Sorry for the inconvenience

Ärsyttävää, hikistä, ahdasta, likaista - sitten yhtäkkiä elefanttilauma tien vieressä, tähtitaivas jonka poikki loistaa Linnunrata, uskomattoman kaunis pikkulapsi joka katsoo suurilla silmillään. Nämä ovat joitakin impressioitani tähän asti käymistämme Afrikan maista.

Kränkkypuihin ilmestyy kukkia pitkän kuivan kauden jälkeen.

Bambi oli arka mutta suloinen.

Lähtiessäni vakuuttelin itselleeni etten varmasti ota stressiä yhtään mistään seitsemään kuukauteen. Ei töitä, ei vastuuta, ei herätyskellon ääntä syksyn pimeässä kylmässä aamussa. Totuus on kuitenkin toinen; stressaavat asiat elämässäni ovat vähintään triplaantuneet heti reissun alusta asti. Kaikki elämisen perusasiat täytyy suunnitella joka aamu uudelleen ja uudelleen. Eikä tosiasiassa ole montakaan aamua mennyt ilman herätyskellon ääntä, kun uudet nähtävyydet ja maisemat kutsuvat. Ehkä kuitenkin alan sietää epämukavuutta yhä paremmin. Jos ostan Suomessa Sparista (onko Suomessa enää Spareja?) sämpylän, ja siinä on kahden sentin mittainen vihreä toukka, alkaisin varmaan kiljua. Täällä toukka on vain pakko nyppiä irti ja jatkaa sämpylän syömistä (ehkä vähän kiljuinkin jos Mikolta kysytään). Täällä ei sekään enää hätkäytä jos vessakopissa on mutanttiampianen, tai jos autoon tungetaan 18 ihmistä vaikka se on suunniteltu 11 henkilölle - niin ja mikä se ilmastointi olikaan? Tai jos junamatka Victoria Fallsilta Bulawayoon kestää kahdeksan tuntia enemmän kuin mitä aikataulussa lukee, ottaen huomioon sen että hyttimme kuhisee torakoita, penkki, missä pitäisi nukkua, on puhki keskeltä, vaunun vessa ei vedä eivätkä olosuhteet muutenkaan ole VR:n laatustandardien mukaiset, ja se ilmastointiasia jälleen. Kaiken kruunaa se että matkaseurueemme vaunussa koostuu moskova-poppia luukuttavista neljästä venäläisestä, Afrikkaan totaalisesti kyllästyneestä itkuisesta aasialaisesta jonka ainoa päämäärä on päästä kotiin, ja kahdesta konnarista jotka ovat varanneet itselleen kaksi vaunun parasta neljän hengen hyttiä.

Sleeper-vaunun hytti. Arvatkaa nukuinko koko yönä yhtään?

Junamatka loppui kuitenkin aikanaan, jokainen hikinen Combi-bussikyyti on lopulta ohitse, ja siinä vaiheessa kun joku paikka alkaa totaalisesti tympiä, me vaihdammekin jo maisemaa. Uudessa paikassa on sitten ne uudet ongelmat, vanhat jäävät taakse. Aina välillä pääsemme vähän parempaan hostelliin, jonka toimiva suihku ja melkein kirputtomalta näyttävä peti ovat pikkuparatiisi väsyneelle matkustajalle. Ison lippiksennoston ansaitsee matkanjohtajani ja rakkaani, joka on suunnitellut ennakolta lähes kaiken ja tietää kaikesta kaiken. Tunnen kaikesta epämukavuudesta huolimatta olevani tällä hetkellä VIP-matkustaja maailman ympäri. Huomenna lähdemme mokoron kyydissä Okawango Deltalle katselemaan lintuja, hippoja ja krokotiileja, joten miksi valittaisin yhtään mistään?

Reissun sotaisa alku

En suinkaan tarkoita otsikolla sitä että parisuhteemme olisi jo kriisissä reissun tässä vaiheessa. Ensimmäisiin päiviimme Joburghissa ja Pretoriassa on vain mahtunut niin sotamuseossa (South African National Museum of Military History) vierailu kuin tutustuminen Buurien veriseen historiaan Voortekker-monumentilla.

Meillä on nyt aiemmista reissuista poiketen kaksi kameraa käytössä. Iltaisin, kun selaamme hotellihuoneessa päivällä otettuja kuvia, on mielenkiintoista huomata, miten kumpikin meistä näkee samat paikat omasta näkökulmastaan.

Sillä aikaa kun Mikko otti sotamuseossa kuvia hävittäjistä...

... minä kuvasin lentäjä-Barbien ja -Kenin.

Voortrekker-monumentti vakuutti massiivisuudellaan. Pakkohan sielläkin oli vähän kiipeillä :) Korkeanpaikankammoni alkoi kuitenkin oireilla siinä vaiheessa, kun Mikon oli päästävä hissillä ylimpään kerrokseen ja siitä vielä rappuset kattokupolin alle, josta näkyi alas, alimpaan kerrokseen asti. Kyllä siinä taas pieneksi itsensä tunsi.

Voortrekker-monumentilta näkyi kauas.

Kävimme tänään myös Tswaingin meteoriittikraaterilla - tai kirjaimellisemmin kraaterissa. Sinne sai kävellä ihan kuopan pohjalle asti. Kokemus oli ainutlaatuinen, matkan varrella näimme muun muassa meteoriitin aikoinaan mutkalle vääntämää graniittikalliota. Kraaterin pohjalla oli järvi, josta on vielä 1900-luvun puolessa välissä kaivettu suolaa ja muita mineraaleja. Olimme ainoat turistit paikassa sillä hetkellä, joten olo oli välillä aika orpo - olisihan vaikka minkälainen leijona voinut yhtäkkiä hyökätä pusikosta. Mikko tietenkin jalat-maassa -tyyppinä rauhoitteli että olisi meille kerrottu jos kraaterilla olisi ollut villieläimiä. Minä taas en ollut asiasta yhtään varma. Ehkä se henkilö ei sattunut olemaan paikalla, jonka olisi kuulunut informoida kyseisestä asiasta.

Täällä vaikuttaa nimittäin jokaisella vastaantulevalla tyypillä olevan oma ainutlaatuinen tehtävänsä jota hän suorittaa, tehden vain yhtä nimenomaista työtehtävää tuntikaupalla, eikä mitään muuta. En ole varma virkanimikkeistä, mutta olemme nähneet ainakin jo Ruohonnyppijän,  Parkkipaikkaviittojan, Risteysviittojan, Laatanlakaisijan sekä Juomapisteenpesijän. Meidän hotelissamme vaikuttaa olevan omat henkilönsä jokaisen aamiasruokalajin tekoon: yksi paistaa munat, toinen paahtaa leivät ja kolmas kertoo samalla neljännelle ja viidennelle suvun kuulumiset. Mielenkiitoisia olivat myös turistikohteiden portilla päivystävät Vieraskirjanpitäjä sekä varsinkin Vieraskirjanpitäjän Apulaiskirjanpitäjä. Vieraskirjanpitäjä pyytää sisäänpyrkijöiltä nimen, puhelinnumeron, auton rekisterinumeron ja vierailukäynnin syyn, ja ilmoittaa ne vieressään seisovalle Apulaiskirjanpitäjälle, joka kirjaa tiedot kansioon. Freedom-parkkiin mennessä näitä kaksi eteläafrikkalaista työllistävää kirjauspistettä oli ainakin kolme, joten veikkaan että työttömyyslukemat ovat tässä maassa joko todella alhaiset tai sitten vaihtoehtoisesti todella korkeat.

Kraateri-selfie

Reissu on vasta alussa, edessä on vielä kuukausikaupalla lomaa ja uusia paikkoja nähtävänä ja koettavana JHTJME. Olen onnellinen!