Teetä, kakkusia, Ibrahim ja ylitsevuotavaa ystävällisyyttä

Olimme siis hyväntekijämme avulla päässeet Lahiciin ennen pimeän tuloa. Heti kylän torilla meitä vastaanottamaan saapui turistityöntekijä, joka otti minun reppuni selkäänsä ja viittoili meitä seuraamaan häntä. Kävelimme miehen perässä mukulaista kylänraittia, josta kohta käännyimme jyrkästi ylämäkeen johtavalle kapealle kadulle.

Kylän raitti

 Äitini majoittaa teidät, mies sanoi. Tiesimme että kylässä olisi ainakin kaksi majataloa, mutta päätimme seurata miestä (ja hänen selässään olevaa reppuani) ja katsoa, millainen kotimajoitus hänen mashallaan olisi meille tarjota. Yhä jyrkkenevän kadun ja viimein kivisten portaiden jälkeen saavuimme portille, josta pääsimme kivitalon sisäpihalle. Pihalla näimme pieniä mutta kukoistavia ruusuistutuksia, katetun teepöydän, kivipaasista tehdyn pihakeittiön sekä höyryävän samovaarin. Ruusuhuiviin pukeutunut kaunis ja karismaattinen nainen tervehti meitä. Hän oli Jamila, saattajamme äiti.

Jäimme perheen vieraiksi. Itse huone oli melko vaatimaton, mutta hinta oli hyvin kohtuullinen. Meille tarjottiin teetä aina kun halusimme, ja myös aina kun emme olisi juuri sillä hetkellä niin tarvinneetkaan teetä. Teen kanssa oli aina tarjolla runsaasti herkkuja. Oli karamellejä, keksejä, hedelmiä, tandir-leipää, ja ennen kaikkea Jamilan oman keittiön antimia: ensin keitettyä ja sitten kuivattua, litteää, sitkeää luumulevyä ja hunajassa marinoituja viinirypäleitä. Aamupalaksi saimme mehukasta, pihakeittiössä paistettua tomaatti-kananmunakokkelia.

Sisäpihalta nousivat jyrkät kiviportaat rinteeseen, keittiöpuutarhaan, jossa kasvoivat tomaatit, persikat, luumut, rypäleet ja vaikka mitä muuta. Siellä laidunsivat myös perheen 20 kanaa, jotka yrittivät tehdä välillä täsmäiskuja alas sisäpihalle etsimään leivänmurusia. Iskut päättyivät aina heidän pois häätämiseen, paitsi silloin, kun Jamilan sydän heltyi, ja hän tiputti kanoille muutaman kuivan leivänmurusen.

Kuivattuja kukintoja. Kylä on pieni, hieman
turistioitunut. On krääsäkojuja, mutta myös
kuparintakojien pajoja ja paikallisia tuotteita.
Vierailijat ovat usein paikallisia ja venäläisiä,
sekä reppureissaajia ympäri maailmaa.
Ravintoloissa ei ole kehumista määrässä
tai laadussa, mutta nälkäisenä tai janoisena
ei tarvitse olla. Ihmiset ovat ystävällisiä ja
pidättyväisiä. Kerjäläisiä tai
tavarantuputtajia emme tavanneet.

Jamilan poika teki pitkää päivää päivystäessään torilla turisteja auttamassa, mutta itse talon emäntä puuhasteli päivisin kotonaan ja puutarhassaan. Hän oli aina paikalla auttamassa, jos tarvitsimme jotain. Kielimuurista huolimatta tulimme toimeen ja asiat tulivat ymmäretyiksi, toivottavasti puolin ja toisin.

Eräänä iltana sanoin Mikolle ettemme ole tällä reissulla tavanneet pieniä kissanpentuja. Pian sen jälkeen kävelimme illan pimeydessä majoitukseemme päin ravintolasta, jossa olimme syöneet päivällistä. Yhtäkkiä keskellä kylään johtavaa päätietä, taskulamppumme valokiilaan taapersi mustavalkoinen kissanpentu häntä pörhöllä. Pentu oli aivan pieni, vasta hetken aikaa maailmassa ollut. Tiellä liikkui autoja hyvin paljon suhteessa kylän kokoon, pelkäsin että keskellä tietä rouheasti taapertava pentu jää auton alle. Yritin viedä sitä sivummalle. Vinkuen se kuitenkin aina uudelleen ja uudelleen horjui ajotielle. Yritin turhaan etsiä sen emoa läheisistä raunoista. Lopulta en keksinyt muuta kuin ottaa pentu syliin ja viedä se perheelle, joka majoitti meidät. Yritin heiltä kysellä, tuntevatko he jonkun perheen, jonka kissa on äskettäin saanut pentuja, mutta eivät he taida pitää lukua kylän monista kissoista. Nälkäinen pentu sai syötävää ja juotavaa. Isäntämme otti pennun ja lähti etsimään sen emoa. Minulle jäi huono omatunto siitä että en ollut osannut auttaa eksynyttä lasta tarpeeksi, ja olin sälyttänyt se emon etsimisen isäntämme harteille. Jäin miettimään, mitä sille kuuluu.

Ja minä annoin kissanpennulle nimeksi Ibrahim, koska tahdoin sen tulevan pitkäikäiseksi ja menestyneeksi.

Ibrahim.

Viimeisenä aamuna pois lähtiessämme kuulin yhtäkkiä pienen kissanpennun äänen ja katsoin kadun viereiselle sisäpihalle. Siellä taivalsi eteenpäin pieni, sitkeä Ibrahim. Se jäi rukouksiini, ja sydämestäni toivon että lähellä olleista emokissoista joku oli sen oma.

Lähdimme Lahicista. Olisimme voineet mennä bussilla takaisin Ismayilliin, ja neuvotella siellä paikallisten ladataksien hinnasta Shekiin. Olimme kuitenkin varanneet Shekistä hieman paremman väen hotellin yhdeksi yöksi, joten tästä rohkaistuneina panimme lopunkin elämämme risaiseksi, ja sovimme paikallisen mersumiehen kanssa että hän heittää meidät suoraan Shekiin. Kyyti alas vuoristosta oli turvallinen ja hyvä, kuten mersulta saattaa odottaa - ei millään pahalla, ladamiehet. 

Parin tunnin mittaisen, harvinaisen mukavan matkan, pienen säädön ja Mikon kännykään ladatun kartan avulla löysimme hotellimme Shekissä. Hotellimme täällä, Inci Design Hotel, on kolmen huoneiston sekä yhden pikkuhuoneen perheyritys keskellä kaupunkia. Meille oli varattu Silver Room aivan yläkerrassa. Matkaajille, kuten me, se oli täyttä luksusta huolimatta pienistä kosmeettisista virheistä kuten katosta roikkuvista sähkö- ja jatkojohdoista. Tapasimme heti naapuruston raggaripikkupojat sekä itse hotellin johtajan, joka kutsui meidät saman tien häihinsä. Häät pidettäisiin samana iltana hotellin sisäpihalla.

Sinne me sitten osallistuimme ja meitä syötettiin palloiksi, niin ettei mitään rajaa. Yritin vaivihkaa selitellä tarjoilijalle että olen kasvissyöjä, mutta täytyy tunnustaa että jonkin verran kebabia ja läskisoosia tuli silti syötyä. No kun pöydän päässä istuva, arvovaltainen sulhasen vanhin veli tarjosi, niin en voinut kieltäytyä. Tapasimme juhlissa yllättäen italialaispariskunnan, joiden kanssa olimme vaihtaneet aiemmin päivällä pari sanaa vieraillessamme Shekin vanhassa kaupungissa ja khanin palatsissa Xan Saray:ssa. Heidän kanssaan tuli juteltua paljonkin, varsinkin kun harva juhlavieras osasi englantia.

Me lähdimme juhlasta aikaisin, koska olimme matkustelusta väsyneitä. Seuraavana aamuna kuulimme että juhla sisäpihalla oli jatkunut pikkutunneille - ja vasta sitten oikein riemu revennytkin. Kaikki olivat jotenkin väsyneitä seuraavana päivänä. Varsinkin sulhanen ja morsian, mutta sulhanen tarinoi seuraavan päivän rääppiäisissä että tulevat lapset ovat viinin vuoksi vielä suunnittelun tasolla.

Päätimme jäädä samaan hotelliin vielä toiseksi yöksi ennen lähtöämme Georgiaan. Kun varasimme uutta yötä hotellistamme, sulhasen ystävä kertoi meille että olemme heidän vieraitaan, joten meidät nyt siirretään parempaan huoneistoon, Saphire Roomiin. Yritimme kertoa että olemme aivan tyytyväisiä nykyiseen huoneeseemme, mutta meidän laukkumme vietiin kerrosta alemmaksi ja meille sanottiin että siellä olette, sekä tarjottiin lisää teetä ja hääkakkua.

Uusi makuuhuoneemme.

Meillä on ledivaloinen, paikallista poppia laulava spa.

Olimme varautuneet lähtemään Georgiaan bussien ja taksien kyydissä, mutta sulhasen ystävä järjesti meille seuraavaksi päiväksi taksikyydin suoraan rajalle sopuhintaan. Tämä säästää meiltä paljon aikaa ja vaivaa. Kiitos Azerbaidzan, kiitos teille kaikille ihmisille, jotka taas palautitte uskoni ihmiskunnan rehellisyyteen ja ystävällisyyteen.

Mikon Matkat, Tour Azerbaidžan - ei heikkohermoisille

Lähdimme sitten Azerbaidžaniin, koska löysimme tänne sopivasti halvat lennot. Olisi ehkä pitänyt käydä pieni venäjänkielen peruskurssi ennen tänne lähtöä. Me emme osaa azeria, eivätkä paikalliset juurikaan osaa englantia, joten tuo rakas naapurikielemme on ainoa ”yhteinen” kieli meidän ja paikallisten välillä. Kielimuuri on siis valtava (=bolshoi). Kaikki on heti niin vaikeaa, kun kaikki asiat pitää selvittää käsiä viittomalla, ja selittää että vaikka me ehkä teidän mielestänne näytämme venäläisiltä, niin venäläisiä emme ole emmekä sellaisiksi halua tulla.

Minua kutsutaan täällä yleisesti venäjänkielisellä sanalla ”tyttö”. Tuntuu etteivät jotkut paikallisista arvosta meitä reppureissaajaturisteja täällä kovin korkealle. Välillä meinaa ärsyttää, olenhan keski-ikäinen nainen ja rouva, en enää mikään tyttö, ja kuriositeettinä; en venäläinenkään. Esimerkiksi eräässä bussissa minua yritettiin laittaa istumaan huonommalle penkille minkä olin ehtinyt varaamaan, tuon sanan varjolla. Esitin typerää ja levittelin käsiäni, jotta minun ei olisi tarvinnut siirtyä, ja se onnistui. Jotta asiat ja tuntemani ärsytys olisivat oikeassa kontekstissa, olimme matkustaneet tuona päivänä jo aamuvarhaisesta, oli pölyisen kuuma, halusin saada nukuttua bussissa paikassa, jossa hieman saattaisi päätään kallistaa, emme olleet pariin päivään päässeet suihkuun, emmekä olleet syöneet hyvin pitkään aikaan ja janokin oli kova, joten tuollainen syrjintä otti siinä hetkessä aika kovasti hattuun, eikä minulla ollut aikomustakaan totella komentelevaa vanhaa miestä.

Toinen syrjintäkokemus sattui, kun palasimme Xinaliqista Bakuun. Matka oli ollut pitkä ja edessä oli vielä pitkä taival Ismayilliin. Kävelimme paikalta, jonne bussi oli meidät jättänyt, bussiasemalle, josta lähtisi bussi Ismayilliin. Matkalla jouduimme vilkkaasti liikennöidyn tien eteen, jonka toisella puolella bussiasema sijaitsi. Seurasimme ihmismassa, joka ylitti tien suruitta aina, kun tarjoutui pujahtamiseen sopiva rako. Päästyämme turvallisesti toiselle puolelle tietä, pari paikallista poliisimiestä pysäytti meidät ja torui meitä ankarasti. He vaativat passimme nähtäviksi, ja selittivät ettei katua saa ylittää siitä kohtaa. Nyt meidän olisi maksettava sakot.

Luulivatko he oikeasti että olisimme maksaneet? Me olimme ainoat, jotka he pysäyttivät, vaikka kadun ylitystä tapahtui keskustelummekin aikana. Olisimme saaneet 20 euroa sakkoa. Ei käy, vastasimme englanniksi, suomeksi, ruotsiksi, espanjaksi, venäjäksi ja viittomakielellä. Tuolla menee porukkaa koko ajan kadun yli, miksi ette ole sakottamassa heitä? No kymmenen euroa sitten, käskivät poliisimiehet. Ei käy sekään, selitimme. No olkoon, menkää sitten, sanoivat poliisimiehet. Me menimme.

Mutta sitten takaisin ihan reissun alkuun. Pian maahan saapumisemme jälkeen kaikki onnistui yllättävän hienosti. Pääsimme sujuvasti lentokenttäbussilla pääkaupunki Bakun keskustaan. Olimme tosin erittäin väsyneitä yölennosta, ja valvotun yön jälkeen kävely bussiasemalta vanhaan kaupunkiin rinkkojen kanssa syöpyi muistojeni hulvattomaan historiaan. Meillä oli hotellihuone varattuna, mutta emme saaneet sitä vielä aamuvarhaisella, mutta onnistuimme silti lepäilemään hotellin sohvilla aamun ensi tunnit, kunnes nälkä ajoi meidät etsimään ruokaa vanhankaupungin ravintoloista.

Mikko keksi että nyt kun meillä on aikaa hotellihuonetta odotellessa eikä mitään tekemistä, mehän voimme kiivetä Neitsyttorniin, vanhankaupungin historialliseen maanpuolustustorniin. Lämpötila oli jo aamusta kohonnut hellelukemiin, mutta urheasti me kiipesimme 98 askelmaa päästäksemme auringon porottamalle tasanteelle, josta oli hieno näköala sekä Bakun vanhaan että uuteen kaupunginosaan. Mutta vihdoinkin pääsimme hotellihuoneeseen ja nukkumaan. Unet tulivatkin jo tarpeeseen. Se ja seuraava päivä menivät Bakussa seikkaillessa, ja välillä nokosia ottaessamme hotellissa.

Me ensimmäisenä aamuna
Bakun vanhassakaupungissa.

Meillä oli onnea, koska yksi hotellin työntekijöistä, joka taisi olla myös hotellin osakas, osasi auttavasti englantia. Aina hänen ollessa työvuorossa, kyselimme häneltä kaikenlaista Bakusta. Hän lupasi auttaa meitä myös perustavanlaatuisessa ongelmassa, josta kerron seuraavaksi.
Eli hän, joka haluaa turistiksi Azerbaidžaniin, joutuu ostamaan etukäteen viisumin netistä. Hoidimme asian Suomessa asianmukaisesti, mutta minulle kävi niin että olin tavannut sukunimeni ä:n a:ksi, ae:n sijaan, joka taas on passissa. Joten viisumini hylättiin, rahat menivät hukkaan ja jouduimme näpyttelemään hakemukseni uudelleen. Mikon viisumihakemus meni jostain syystä läpi, vaikka hänen nimensä oli aivan samalla lailla tavattu. Ehkä minulle oli osunut tavallista virkaintoisempi hakemuksen käsittelijä, tai minua huijattiin, tai sitten kansainvälinen tietotekniikka oli jälleen kerran osoittanut satunnaisen ihmeellisyyteensä ääkkösten suhteen.

Azerbaidžanissa jouduimme kasvotusten sen tosiasian kanssa että aiomme viipyä maassa viranomaisten mielestä ehkä liian pitkään, yksitoista päivää. Sovelias aika olisi kymmenen päivää. Tässä tapauksessa meidän on rekisteröidyttävä valtiolle ja maksettava pieni lisäsumma. Tässä meitä lupautui auttamaan hotellimme osakas. Kun lähdimme hotellista Bakussa, jätimme avuliaalle virkailijallemme rahat rekisteröitymiseen ja kopiot passeistamme. Hän kirjasi tietomme tähän valtion ihmeelliseen rekisteröitymisjärjestelmään meidän puolestamme, mutta heti tuli mutkia matkaan. Ollessamme jo kaukana Bakusta, meille tuli viesti ettei hakemus ollut mennyt läpi. Sitä murehdittiin sitten, ja viestittelimme virkailijamme kanssa. Vähän ajan päästä minun hakemukseni meni läpi, mutta Mikon ei. Pari päivää viestiteltyämme, selvisi että Mikolla oli sama ongelma ääkkösten kanssa kuin minulla oli ollut viisumin kanssa. Lopulta tuli vapauttava viesti Bakusta: molempien hakemukset olivat menneet läpi. Kiitos avusta, hyvä Hostel124:n virkailija!

Bakussa ollessamme päätimme osallistua paikallisen yhtiön järjestämään turistiretkeen, joka sisälsi käynnit mutavulkaanoilla, kalliopiirrosmuseossa, muinaisen tulen temppelissä, ikuisen tulen vuorella sekä vielä hienolla arkkitehtuurin helmellä Bakun keskustassa, nimeltään Heydar Aliev Centre. Laskimme että retki olisi helpoin tapa vierailla noissa paikoissa, ainakin helpompi kuin alkaa tapella satunnaisen taksikuskin kanssa hinnasta, jolla hän käyttäisi meitä noissa paikoissa.Retki oli kyllä niin mitäänsanomaton kuin voi odottaa. Turstiryhmämme italialaisia ei saatu ajoissa kokoon. Sitten kuljettaja ajoi monta kertaa harhaan, ja jouduimme pyytämään jonkun paikallisen ladakuskin opastamaan meitä. Lopulta olimme kolme tuntia myöhässä. Joka paikassa jouduimme kiirehtimään, jotta ehtisimme ennen pimeää Heydar Aliev:lle. Paikat sinänsä olivat ihan hienoja ja näkemisen arvoisia, mutta välimatkat olivat kohtuullisen pitkiä, ja bussi oli niin ahdas että asentoa tuskin pystyi vaihtamaan matkan aikana. Pientä kehitystyötä kyllä vielä vaatii tämän valtion siirtyminen öljyntuotannosta turismiin.

Lähdimme Bakusta kohti Xinaliqin vuoristokylää ensin busseilla Qubaan, ja sieltä taksilla Xinaliqiin. Taksi oli tietenkin vanha lada. Matka oli aivan mielenkiintoinen mutkaisia, jyrkkiä, kivisiä vuoristoteitä myöten, varsinkin kun ladan jarrut osoittivat kuumenemisen merkkejä. Pahimmissa paikoissa en juuri muuta voinut kuin rukoilla. Mutta perille päästiin. Takaisin päin tullessamme meille osui sama kuljettaja, joka oli tällä kertaa varustautunut pitkään retkeensä vesitonkilla, joihin hän matkan varrella otti vettä vuoristolähteestä, sekä tyhjillä purkeilla, joihin hän matkan varrella osti hunajaa paikallisesta kojusta vuorelta. Vihdoin, ennen Quban bussiasemalle saapumistamme hän heitti ylimääräisen lenkin omaan kotiinsa, jonne vei meidän kustantamamme Xinaliq-retkensä ostokset. Minä taas löysin ladan takakontista märän rinkkani hänen vuotavien vesikanisteriensa vierestä. Jep.

Xinaliq oli mielenkiintoinen kylä.  Se on korkeimmalla vuoristossa sijaitseva kylä Euroopassa, jos Azerbaidžan lasketaan Eurooppaan. Talot ovat kivisiä, osittain myös lehmän lantaa käytetään rakennusaineena, siellä on paljon lehmiä, hevosia, hanhia, vuohia sekä lampaita. Xinaliq on aiemmin ollut kovin eristyksissä muusta maailmasta pitkään. Kerran, kun maan presidentti vieraili siellä, hän päätti rakennuttaa asfalttitien kylään. Voin vain kuvitella, miten hän oli tuolla matkallaan kärsinyt. Vielä nykyäänkin tie on aika jännä, enkä ehkä ainakaan yhdestä miljoonasta manatista suostuisi ajamaan sitä (ainakaan ladalla) talvella, lumien ja jään tultua.

Kuskimme ei puhunut englantia, ja Mikko näytti hänelle kännykästä etukäteen varaamamme majoituspaikkamme nimen: Qonaq evi. Kävi ilmi että tuossa, ehkä noin 2000 asukkaan kylässä, on ainakin kaksi tuon nimistä paikkaa. Joten kuskimme tietenkin vei meidät siihen ilmeisempään, eli erään paikallisen perheen olohuoneseen kylän vuoren lähes ylimmälle huipulle. Silloin emme vielä tienneet että kylässä oli toinenkin Qonaq evi. Talon emäntä oli hieman yllättynyt saapumisestamme, mutta vieraanvaraisena toki viittoili sekä ilmoitti venäjäksi ja azeriksi että olette tervetulleita mutta odottakaa puoli tuntia niin huoneenne saadaan valmiiksi. Vähän ihmettelimme, koska huone oli jaettu kammari meidän ja parin muun reppureissaajan kanssa, vaikka olimme varanneet oman huoneen.

Seuraavat pari tuntia makoilimme univelkojamme pois perheen olohuoneen sohvalla, söimme emännän meille ystävällisesti valmistamaa voiriisiä ja paistettua perunaa, ihmettelimme sisäpihalla kanojen munimista, kävimme kävelemässä lähialueella ja ihmettelimme, mihin olimme oikein tulleet. Lopulta paikalle saapui turistiryhmä päiväretkellään, syömään talon antimia, ja heidän paikallinen oppaansa puhui englantia. Saimme kysyttyä häneltä, olemmeko varmasti tulleet oikeaan paikkaan. Hän ilmoitti meille että ei rakkaat turistit, on täällä kylässä toinenkin Qonaq evi, ihan oikea majatalo, tuolla alempana vuoren rinteellä. Perheen pienet veljekset lähtivät saattamaan meitä rinkkoinemme vuoren rinnettä alaspäin, ihmeellisiä ja jyrkkiä pikkupojan oikopolkujaan pitkin, matkalla puhuen kaikki osaamansa englanninkieliset sanat. He eivät yrittäneet missään vaiheessa kerjätä meiltä mitään, vaan toimittivat tehtävänsä ylpeästi ja suoraselkäisesti. Harmi ettei meillä ollut heille juuri mitään annettavaa palkinnoksi, jota he eivät tosin odottaneetkaan saavansa. Mutta he kiittivät kauniisti karkkipatukoista, joita heille tarjosimme kiitokseksi avusta.

Tämä uusi majoituksemme oli juuri sellainen kuin olimme odottaneet, astetta parempi kuin vaatimaton. Saimme taas nukuttua melko hyvin ja kivitalon huone oli mukavan viileä päivällä ja lämmin yöllä, vaikka siellä ei ollutkaan ilmastointia tai lämmitystä. Suihkua ei tosin ollut, ja (kylmää) vettä tuli rajallinen määrä vuorokaudessa jaetun ulkokylpyhuoneen lavuaariin.

Vessa oli niin sanottu reikähuussi takapihalla. Muuten ei ole siitä mitään pahaa sanaa sanottavaa, mutta isäntäväkemme mehiläistarha sijaitsi aivan huussin vieressä. Onneksi me emme kammoa pörriäisiä, muuten olisi ollut aika kuumottavaa käydä viettämässä aikaa tuossa pikku kopissa. Mehiläisiä itse huussi ei tainnut kuitenkaan kiinnostaa, enemmän siellä oli kärpäsiä.

Paljon tekemistä kylässä ei ollut. Pieni ja pölyinen, paikallisen pikkutytön meille esittelemä kylämuseo oli ilmainen ja käymisen arvoinen, sinne oli koottu kaikki mahdollinen kylää koskeva aineisto sodanaikaisista miekoista ja pistimistä ruukkuihin, mattoihin, vanhoihin vaatteisiin ja kirjoituksiin. Eräässä vitriinissä oli erilaisia kirjoja, joiden tulkitsimme olevan kaikenmoista Xinaliqin mainitsevaa kirjallisuutta rajaamattomalta ajanjaksolta.

Kävelimme ja lepäsimme, tapasimme muutamia muita reppureissaajia, otimme valokuvia ja morjestelimme paikallisia. Söimme hyvää paikallista perusruokaa, jonka meille pientä korvausta vastaan tarjosi hostelimme pitäjä veljensä ja isänsä kanssa. Erityisesti ruuista mainittakoon fetajuusto, joka oli mahdollisesti kylässä tehtyä, ja yksi parhaista fetajuustoista joita olen maistanut. Sitä tarjottiin jokaisella aterialla.

Toisena kylässä viettämänämme päivänä olisimme lähteneet ratsastusretkelle laaksoon, jossa olisi ollut vesiputous. Olimme sopineet että kello kolme meille tulee opas hevosineen sekä meille molemmille ratsut. Odotuksella valmistauduimme, ja olimme valmistautuneina paikalla kello puoli kolme, mutta hevosia ei kuulunut. Eikä myöskään isäntäämme, joka oli sopinut retkestämme oppaan kanssa. Laitoimme hänelle viestin kello neljältä, ja kyselimme että onko sopimus voimassa. Do not worry, tuli vastaus.

Puoli kuuden aikaan aloimme silti huolestua, koska retken oli tarkoitus kestää pari tuntia, ja pian tulisi pimeä. Lopulta isäntämme isä tuli ihmettelemään, miksi olimme vielä siinä. Hän soitti pari puhelua, jonka jälkeen paikalle vihdoin ilmaantui hostellimme pitäjä sekä opas hevosineen, pari satuloimatonta, vapaan kirmaavaa käsihevosta mukanaan, joista toinen oli varsa. Saimme selville ettei hän pystynytkään tarjoamaan nyt kahta ratsua eikä enää ehtisi vesiputoukselle, mutta jos haluaisimme, voisimme yksi kerrallaan kopotella kylän raitilla. Pettymyshän se meille oli eikä hänen tarjouksensa kiinnostanut meitä yhtään. Joten se siitä, toivottavasti meillä on vielä mahdollisuus jossain toisessa paikassa kokea paikallista hevoskulttuuria.

Jätimme Xinaliqin uinumaan rauhaisaa vuoristoelämäänsä, ja suuntasimme Quban ja Bakun kautta Ismayilliin, jossa tarkoituksemme oli viipyä pari yötä. Emme olleet varanneet hotellihuonetta etukäteen, koska luulimme että niinkin isosta kaupungista löytyy helposti joku majoitus. Bussi jätti meidät kadunkulmaan. Siitä lähdimme taivaltamaan helteessä rinkkojemme kanssa kohti määränpäätä, jossa luulimme olevan jonkun hostellin. Mitä ei ollutkaan missään. Vastaan tullut paikallinen osasi kertoa että siinä on joskus ollut hotelli, mutta nyt se on remontissa.

Toinen paikallinen pysähtyi autollaan viereemme nähdessään hikiset ja epätoivoiset kasvomme, ja lupautui heittämään meidät toiselle hotellille. Sekään ei kuitenkaan ollut enää toiminnassa, ja sen ulkoasu oli sellainen että sinne en olisi suostunut jäämään, vaikka se olisikin ollut.

Meitä kyyditsemään lähtenyt mies käytti meitä vielä parissa lupaavassa paikassa, mutta toisessa ei ollut vapaata huonetta, ja toisessa ei ollut ketään muuta kotona kuin kaksi märehtivää lehmää. Koska iltapäivä alkoi kallistua iltaa kohti, ja toivoa majapaikan löytymisestä tuosta kaupungista ei näkynyt, teimme suunnitelman muutoksen. Kerroimme kyyditsijällemme että otamme taksin Lahic-nimiseen vuoristokylään. Kyyditsijämme kieltäytyi viemästä meitä taksitolpalle, ja ajoi sen sijaan huoltoasemalle, tankkasi autonsa ja lähti itse viemään meitä noin tunnin ajomatkan päähän vuoristoteitä Lahiciin. Ajaessaan hän opiskeli englantia matkan varrelta hankkimastaan sanakirjasta, jotta voisi vaihtaa kanssamme muutaman sanan.

Perille päästyämme hän ei suostunut ottamaan meiltä rahaa korvaukseksi vaivoistaan, ei sitten millään. Emme voineet muuta kuin kiittää kauniisti, ja mies meni menojansa takaisin kotiinsa pitkää, kivistä ja mutkittelevaa tietä myöten. En vieläkään ymmärrä, miksi tuo mies teki meille väsyneille matkaajille niin hyvän työn.

Taiteilijan talo Bakussa. Leijona on
azeriksi Aslan <3