihminen lisää. On se hyvä että minulla on miehenä tuollainen rauhallisuuden perikuva, muuten olisin ollut tälläkin reissulla pulassa jo useamman kerran.

Cobanin maaseudulla ihmiset olivat vähän
leppoisampia, ja vaikka kyyti oli teknisesti
ottaen  huonompi kuin missään, niin
kanssakyytiläisten ystävällisyys - ainakin
suhteutettuna latinalaisesta kulttuurista
 saamiini kokemuksiin - hieman kompensoi
tilannetta.

Cobanista kävimme päiväseltään katsomassa Semuc Champayn joen, jonka rannalla oli kaunista viidakkomaisuutta. Tässä vaiheessa reissua olen jo kyynistynyt niin paljon ettei maisema sen enempää vaikuttanut, joten siirryimme Floresiin. Taas yksi turistinen paikka. Mutta siellä oli kuitenkin puhdas järvi, mistä ei (vielä) ole löydetty sisäloisia, joten päätimme taas lähteä melomaan. Koska minullakin oli jo kokemusta, otimme omat kulkuvälineet. Yritimme löytää paikallisen kuuluisan rannan josta saisi hypätä köyden varassa veteen kuin puimalassa heinäkasaan lapsena, mutta emme löytäneet paikkaa. Järvi oli kuitenkin kaunis, tyyni ja puhdas. Ja opin että kannattaa tasapainottaa venhettä/kanoottia/kajakkia keskivartalon avulla sekä oikeaoppisen käsiliikkeen melan kanssa. Melominen on kivaa! Kivaa! Sitä pitää vielä koettaa uudelleen.

Tapaaminen nuoren hevosherran kanssa melontaretkellä.
How do you do?

Guatemalassa koin myös yhden reissun hienoimmista hetkistä, kun kävimme Tikalissa maya-raunioilla. Siinä olisi jo ollut riittävästi tekemään minut onnelliseksi, kun näin papukaijoja ja apinoita villeinä viidakossa Tikalissa. Mutta yli tuhat vuotta vanhat inhimillisen arkkitehtuurin yhdenlaiset helmet salpasivat henkeni. Miten ne mayat ovatkaan osanneet! Mitä vielä onkaan löydettävissä maailman historiasta?

Kipua kipua. Portaita riitti.

Reissu ei vielä ole lopussa. Nyt olemme Meksikossa ja matkaa on vielä jäljellä: kokonaiset kaksi maanosaa vielä edessä. Innolla odotan ja nöyränä kiitän että jotain tällaista saan kokea.

Espanjan alkeet eli mitä osaan sanoa paikallisella kielellä

Kuten aiempien tekstieni otsikoista voi päätellä, espanjankielen osaamiseni on jo lähes täydellistä. Tähän olen koonnut muutamia lauseita, joiden sisälukutaidosta olen erityisen ylpeä.

Rakkauden peluri asuu 80 metrin päässä.
(Kehtaa vielä mainostaa, mokoma)

Superpoliisien koulu.

Eipäs parkourata autotallissa, tai ohjataan lentoon.

Tupakointi on jugurttia terveydelle.

Koti-Paavon nelikymppiset.