Etiopian auringon alla minulle tapahtui se asia, kun kaikki alkoi vaikuttaa ihmeellisen tutulta.
- First time here? kysyi autonkuljettaja. Kuten Jamaikalla hänen kollegansa oli meiltä kysynyt, samoin lukemattomat eri ihmiset Sambiassa, Etelä-Afrikassa, Argentiinassa, Uruguayssa ja aika monissa muissa maissa.
- Yes, yes, minä sanoin. Mitä sillä väliä hänelle oikeastaan on? Annoin hänen olla siinä uskossa että olen auttamaton ummikko. Jota oikeastaan kyllä olenkin, sillä autonkuljettaja puhui montaa kieltä, mutta ei paljonkaan sellaisia, joita minä olisin ymmärtänyt.
Hotellimme virallinen turistiagentti tämän keskustelun kuultuaan tuli heti tarjoamaan retkeä kaupungin nähtävyyksiin, mutta joutui pettymään. Kerroin että aiomme ottaa bajajan eli tuk-tukin ja käydä katsomassa kirkot ja kiviseinät ihan Mikon Matkojen palveluksia käyttäen. Meille ei ole ihan helppoa myydä päiväretkiä; joissakin tapauksissa omatoiminen tutustuminen nähtävyyksiin on paljon antoisampaa. Sitä paitsi minua ärsyttää turstioppaiden rahastus, monet kun täälläkin tuntuvat mielummin keskittyvän helpon rahan nylkemiseen vierailijoilta, kuin tehdä jotain kehittävämpää työtä maansa ja kansansa hyväksi.
On vaan joskus niin raskasta olla turistiroolissa. Yrittää määritellä itsensä tiedostavaksi matkailijaksi, samanarvoiseksi ihmiseksi kuin muutkin, mutta tulla kohdatuksi vain kävelevänä punavalkoisena rahapussina.
Bahir Dar -nimisessä kaupungissa päädyimme kuitenkin kahteen päiväretkeen, kun retkiagentti jaksoi sitkeästi vääntää juttuaan. Hän antoi lopulta ratkaisevan tarjouksen, johon sisältyi myös kyyditys seuraavaan kohteeseemme Gondariin. Jarikin oli liittynyt seuraamme pariksi viikoksi, ja lähdimme porukalla katsomaan ensin Sinisen Niilin vesiputouksen ja sitten seuraavana päivänä veneretkelle Tana-järvellä sijaitseviin luostareihin, ja tervehtimään suistoilla asustelevia virtahepoja.
Molemmilla retkillä kohtasimme huijatuksi tulleita nuoria matkailijoita. He olivat ostaneet muka kokonaisen retkipaketin satama-alueen puijaripojilta. Lopulta selvisi etteivät matkailijat olleet saaneet retkipakettiinsa mitään muuta kuin kuljetuksen kohteeseen. Kaikki lisäkulut, sisäänpääsyt, opaspalvelut, välikyyditykset ja muut lankesivat heille yllättäen maksettavaksi kesken reissun. Kyllä näkyi ja kuului, miten harmissaan he olivat. Niin olin minäkin heidän puolestaan, suorastaan närkästynyt. Kysyin asiasta oppaaltamme, joka myönsi että tällaiset huijaukset ovat yleisiä maassa ja päivittäin näkee huijatuksi tulleita retkeläisiä. Asialle ei ilmaisesti tehdä juurikaan mitään, vaan epärehellisyys saa rehottaa. Meidän onneksemme hotellimme retkiagentti oli ollut kohtalaisen rehellinen, ja myynyt meille kuitenkin koko paketin, joskaan luvattua lounasta ei näkynyt ja vettäkin joutui kerjäämään.
Sitten lähdimme eteenpäin. Vähän alle neljän tunnin bussimatka Gondariin sujui melko kivuttomasti, ja siellä jouduimme taas neuvotteluun retkiagentin kanssa, tällä kertaa vaelluksesta Simien-vuorille. Olisimmehan me halunneet lähteä vaeltamaan omin päin, mutta täällä se on tehty niin vaikeaksi. Jokaisella seurueellahan siis kuuluu olla auto ja kuljettaja kohteeseen, opas, muuli ja muulimies, asemies, kokki, kokin apupoika, tiskarit sekä joukko muuta henkilökuntaa. Miten onkin yksinkertainen ja luonnollinen asia, kuten vuoristossa kävely, saatu tehtyä niin kalliiksi ja monimutkaiseksi. Niin afrikkamaista.
Vaellus vuoristossa oli itsessään huikea kokemus. Meillä oli mahtava ja toisiamme vaikeina hetkinä tukeva porukka: lontoolainen arkkitehtipariskunta, San Marinossa asuvat italialainen ja ranskalainen, kaksi liikunnanopettajaa Melbournesta sekä me suomalaiset. Näimme vuorivuohia, etiopian susia, antilooppeja sekä valtavasti paviaaneja. Jari oli mukana puolitoista päivää, me jatkoimme Mikon kanssa vielä kaksi päivää lisää. Yöpymiset tapahtuivat täyteen ahdetuilla leirintäalueilla teltoissa. Leirin ja leirivarusteiden kunnosta en jaksa kirjoittaa yhtään mitään muuta, kuin että yöt ja WC-käynnit olivat kylmiä, sotkuisia ja tuskaisia. Aamupala ja lounas olivat riittämättömät suhteutettuna kalorimäärään, jonka päivittäin kulutimme (ja rahamäärään, jonka olimme maksaneet), mutta päivällinen oli jokaisena päivänä herkullinen ja runsas.
Minua häiritsi vaelluksella todella paljon se tosiasia että opas, muulimiehet, keittiöhenkilökunta ja asemiehet olivat todella alipalkattuja. Retki maksoi maltaita, mutta leijonanosa rahasta taisi sujahtaa retkiagentin pulleaan lompakkoon, kun taas raskaan työn raatajat kituuttivat ohuissa vaatteissaan, palelivat yöt taivasalla, passasivat turisteja, valvoivat vahtimassa vaeltajien yöunta, kävelivät resuisilla kengillä ja olivat riippuvaisia turistien heille antamista palvelurahoista. Olisin niin suonut rahani heille, enkä sille Simien Land Toursin ylimieliselle agentille. Toivon, että paikalliset alkavat kapinoida vallitsevaa systeemiä vastaan, ja tarjota palveluksensa suoraan vaeltajille ilman agenttien ahneita välikäsiä. Juttelin oppaamme kanssa asiasta, ja hän suunnittelikin parhaillaan omaa bisnestään, joka olisi kaikille kaikin puolin reilumpi.
En tiedä, olenko saavuttanut jonkinlaisen keski-iän reissaamisen suhteen, ja alkanut entisestään kyynistyä. Niin paljon kuin tästä elämäntavasta nautinkin, ärsyynnyt helposti kohtaamistani epäoikeudenmukaisuuksista, turistien yliolkaisesta kohtelusta, paikallisten - varsinkin naisten -huonoista ihmisoikeuksista ja muusta vääryydestä. Ja sekin, miten kaikkialla maailmassa myydään samanalaisia tusinatuotteita turisteille matkamuistoiksi, matkailijoita kohdellaan liukuhihnalla ja kaikesta halutaan aina hyötyä. Hienojen paikallisten ihmisten keskuudesta löytyy aina joitakin niitä vähemmän hienoja, joiden edesottamukset jättävät ne hyvät ihmiset varjoonsa.
Olen mietiskellyt tällä reissulla paljon hyvyyttä ja pahuutta, hyviä ja huonoja kokemuksia vieraasta maasta ja sen ihmisistä. Olen ajatellut, miten minunkin pitäisi keskittyä enemmän vain matkustelun positiivisiin puoliin eikä negatiivisiin. Luin sitten sattumalta Ylen sivulta filosofi Sami Pihlströmin ajatuksia moraalista ja hänen kirjastaan Ota elämä vakavasti - Negatiivisen ajattelijan opas, ja koin jonkinlaisen valaistumisen liiallisen positiivisen ajattelun riskeistä. Niinpä ajattelin, että matkailijallakin on kiusaus ummistaa silmänsä todellisuudelta, ja elää hotelli - uima-allas - ravintola -kuplassa, ja ostetussa ystävällisyydessä. Se että ottaa elämän vakavasti ja keskittää välillä huominsa myös kielteisiin asioihin, voi auttaa huomaamaan omankin toimintansa vääryyksiä. Tai parhaimmillaan myös luomaan uusia ratkaisumalleja kohtaamiinsa vääryyksiin. Ehkä sitten voisi oppia - ja ehkä toimia seuraavalla kerralla toisin? Tai ainakin arvostaa enemmän ja syvemmin myös niitä hyviä asioita, oman elämänsä siunauksia, ja kauniita asioita muissa ihmisissä ja heidän elämässään.
