Myanmarin maa; tuo buddhien, Avenged Sevenfold-paitojen ja liikennetörttöilyn maa

Vielä on pari viikkoa reissun varsinaista peliaikaa jäljellä, ja vielä on maailmassa koettavaa kahdelle matkaajalle. Ihan liian nopeastihan tämä puoli vuotta on kulunut. Nyt täytyy jo alkaa valmistella itseään henkisesti reissun loppumiseen ja Suomeen paluuseen.

Vietimme Myanmarin Yangonissa helteiset ja hektiset pari päivää. Kaikenlaisia ruuhkahuippuja tälläkin reissulla on tullut koettua, mutta myanmarilainen liikennekaaos on varmaan yksi oudoimmista. Ensinnäkin monet kaupunkibussit tulevat ilmeisesti Japanista, ja ne on suunniteltu vasemmanpuoleiseen liikenteeseen. Myanmarissa on oikeanpuoleinen liikenne, joten joka ainoan pysäkin kohdalla porukka käyttää autokaistoja päästäkseen sisään tai ulos bussin vasemmalta puolelta. Autokaistat ovat tupaten täynnä kaikkina muina päivinä paitsi sunnuntaina, tiesi kertoa eräs taksikuskimme Yangonissa. Hän sanoi että yksityisautojen määrä on Myanmarissa lisääntynyt paljon ihan viime vuosina, mutta liikennevalvontaa ei käytännössä ole. Yritin kysellä mitenkäs on autokoulujen laita, mutta hän ei ymmärtänyt kysymystä. Koulu autoilijoille, mikä se on? Ajokortin saa hänen mukaansa suorittamalla jonkinnäköisen testin tai maksamalla 200 dollaria. Tämä näkyy sitten ihan käytännössä: sellaiset termit kuin joustava ajotapa, ennakointi liikenteessä ja esimerkiksi ryhmittyminen tuntuvat olevan tuntemattomia käsitteitä. Siitä mennään, mistä milloinkin tarjoutuu pujahtamiseen sopiva rako. Todistimme niin käsittämättömän itseaiheutettuja ruuhkia ja kaaoksia että tumpelointi tuntui jo tahalliselta. Torvet soivat aivan jatkuvasti, mutta vaikuttaa siltä että niitä ei täällä soiteta kanssa-autoilijan virheen merkiksi, vaan siksi että itse aiotaan ohittaa, vaihtaa kaistaa, kääntyä jonnekin tai muuten vain edetä. Helpointa liikenteen seassa pujahtelu on tietysti moottoripyörillä ja sähköpyörillä, joita tässä maassa tuntuu olevan vielä enemmän kuin autoja. Samalla kaistalla kiitää helposti neljäkin motoristia rinnakkain toisiaan ohitellen ja kiilaillen. Kävelijöitä välillä väistetään, välillä melkein ajetaan päälle, mutta päälleajosta varoitetaan aina etukäteen torvea soittamalla. Hyvää tässä kaikessa on se että ihmiset eivät ole liikenteessä mitenkään hermostuneen oloisia huolimatta kaikesta kaaoksesta.

Onnettomuuksia sattuu,  myös rattijuoppous on ongelma, kertoi tämä sama ystävällinen taksikuski. Hän olikin harvinainen tapaus paitsi puheliaisuutensa vuoksi, mutta myös siksi että poikkeuksena moniin paikallisiin miehiin hänen puheestaan sai selvää: suu ei ollut täynnä kirkkaanpunaista mönjää. Mönjä on jotain, joka värjää suun kamalan näköiseksi ja sitten miehet syljeksivät pitkin katuja. (Suuria punaisia sylkyroiskeita löytyy kaikkialta, myös temppeleiden pihoilta, joihin tietenkin pitää mennä avojaloin.) Tämä mälli on ilmeisesti jonkin verran huumaavaa. Taksikuskimme oli sitä kerran kokeillut eikä kuulemma kokeile enää, koska hän oli sen kerran sammunut kadulle. Monet muut taksikuskit ja autoilijat tuntuvat sitä jauhavan, mikä voi ehkä osaltaan selittää jokseenkin epärationaalista liikennekäytöstä.

Kuka menee ja minne?

Olen jo tottunut istumaan tuntikausia mitä ahtaimmissa ja surkeimmissa busseissa, joten yöbussi Inle-järvelle oli myönteinen yllätys. Bussissa oli penkkikohtaiset minitelkkarit ja kunnon kuulokkeet, tyynyt, huovat, kosteuspyyhkeet ja ystävälliset bussipalvelijat. Telkkarista tuli Mr. Beanin lyhytelokuvia, kahvi, vesi ja limsa kuuluivat hintaan ja matkan aluksi tarjottiin sämpylöitä. Ihan siinä vipiksi itsensä tunsi. Siihen se VIP-kohtelu sitten jäikin. Inle-järvellä hotellissamme WiFi tuntui olevan kaikkia muita kuin hotellin asiakkaita varten. Älypuhelimet ovat vallanneet Myanmarin viime vuosina ja lähes jokaisella tuntui olevan sellainen. Kuulimme huhuja että hallitus päivittäin jotenkin rajoittaa netin toimivuutta. Silloin kun WiFi toimii, hotellien aulat ovat täynnä paikallisia pelaamassa Clash of Clansia ja ihmettelemässä internetin ihmeellisyyksiä. Yritä siinä sitten ryöstää itsellesi sen verran kaistaa että ehdit ladata blogikirjoituksesi nettiin.

Kyydit paikasta toiseen olivat taas Inle-järvellä tuttuun tapaan kimppatakseja, tällä kertaa katoksellisen avolavan perässä. Hotellin ravintolassa söin nöyrästi kylmää paakkuriisiä ja kasviscurrya, jossa ei ollut currya eikä oikein kasviksiakaan. Kun eräällä päivällisellä sitten kerroimme tarjoilijalle että riisi on kylmää, vastaus oli että totta kai se on tähän aikaan kylmää, kun on aamulla keitetty. Loogista, kyllä. Täytyy tähän väliin todeta ja kiittää että hotellin aamupala oli poikkeuksellisen hyvä, ja Mikko piti paikan hapanimeläkastikkeesta.

Myanmarissa on tietääksemme hyvin vähän viinitiloja, mutta yksi niistä sattuu sijaitsemaan Inle-järvellä, vähän matkan päässä kylästä. Päätimme katsastaa paikan, joten vuokrasimme polkupyörät ja uskaltauduimme kuumottavaan liikenteeseen ja helteeseen. Itse viinitila on pieni ja valikoimat melko vaatimattomat, mutta pyöräretki oli mukavaa vaihtelua kaupunkien ja kylien vilinään. En nyt kuvailisi näkemäämme maaseutua erityisen kauniiksi, mutta siellä oli kaupunkeihin verrattuna tietenkin enemmän tilaa ja ilmaa sekä puhtaampi luonto. Näin yhden kukkivan jakaranda-puunkin. Matkan varrella näin kaksi orpokotia, jotka olivat isohkoja bambumajoja paalujen päällä. Niiden näkeminen pysäytti taas kerran miettimään, miten hyvin monet asiat meillä Suomessa ovat, ja miten paljon meillä olisi jaettavaksi niille joilla ei ole mitään, ei edes perhettä.

Eräänä aamuna lähdimmme aikaisin satamaan, tarkoituksena oli kokea veneretki järvellä. Jos autoliikenne on tässä maassa kaaottista, niin sitä vaikutti olevan myös paikallinen vesiliikenne. Kylän satama oli kapeahkon joen rannassa, ja yhdelle sen pienistä rantakaistaleista oli tunkemassa kymmeniä useiden metrien mittaisia puuveneitä. Samalla osa porukasta halusi juuri tästä joenkohdasta rantakaistaleen ohi järvelle päin, osa järveltä pois päin. Mitään järjestystä tai ajolinjoja ei ollut, vaan aina kun jossain avautui veneenmentävä rako, lähin tai ensiksi ehtivä vene eteni muutaman metrin. Niistä veneistä, jotka eivät päässeet lähelle rantaa, hyppeli matkustajia muiden veneiden kautta maihin. Veneenkuljettajamme teki raskaasti töitä saadakseen meidät ensin rannan sumpusta pois, sitten irti joen keskelle syntyneestä uudesta ruuhkasta. Veneet kolisivat toisiaan vasten, eikä ruuhkien selvittämisessä tuntunut olevan mitään kollektiivista suunnitelmaa. Jokainen yritti anteeksipyytävästi hymyilen edetä heti tilaisuuden tullen sen pienen matkan minkä milloinkin voi. Pääsimme kuitenkin lopulta väljemmille vesille, ja hetken aikaa jokea pitkin ajettuamme Inle-järvi levittäytyi eteemme aamunsumuisen kauniina.

Meitä kuljetettiin kyliin, joihin ei ole maateitä, ainoastaan vesireittejä. Monet taloista on rakennettu paalujen varaan keskelle järveä joten maisema on erikoislaatuinen, ja omalla tavallaan kaunis. Paikalliset kalastajat sekä levää tai jotain ruokoa keräävät miehet soutivat veneitään seisten, omintakeisella jalkatekniikalla tasapainon lakeja uhmaten. Paikan linnusto tuntui olevan todella rikasta. Tajusimme hetken luontoa ihmeteltyämme että veneretki sisältää ovelan suunnitelman: luonnon ihmettely on toissijaista mutta shoppailuhan se on pääasia. Meitä kuljetettiin pienestä työpajasta ja yrityksestä toiseen, jotta ostaisimme joka paikasta jotain. Näimme lootuslangan tekijän ja kutomon, hopeasepän, sikaritehtaan, metallitakomon, veneenrakentajan ja päivänvarjotehtaan. Lisäksi liikkeellä oli pieniä kaupusteluveneitä, joista tuputettiin samoja tuotteita sekä kaikenlaista turistirihkamaa. Kaupusteluveneet käyttivät merirosvomaista ankkuroitumistaktiikkaa: veneet uitettiin vierekkäin ja kädet tarttuivat tiukasti meidän veneen laidasta kiinni. Sitten alkoi silmiin katsominen ja aina sama litania: osta yksi, hinta on halpa, osta edes yksi. ”Halpa” 25 dollarin pyyntö muovihelmirannekorusta yskitti kuitenkin niin ettei edes jaksanut lähteä tinkimään, joten monen monituisen mahdollisimman kohteliaan ein jälkeen veneenkuljettajamme ymmärsi jatkaa matkaa.

Työpajojen artesaanit vaikuttivat hyvin taitavilta ja heidän tuotteensa ovat pääosin kauniita ja hyvälaatuisen oloisia. Kyllähän kaikilta olisi mielellään jotain ostanut, ja tukenut paikallista käsityöyrittäjyyttä, mutta niin budjetti kuin rinkkatilakin ovat rajalliset. Matkaan tarttui vain kalastajaveneen pienoismalli ja Mikolle sikareita. (Mokororetkeltä Botswanasta meillä on Doctorin tekemä pikkumokoro, Titicaca-järveltä minikaislapaatti ja sitten tämä kalastajavene, joten maailmanympärysmatkamme venekolmikko on nyt täydellinen.) Lopuksi kävimme vielä buddhalaistemppelissä ja luostarissa. Näin jälkikäteen ajateltuna, meidän olisi ehkä kannattanut ottaa selvää missä kaikkialla retkellä käydään, ja mitä muita vaihtoehtoja olisi tarjolla, jolloin reissuun olisi ehkä voinut sisällyttää vähän vähemmän niitä työpajoja. Matkan varrella huomasin esimerkiksi jonkinlaisen burmalaisten kissojen suojelukodin, jossa olisin tietenkin halunnut vierailla, mutta se ei kuulunut matkareittiin. Myös olisi ollut mukava kuulla kalastajien työstä, ja nähdä heidän taitavaa soutuaan lähempää. Oppaamme ei osannut juurikaan englantia, joten päivästä jäi mieleen enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Ihmisellä on vain kaksi kättä, mutta
onneksi jalkojakin on kaksi. 

Aikanaan toinen VIP-yöbussi vei meidät Inle-järveltä Mandalayhin. Siellä näimme lisää buddhalaistemppeleitä, kaaottista liikennettä ja mällisylkyjä kaduilla. Kävelimme Royal Palaceen, joka kartalla näytti olevan ihan hotellin vieressä. Itsevarmoina torjuimme kyydintarjoajat koska äkkiähän me sinne kävellään, mutta pian tajusimme että olimme haukanneet aikamoisen palan purtavaksi. Mandalay on niin valtavan suuri kaupunki, ja korttelit ovat niin pitkiä, että välimatkaa kertyikin paljon enemmän kuin luulimme. Myös helle ja jatkuva meteli tekivät kävelymatkasta entistä raskaamman. Paikka oli kuitenkin aivan hieno, Mikon mukaan vähän samanlainen kuin Pekingin Kielletty kaupunki, joka on kuitenkin isompi.

Näin Royal Palacen pylväsaulassa hääkuvauksen, jossa minua jäi mietityttämään tilanteen jonkinlainen epäautenttisuus ja massamaisuus. Morsiamella oli ensinnäkin aivan samanalainen puku jonka olin nähnyt näytteillä ikkunoissa, ja josta olin nähnyt kaduilla mainoksia. Hänellä oli tekokukkakimppu ja muoviset pääkukat. Kuvausavustaja myös eliminoi kaiken luonnollisuuden tilanteesta vääntelemällä ja kääntelemällä hääparia kuin nukkeja oikeisiin asentoihin. Hän kahlitsi myös morsiamen viitan tai laahuksen pikkukivillä niin ettei se voinut liehua vapaasti tuulen mukana. Kaikki yksilöllisyys loisti poissaolollaan, mutta ehkä yksilöllisyys ei ole sellainen asia, jota tämä pari hääkuvassaan arvosti.

Luulin muuten yhtenä päivänä että näin ihka oikean Myanmarin rokkarin. Pojalla oli nahkatakki ja Avenged Sevenfoldin paita. Pian huomasin että samanlaisia paitoja alkoi kävellä enemmänkin vastaan, joten arvoitukseksi jäi, onko kyseinen bändi tehnyt ahkerasti keikkaa Myanmariin, vai myykö joku paikallinen H&M kansalle rokkipaitoja halvalla hinnalla.

Vihdoin koitti odotettu päivä kun matkasimme Baganin alueelle. Paikka on kuuluisa ennen kaikkea temppeleistään. Olimme varanneet sielläoloajastamme kaksi päivää temppelien kiertämiseen. Ensimmäisenä päivänä teimme lyhyemmän reitin pyöräillen ja toisena pidemmän matkan sähköpyörillä, jotka näyttivät ihan skoottereilta. Aluksi ajattelin, että ovathan nämä temppelit todella hienoja, mutta en heti vaikuttunut niistä samalla tavalla kuin Tikalin maya-raunioista Guatemalassa. Monet temppeleistä ovat hyvin samanlaisia ja niiden kiertäminen alkoi puuduttaa jossain vaiheessa. Paikallisten rakennusten tyyleistä ei asiaan perehtymätön ymmärrä niin paljon että huomaisi isoa eroa eri temppeleiden arkkitehtuurissa. Sisäpuoletkin tuntuvat ensinäkemältä toistavan itseään: istuvia buddhia, seisovia buddhia, isoja buddhia ja pieniä buddhia. Seinämaalausbuddhia ja kultaisia buddhia. Vaikutuin alueesta täysin vasta siinä vaiheessa, kun kiipesimme erään temppelin katolle ja näimme metsiköiden ja peltojen keskellä kohoavat sadat temppelit ja tornit, osa kultaisia, osa ruskeita ja osa valkoisia. Täytyi myöntää että se näky oli aika uskomaton ja ainutlaatuinen.

Omituisin kokemus pagodoihin liittyen ei kuitenkaan ollut Baganissa, eivätkä patsaat tai rakennelmat, vaan itse myanmarilaiset temppelialueella vierailijat. Jossain vaiheessa aloin ihmetellä kun meitä seurattiin, ja takanamme supistiin ahkerasti. Sitten pari nuorta miestä halusi kuvauttaa itsensä Mikon seurassa ja heti lauma pieniä tyttöjä sekä vähän vanhempiakin naisia juoksi minun luokseni. Saako ottaa kuvan? En ihan heti älynnyt mistä on kyse, häh kuva minustako? Perheiden pikkulapset takertuivat käsivarsiin ohikulkiessamme ja halusivat jutella ja vilkutella (kyse ei ollut tällä kertaa kerjäläislapsista), ja äidit näyttivät meitä lapsilleen. Jouduimme Mikon kanssa useampia kertoja poseeraamaan eri porukoille ja yksittäisille henkilöille. Huomasin muutaman muunkin länsimaalaisen, jotka saivat samanlaista kohtelua osakseen. Syytä tähän massahuomioon en tänä päivänäkään tiedä, mutta todella hämmentävää se oli. Ehkä ihmiset eivät Myanmarissa ole vielä niin tottuneita meihin eksoottisiin ulkomaalaisiin.

Hiekkarallia, yllättävän vaikeaa paikoitellen.

Baganin alue on yhä suositumpi matkailualue, joten ymmärrettävästi siellä kaupustelukin on valtaisaa. Lähes jokaisessa kohteessa oli ainakin yksi koju tai myyjä, isoimmissa paikoissa kokonaisia toreja. Ihmetellä täytyy, eivätkö aarteitaan esittelevät kaupustelijat oikeasti ymmärrä, että melkein kaikki turistit kiertävät alueella useampia temppeleitä kuin sen yhden, joten turisti on todennäköisesti jo nähnyt kaikki mahdolliset krääsävaihtoehdot ja vastannut satoja kertoja olevansa Suomesta, viettävänsä Baganissa neljä päivää ja kiitos ei, en nyt tarvitse korttia/nukkea/rasiaa/t-paitaa. Niin että en tarvitse. Kun en vaan tarvitse, kiitos vain. Ei kiitos. EI! Sorruin kuitenkin ostamaan parit kangashousut koska oikeasti tarvitsin niitä; temppeleihin ei saa mennä shortseissa. Halpojahan ne ovat ja varmaankin jossain hikipajassa lapsityövoimalla valmistetut (tunnontuskia), mutta yllättävän hyvät päällä helteen ja tomun keskellä. Ne on myös helppo pestä käsipyykissä sekä kevyet kantaa rinkassa - melko täydelliset reissuhousut siis. Aloin jo suunnitella ostavani kotiin tuliaisiksi näitä lökähousuja, ja sain vihdoin kiskottua Mikon vaatekojun luo. Aloin kysellä hintoja, kun näytti siltä että mieleisiäni värejä löytyi tästä kojusta. Myyjä oli nuori nainen, joka kertoi että S-koot ovat 4000 paikallista rahaa, M-koot 5000 ja L-koot 6000 rahaa. Nämä olivat siis lähtöhintoja, josta nainen olisi varmasti lähtenyt tiputtamaan. Enemmän kuin tinkiminen minua kiinnosti kuitenkin eri kokojen hintaerot. 1000 paikallista rahaa on vähän alle euron, joten hintaero ei ole iso, mutta olisin toivonut kuitenkin myyjän perustelevan hinnoittelupolitiikkansa. Nainen ei ollenkaan ymmärtänyt kysymystä. Isompi koko, isompi hinta, hän sanoi. Ymmärrän, ja voin maksaa eri hinnat, jos kerrot mistä se korkeampi hinta tulee? Kangashan ei maksa paljoa mitään, työtäkään ei yhtä isommassa koossa ole merkittävästi enemmän kuin pienemmässä, eikö totta? Mikään lamppu ei syttynyt. Ei, ei. Isompi koko, isompi hinta, nainen hermostui ja nyki katselemani housut käsistäni. Housut jäivät valitettavasti sillä kertaa ostamatta, kun naisen vauva alkoi vaatia huomioita. Jäin hämilläni miettimään perusmatematiikan hienouksia ja sitä, miten hienoa olisikaan jos kaikki maailman ihmiset saisivat edes jonkinlaista koulutusta.

Mutta älkää surko, Lehmuskosken ja Nacirin ihanat naiset ja tytöt, kyllä minä teillekin jotain tuliaisia vielä keksin, vaikka lökähousut menivät sivu suun ;)

A(a)siaa

Onko joku jo joskus käyttänyt jossain tuota mukahauskaa otsikkoani? Jos vastaus on ei, olen luova nero koska keskin jotain uutta. Jos vastaus on kyllä, mikä on hyvin todennäköistä, olen osunut päätelmissäni oikeaan. Eli voitan joka tapauksessa. Nimittäin hetken aikaa Malesiassa ja Myanmarissa matkusteltuani olen tullut siihen tulokseen että mikään ei ole uutta auringon alla.

Ihmisiä on maailmassa aivan järkyttävän valtavasti. Tuhansia, miljoonia, miljardeja... miten pieni korpilahtelainen maatilan tyttö voisi käsittää sen kansanpaljouden? Kieliä maailmassa on uskomattoman paljon. Alkureissulla sitä halusi oppia vierailemansa maan kielestä kaiken mahdollisen, nykyään opettelee vain sen "kiitos"-sanan, ja sillä, sekä tankeroenglannillani ja ystävällisellä asenteella, pärjää pitkälle. (No, latinalaiseen kulttuuriin jäi sen verran kiinnostusta että espanjan opiskelu kiinnostaa vieläkin.) Esimerkiksi Myanmarin kieli kuulostaa minun korviini kiinan ja lapsuuteni mielikuvituskielien sekoitukselta. Se perustuu Intian muinaisiin aakkosjärjestelmiin. Se näyttää kirjoitettuna ikuisuussymboleilta, palloilta ja puolipalloilta. Aikoinaan sitä kirjoiteltiin bambuliuskoihin ja norsunluusta veistettyihin lituskoihin, ja sidottiin liuskat narulla "kirjaksi", joita hienostot lukivat sitten hienosti.

Kun kieliä kerran on maailmassa niin paljon, on päätähuimaavaa ajatella, miten paljon asioita on sanottu maailmassa eri kielillä. Kauniita asioita, rumia asioita, ilkeitä asioita, kasvattavia asioita. Miten kieltä on käytetty uusien ideoiden eteenpäin viemiseen, valistukseen - ja miten kieltä on käytetty tuhoamiseen. Miten voisimme (miten minä voisin) tulevaisuudessa käyttää kieltä ja sanoja useammin harkiten ja rakentaen kuin jotain tuhoten?

Näissä maissa olen kielen erikoisuuksien lisäksi kiinnittänyt huomiota siihen surulliseen tosiasiaan että ihmisten näin valtava määrä ja jatkuva lisääntyminen pakostakin aiheuttaa silminnähtävän suuria ongelmia niin yksilötasolla kuin ympäristönkin hyvinvointiin. Välillä kaduilla kävellessäni tuntuu että tukahdun ikivanhojen autojen pakokaasun, rasvankäristyskojujen, muovin, tungeksivien kanssajalankulkijoiden ja normaalin ihmiselämisen aiheuttamien jätteiden alle. Jotenkin herkkänä ihmisenä sitä koko ajan tiedostamattaan haluaisi eliminoida ymäristöstään kaikki epämiellyttävät tuntemukset, ja täällähän se on matkailijalle käytännössä mahdotonta. Ellei sitten vetäydy suurella rahalla johonkin luksushotelliin ilmastoituun loungeen, mihin vain harvoilla ja valituilla on tässä maassa mahdollisuus, ja aja välimatkat ilmastoidulla luksusautolla tummennetut ikkunat tiivisti suljettuina. Ehkä ainoa asia, mihin buddhalaisessa filosofiassa ehdoitta yhdyn, on tämä: ”Buddha taught that the world is primarily characterised by dukkha (suffering), anicca (impermanence) and anatta (insubstantiality), and that even our happiest moments in life are only temporary, empty and unsatisfactory.” (Lonely Planet Myanmar Travel Guide). Ja olen siis tutustunut buddhalaiseen filosofiaan muutenkin kuin pelkästään LP:n sivuilta, tuo oli vain helppo lainaus tähän tekstiin.

Malesian Kuala Lumpur on varmasti hieno kaupunki jos sitä katsoo 15. kerroksen luksushotellihuoneesta käsin tai näkee paikallisten pitkälle kehittyneitä tanssiesityksiä, kaunista käsityötä ja kulttuuriteoksia upeasti esille laitettuna. Metrojärjestelmä on siellä hyvä ja junat yleensä ottaen miellyttäviä matkustaa. Siellä on myös luksuselokuvateatteri, johon meillä ei ollut varaa mennä, mutta kävimme toisessa, vähemmän hienossa teatterissa, joka oli sekin ihan ok (leffa oli myös hauska ja hyvä: Kingsman: The Secret Service. Kannattaa katsoa vaikka raina nyt näin naisen näkökulmasta nähtynä olikin "hieman" raa'an väkivaltainen ja miesten tekemä). Löysimme sushibaarin jossa sai oikeasti hyvää sushia uskomattoman halvalla. Kaupungissa ja sen ihmisissä on ihan varmasti paljon hyvää ja kaunista. Täällä vain on matkailijan vaikeaa saada kontaktia paikallisiin muuten kuin kaupustelun muodossa, jos ei viivy kaupungissa pidemmän aikaa. Chinatownissa juhlittiin vieläkin(!) kiinalaista uutta vuotta söpöjen nallukoiden ja hyväntahdon ilmaisujen koristaessa katukuvaa. Hindutemppelit ja niiden patsasrakennelmat ovat aika hienoja, ja temppeleiden apinat söpöjä. Hyvää tarkoittavat perheet naureskelivat niille onnellisina ja antoivat niille banaaneja (mikä tietysti kääntyy pian tarkoitustaan vastaan apinoiden käytöksen muuttuessa ruokinnan myötä yhä aggressiivisemmaksi ja populaatioiden lisääntymisellä luonnottoman suuriksi... Jo nyt apinoiden röyhkeys ja näpistely on paikassa ongelma.) Näin pikaisesti nähtynä kaupungin saasteet, luonnon pahoinvointi ja uskomaton väkimäärä peittävät tehokkaasti ne hyvät asiat, niin että joutuu oikein etsimällä etsimään hyvää kaiken sen köyhyyden, lian, kaduille virtsaavien kodittomien ja kerjäläislasten silmiinpistävän kurjuuden alta.

Batu Cavesin temppeliapina. Pikkuvauva
roikkuu rinnoilla joten jotain on saatava
syödäkseen, no tällä kertaa se ruokapisara
oli muovipussin sisällä.

Mikko varmasti kertoo blogissaan viisuminsaantiongelmistamme Myanmariin sitten kun taas saa aikaiseksi kirjoittaa jotain. Joka tapauksessa pääsimme loppujen lopuksi lentämään Yangoniin, jossa vietimme pari päivää ihmetellen paikallisia buddhalaisia kultakelloihin ja timantteihin verhotuita pagodoita (jotenkin tuli mieleen parempaakin käyttöä niille temppelin kattoon liimatuille rikkauksille, kun viisivuotiaat tulivat tarjoamaan meille turistikrääsää) ja taistelimme hitaista hitaimman wifin kanssa. Kaupungissa löysimme yhden reissun parhaista intialaisista ravintoloista joka korvasi Sydneyssä kokemamme karvaat pettymykset. Jopa Jaska olisi varmaan myöntynyt antamaan hyvät pisteet Indian Kitchenille, se niiden Paneer Tikka Masala, nam!

Yangonista siirryimme yöbussilla Inle-järvelle jossa parhaillaan olemme. Myanmarista ja varsinkin paikallisista lämpötiloista sekä liikennekulttuurista olisi paljonkin lisää sanottavaa, mutta niistä lisää sitten seuraavalla kerralla.

Australia

Australia on ainoa valtio, joka kattaa kokonaisen mantereen (Wikipedia). Tätä taustaa vasten otsikkoni saattaa tuntua hieman ylimitoiteltulta, mutta koska Baz Luhrman aikoinaan katsoi oikeudekseen nimetä oman tarinansa niinkin laajasti, voin minäkin kutsua blogitekstiäni millä nimellä sitten ikinä haluan. Totuushan on että olemme nähneet ja tulleet tuntemaan tätä valtavaa maata vielä Kidmanin roolihahmoakin huonommin. Kolme päivää Sydneyssa on kuitenkin ollut leppoisa stoppi Fidzin ja Malesian välillä. On hauskaa nähdä ihmisillä taas pitkästä aikaa tyhmiä lippiksiä, sinisiä silmiä, suurkaupunkiasuinaan shortseja ja läpökkäitä - ja toisaalta ihmetellä rantakadun rikkaita yllään huippuvaatemerkkejä. Kaiken muunkin värisiä silmiä kuin sinisiä täällä tietysti näkyy; heti tänne saavuttuaan voi aistia valtavan kulttuurien sekamelskan. Onhan sekin jo yksistään jotenkin hassua, että dollari-nimisellä valuutalla on kuningatar Elisabet -naama. Aasialaisia vaikutteita täällä tuntuu olevan myös, lähes joka paikasta saa kiinalaista ja thaimaalaista sekä ei-niin-hyvää-intialaista ruokaa, ja munkkeja kävelee vastaan oransseissa kaavuissaan. Kadulla tulee vastaan ihan kaiken värisiä ihmisiä, ja varmuuden vuoksi vielä ihmisiä joilla on keltaiseksi, violetiksi tai vihreäksi värjätty tukka. Varmasti tästä maasta löytyy paljon myös manner-eurooppalaista vanhaa perintöä, muutakin kuin "irlantilaiset" baarit tai belgialainen suklaakauppa. Madama Butterflyta tunnuttiin mainostavan Ooppetatalon lähistöllä, ja anakin yksi taidemuseo ylpeilee renessanssimestareiden teosten kokoelmallaan, kirjoittaen eräänkin herran nimen muodossa Michael Angelo (en silti väitä että suomalaisetkaan ovat ihan autenttisia Kaarle-Kustaineen ja Englannin-Yrjöineen).

Sydneyn Botanical Garden on upea ja näkemisen arvoinen puutarha, siitä huolimatta ettei siellä enää ole jättilepakoita. Ne on kuulemma häädetty maaseudulle (kaunis tapa ilmaista että ne on ehkä julmasti massamurhattu?) koska ne vahingoittivat puita ja kakkasivat ihmisten päälle. Mutta puutarhasta löytyy kaikenmoisia ihania kasveja, kukkia, puita, perhosia ja mikä parasta: sekä isoja ja valkoisia että pieniä ja kaikenkirjavia papukaijalintuja.

Ovat ne niin ihania villeinä luonnossa.

Kovasti innostuin ostamaan täältä aidot UGGit halvalla hinnalla. Sydneystähän löytyy UGG-kauppoja aivan joka kulmalta, vaikkakaan paikallisten jaloissa en ole bongannut vielä ainoatakaan senmerkkistä kenkäparia. Toisaalta, kuinka moni suomessakaan oikeasti kulkee kadulla Nanson paidassa tai Marimekko -mekossa? Aloin intoni keskellä kuitenkin ihmetellä kahden aivan samannäköisen kenkäparin hintaeroa. Muutaman "hieman" asiastaan ulkona olevan myyjän kanssa juteltuani sain tietää että aidon UGG-merkin alla on - ainakin - kahdenlaista laatua: niitä aitoja ja niitä vieläkin aidompia, eivätkä myyjätkään oikein osanneet sanoa, miten nämä kaksi hyvin aitoa tuotetta erotetaan toisistaan. Toinen on tehty Kiinassa joten se on se halvempi tuote, mutta toinen, joka on tehty Australiassa, ei voi olla aito koska Australiassa ei enää tehdä näitä kenkiä (?). Vain piraattituotteita väitetään tässä maassa tehdyksi, myyjän mukaan. Hinnan perusteella voi kuitenkin päätellä että toinen on toista aidompi, en vain saanut selvää siitä, missä maassa tehty on se kalliimpi tuote. Eli todennäköisesti olin vähällä rahdata Suomeen kenkäparin, joka on juuri rahdattu Australiaan jostain aivan muualta paitsi Kiinasta. Tieto lisää tuskaa, mutta olisihan se nyt jo ennen tätäkin murskaavaa kokemusta pitänyt tietää että kaikki maailmanlaajuiset vaatebrändit tuottavat muka-aitoja kopioita halpatuotannolla, vaikka piraattituotteita sitten mukamas niin kovasti halveksutaan. Pitäköön siis Sydney omat "australialaiset" saappansa, minä tulen vielä littanoilla läpökkäilläni toimeen. Ostan Kuopion Prismasta sitten syksyllä juuri sen kaikkien halveksiman 19,90€ tekouggiparin, koska se on ainakin rehellinen kopio.

Tämä on kuitenkin aito. Ihka oikea laulun talo.

Täällä olisi niin paljon nähtävää ja koettavaa. Jos aikaa ja rahaa olisi määrättömästi, jäisin tänne vielä hetkeksi, tai pariksi vuodeksi kiertelemään ympäri maata. Tahtoisin nähdät kengurut ja koalat ja eukalyptuspuut ja aavikot ja vesiputoukset ja surffirannat ja valkohait ja kaiken. Tällä kerralla siihen ei valitettavasti ole mahdollisuutta, jää toiseen kertaan. Mutta yksi asia, mitä tässä maassa tai ainakin tässä kaupungissa en jää kaipaamaan, on tämä naurettava ylikaupallistunut reppureissaajien kansainvaellus. Jotenkin tämäkin ilmiö on niin verrattavissa punkin keskiluokkaistumiseen tai suomalaisen hipsteriyden kaupallistumiseen. Joillakin alueilla kaupunkia on joka toisessa rakennuksessa, liioittelematta, halpishotelli meille matkailijoille kaikilla tarvittavilla mausteilla höystettynä. Hotellihuoneemme täällä on edullisin mahdollinen mutta todella ammattitaidolla mietitty. Kerrankin en voi valittaa yhtään mistään. Hinta on kohtuullinen etten sanoisi halpa, huone on siisti ja huoliteltu mutta mahdollisimman yksinkertainen. Kylpyhuone on jaettu, mutta huoneessa on puhdas sänky, lavuaari ja vesihana josta tulee juotavaa vettä. Mitä muuta voi toivoa? Sydneyssä on spesiaalikauppoja, joissa myydään juuri niitä tuotteita joita juuri me tarvitsemme kun mehän sitten täällä reissaamme meidän reppujemme kanssa sitten näin. Jotenkin tässä kaupungissa kaikesta sen ihanuudesta huolimatta tulee jotenkin hölmö olo, ja ehkä kuitenkin olen iloinen että pian pääsemme Malesian kautta Burmaan. Mikä siellä meitä odottaa, se on kokonaan toinen tarina.

The Original Backpackers Lodge. Yksi niistä.

Kuinka sain rikki Fidziläisen kookospähkinän

Ei ole mikään ihme että suomalaisturistit, niin kuin kaikki muutkin turistit kautta edullisten lentojen historian, ovat suunnanneet lomilleen kohti palmuja, kirkasta merta ja lämpöä. Minulla ei (vielä?) ole kokemusta perus-Kanariasta tai Las Palmasista, mutta Fidzillä tuntuu olevan kaikkea mitä suomalainen voi toivoa lomapaikaltaan. Paitsi että lento tänne Suomesta kestäisi aika kauan. Losista se kesti puoli vuorokautta, ja yksi päivä helmikuusta katosi kuin taikatempusta ajanlaskun hämärään sumuun. On se outo kuukausi tuo helmikuu.

Olen vähän ihastunut tähän maahan. Ainakin vielä tässä vaiheessa. Muutaman päivän aikana olemme jo kohdanneet joitakin vilpittömimmiltä vaikuttavia ihmisiä koko reissumme aikana. Bula! Tervehdys sanotaan aidon hymyn kanssa lähes jokaiselle vastaantulijalle, huolimatta siitä, voidaanko vastaantulijasta jotenkin hyötyä. Ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana taksikuski on tarjonnut kyydin ilmaiseksi, hän kun sattui olemaan menossa samaan suuntaan kuin me. Eikä vain yksi taksikuski, vaan sama toistui parina seuraavana päivänä. Vähän jäin kyllä miettimään että olisiko meidän paikallisiin tapoihin tottumattoimien suomalaisjunttien ollut kuitenkin velvollisuus maksaa jotain kiitollisuuden osoitukseksi… Mutta kun kerran joku jotain tarjoaa hyvää hyvyyttään, niin minähän otan sen vastaan nöyrästi kiittäen ja kauniisti hymyillen. Linja-autossa maksoimme mielestämme tasarahalla (joka oli vain noin 30 senttiä henkilöltä), mutta kuljettaja muisti vielä antaa viisi senttiä takaisin kyydistä poistuessamme, koska ei halunnut veloittaa meiltä sen enempää kuin mikä oikea hinta on. Hostellissamme Nadissa Mikko sai kerran ilmaisen aamupalan. Mikko oli muutenkin hostellin naispuolisen henkilöstön suosiossa, sen verran se mokoma sai siivojaleideiltä ujoja hymyjä ja vilkutuksia ohikulkiessaan.

Niin vilpittömiltä kuin ihmiset vaikuttavatkin, täälläkin täytyy olla tarkkana omaisuutensa kanssa. Siitäkin huolimatta että haluaisi uskoa kaikkien ihmisten hyvyyteen. Itse emme ole vielä ainakaan joutuneet sen kummempien huijausten kohteeksi, kuin että Nadissa hostellimme respa veloitti (en sano kusetti) meiltä ylimääräisen kympin venematkasta Mana-saarelle omaan taskuunsa, kun emme tajunneet oikeita hintoja ajoissa. Toisaalta hän neuvotteli sitten meille yksityishuoneen dormipetien hintaan seuraavasta hostellistamme. Kun saavuimme Manalle, jouduimme heti todistamaan ikävää tapahtumaa. Joukko nuoria matkailijoita luovutti luottokorttinsa ja pin-koodinsa paikalliselle hostellin työntekijälle, joka menossa käymään pääsaarella. Tarkoitus oli että hän nostaisi heille rahaa. Työntekijä oli kuulemma vaikuttanut erityisen luotettavalta. Oliko heille sitten ihan oikeasti yllätys, kun mies olikin nostanut tilit tyhjiksi ja kadonnut. Tapahtumaa voi olla hieman vaikeaa selittää luottokorttifirmalle tai poliisille, kun kerran kortit ja pin-koodit on vapaaehtoisesti luovutettu vieraalle. Kaikki myötätuntoni on noiden nuorten puolella, mutta samalla minun on vaikeaa uskoa että on olemassa niin naiiveja matkailijoita. Kaksi tyttöä lähti seuraavana päivänä takaisin pääsaarelle selvittämään asiaa, mutta emme ole saaneet tietää viimeisintä episodia.

Tässä vaiheessa reissua on ihanaa hengähtää hetki ja vain loikoilla rannalla. Nadissa näkemämme ranta ei ollut ihan ykköstasoa, mutta siellä oli riippumattoja ja mikä parasta: hevosia ja suloisia kissanpentuja, joita paapoessa aika kului kuin siivillä. Manalla luonto on ihan uskomatonta - olenko jo sanonut saman joka paikasta jokaisessa blogitekstissäni? Saarta ympäröivä valkohiekkainen ranta on suurimmalta osaltaan täysin tyhjä turisteista, vaikka täällä on paikallisen kylän lisäksi monta hostellia ja viiden tähden hotelli huviloineen. Meri on turkoosi ja, miten sen nyt sanoisi: ihana. Olen joutunut väkisinkin pohdiskelemaan, miksi Maa on niin kaunis. Mitä on kauneus? Miksi ihmiset voivat kokea kauneutta? Hostellimme rannassa kahlaillessaan voi nähdä simpukoita ja pikkukaloja, ja tuntea veden lämmönvaihtelut varpaissaan. Kukkapuita näen kaikkialla enemmän kuin ehdin ottaa kuvia. Ihan rannasta voi lähteä snorklaamaan ja nähdä tuhansia kaloja, lähes neonvärisiä koralleja sekä mitä ihmeellisimpiä otuksia. Vesi on kirkkainta, mitä olen tähän mennessä nähnyt. Täällä on kuulemma myös paljon haita lähes kaikkialla, emme ole sellaiseen kuitenkaan vielä törmänneet.

Pikkuinen.

Kuuma on. Ehdin jo luulla että olen tähän mennessä tottunut erilaisiin lämpötiloihin, mutta tämä kostea kuumuus on taas jotain ihan uutta. Maanosan vaihdon myötä tapahtui perinteinen ihon käristys, vaikka jälleen kerran luulin jo päässeeni palamisvaiheen yli. Tyhmä ei opi edes omista virheistään, mutta nyt voi syyttää myös ohentunutta otsonikerrosta. Meikkaaminen on saanut jäädä täysin, koska eihän edes BB-voide pysy iholla tuntia kauempaa, ripsivärien leviämisestä puhumattakaan. Kuljemme kaikkialle avojaloin, ja niin vähissä vaatteissa kuin soveliaisuuden vuoksi kehtaa ja palamisriskiltä uskaltaa. Täällä viimeistään olen oppinut juotavan puhtaan makeanveden arvon, millään maailman rikkaudella ei voisi korvata sitä että juomavesi loppuisi. Huonettamme Manalla voisin kuvailla saunaksi, jos en olisi isäni kasvattama saunoja, mutta vähintään höyrysauna se on. Tuuletin toimii vain muutaman tunnin yöstä, koska sähkönkäyttö on rajoitettua. Meillä on jaettu WC - ja suihku, ja samoja kahta WC-koppia sekä yhtä suihkua käyttää puolet hostellin vieraista sekä kaikki työntekijät sekä heidän lapsensa ja puolisonsa. Tungosta on.

Tapasimme veneessä kerrassaan suloisen saksalaisen pariskunnan, jonka kanssa kävimme useana päivänä snorklailemassa ja kiertelemässä saarta. Lähdimme yhtenä aamuna veneretkelle Tom Hanks -saarelle, eli paikkaan, jossa on kuvattu Cast Away -leffa. Snorklasimme, etsimme rannalta simpukankuoria, löysimme Wilsonin (joka on muuttunut kookospähkinäksi vuosien varrella) ja tutustuimme rapuihin, joita paikalliset kutsuvat kookosravuiksi. Isoja yksilöitä emme nähneet, mutta niitä pieniä kotilonkuorissa piileskeleviä näkyi kaikkialla. Saarella oli valtavasti kookospähkinöitä, niitä pienempiä ja ruskeita, joita olen aina pitänyt ”oikeina” kookospähkinöinä. Oppaamme näytti alusta asti, miten pähkinä kuoritaan, juodaan vesi, ja kova kuori halkaistaan. Halusin itsekin kokeilla ja hiphei onnistuin! Terävä kivi ja vähän voimankäyttöä - siinäpä se. Oli se itse kuorittu kookos muuten aivan erikoisen hyvää. Osaan siis jatkossa ruokkia perheeni (Mikon) jos lentokoneemme putoaa, selviämme siitä ja ajaudumme autiolle Tyynenmeren saarelle.

Cast away. Beard is away, too!

Huomatkaa keskittynyt ilme.

Fidziltä ei haluaisi pois, täällä on kivaa varjopuolista (kärpäsistä, hyttysistä, pikkukärpäsistä, hyttysistä, kärpäsistä, malariahyttysistä ja pikkukärpäsistä sekä keskipäivän lähes sietämättömästä kuumuudesta huolimatta). Taivas tämä ei kuitenkaan ole. Täällä on, ihan yhtälailla kuin missä tahansa muuallakin, ihmisten välisiä kaunoja ja rakkaudettomuutta, merestä löytyy muovia, paikallisilla lapsilla kiertää kuumetauti ja osa heistä on näyttänyt todella pesemättömiltä - niin suloisia kuin ovatkin. Epäoikeudenmukaisesti jaettu maailman rikkaus on todella selvästi näkyvissä tällä pienellä alueella, kun vertaa loistohotellin asiakkaiden elinoloja sekä paikallisten mökkikylää. Jos en mitään muuta ole tähän mennessä reissulla oppinut, niin ainakin sen että taivasta ei maan päältä voi löytää. Paitsi ehkä taivaankansalaisten sydämestä.