Rauhaa ja raivoa villissä lännessä

Dakar... Minulle se oli nyt pölyä, hiekkaa ja saasteita. Naisten perinteikkäitä, värikkäitä vaatteita, muun muassa tuuletin- ja kirjekuorikuoseilla. Vuohenkakkaa kengän pohjassa, ja vuohia kadulla. Lisää hiekkaa. Aamuista tuoreen patongin tuoksua, ihan liikaa ihmisiä samassa paikassa, ja meressä valtavat aallot. Ja kaunis täysikuu.

Täysikuu Dakarin yllä jouluna 2015

Seurueeseemme liittyi Dakarissa Jari, ja olimme valmiita vaihtamaan hetkeksi maisemaa. Meillä siis oli tuossa vaiheessa vuokra-auto, johon liittyvän episodin kerron tuonnempana. Ajoimme noin 270 kilometrin matkan Saint Louisiin, josta olimme vuokranneet pikku mökin joen rannalta muutamaksi yöksi. Mökki oli todella pieni ja yksinkertainen, eivätkä säät olleet jouluna parhaat mahdolliset. Saint Louisin parasta antia oli veneretki lintujen suojelualueelle, jossa näimme valtavasti pelikaaneja ja muita lintuja, monta pahkasikaa sekä pienen, keskikokoisen ja ison krokotiilin. Ihan kiva joulusafari se oli.

Yxi Pahca Sica

Saint Louisissa maistelimme paikallisia herkkuja Yassa Poullet:ia (kanansyöjät) ja Thieboudieune:ta (minä). Mikko ja Jari pitivät omastaan, minä en. Jari tilasi onneksi seuraavana päivänä mädälle maistuvaa kalakeittoa, joten en ollut ainoa joka joutui kärsimään omituisten ruokien suhteen.

Niin mutta se autoepisodi. Vieläkin ärsyttää kun mietin sitä, vaikka nytpä olisimmekin vähän taitavampia vuokraamaan auton Senegalissa, kuin mitä me olimme viikko sitten. Harmi vaan ettei sille taidolle taida olla ihan heti tarvetta, eikä kyllä enää mitään haluakaan mokomaan souviin.

Europcar oli tosiaan ilmoittamatta mennyt perumaan jo maksetun automme varauksen, koska heillä ei ollut antaa meille autoa. Kun saimme tietää asiasta, Jari oli vielä Suomessa ja soitti Europcarin asiakaspalvelunumeroon, josta luvattiin maksaa koko summa takaisin. Tästä lupailusta rohkaistuneena otimme sitten yhteyttä mieheen joka oli heittänyt meidät lentokentältä hotellille. Hänellä on Dakarissa autoa vuokraava yritys, joka on luovasti nimetty Elamoksi. Ensimmäiset neuvottelut käytiin puhelimen välityksellä, toiset hänen toimistollaan, ja pääsimme yhteisymmärrykseen kohtuullisesta hinnasta ilman kilometritaksaa. Elamo-mies vaikutti ammattimaiselta ja luotettavalta, ja oli tosiaan jo edellisenä yönä pedannut itselleen kiitoksemme heittämällä meidät hotellille. Mies oli kovin suurpiirteinen ja höveli siinä vaiheessa kun emme vielä olleet allekirjoittaneet mitään, hän lupasi että voimme palauttaa auton hänelle niinkin myöhään kuin seitsemältä illalla seuraavan viikon sunnuntaina. Olin jo ihmeissäni; miten meillä kävikin niin hyvä tuuri että löysimme näin ammattimaisen ja rehellisen autonvuokraajan Europcarin petettyä meidät. Kehuin Mikolle että on se hyvä käyttää paikallisten pienyritysten palveluja mielummin kuin jättifirmoja. No, taas sain pettyä ahneeseen ihmisluonteeseen. Sitten aikanaan, seuraavana sunnuntaina autoa palauttaessamme, Mr. Elamo ei enää juuri hymynnyt. Hän oli kuulemma yrittänyt turhaan soittaa meille pitkin päivää, kun autoa ei kuulunut yhteentoista mennessä aamupäivällä, kuten muka olimme sopineet. Pukahtamatta Mr. Elamo tarkisti kilometrit mittarista ja teki vuokrasopimuksen omaan versioonsa laskelmat paljonko olemme hänelle velkaa "ylimääräisestä päivästä" ja "ylitetyistä" kilometreistä. Olimme hänen mukaansa velkaa 86000 paikallista rahaa eli yli 130 euroa. Kävimme asiasta sitten toisenkin tunnin keskustelua ystävällisessä hengessä ja sävyisillä äänenpainoilla, kuten sivistysvaltiossa sopii käyttäytyä. Toisin sanoen kerroin raivoissani miehelle enemmän kuin pari huonosti valittua kuvausta hänen kunniallisuudestaan ja moraalistaan. Ei se rahanmenetys niinkään harmittanut, vaan huijausyritys ja luottamuksen pettäminen. Lopulta Mikon vetäessä taskustaan oman kopiomme alkuperäisestä vuokrasopimuksesta miehen ilme oli näkemisen arvoinen. Mikko ihmetteli miksi meidän kopiostamme ei löydy ehtoja kilometrikorvauksista, vaan se kohta on tyhjä. Mies alkoi selitellä, puhua itseään pussiin ja perääntyä vaatimuksistaan. Minä uhkasin poliisilla ja Mr. Elamo uhkasi pitää itsellään höyläämänsä kuitin Mikon luottokortista. Asiassa ei silti edetty ennen kuin maksoimme sitten kuitenkin viitisenkymmentä euroa niistä "ylimääräisistä" tunneista. Sillä Mr. Elamo ei millään muistanut mitä oli sovittu, ja me olimme luottaneet häneen liikaa vaatiaksemme tarkkaa kellonaikaa sopimukseen. Oppirahat on siis taas kerran maksettu, mutta onko taaskaan opittu mitään? Kuten meilläpäin sanotaan: eppäillähhän tuota soppii.

Kyllä on rankkaa olla lomalla

Ei sitä muistanutkaan enää, miten yksinkertaisista asioista voikin pienellä säätämisellä tehdä äärettömän vaikeita. Jotta tämä ei unohtuisi, valitsimme lentoyhtiöksemme Air Algerian ja lomamatkakohteeksi Senegalin. Omituinen sähläys alkoi jo Pariisissa Charles de Gaulle:n kentällä, kun lentokenttäbussi ajelutti meitä tovin edestakaisin terminaalin edessä. Laskin viisi u-käännöstä ja kaksi läheltä piti -törmäystä huoltoajoneuvoihin. Korttelirallin tunnelmasta puuttui vain wunderbaum ja bassokajarin jytinä. Pääsimme sitten lopulta terminaaliin ja lähtöselvityksen läpi, vain huomataksemme että lentomme Algersiin oli kaksi tuntia myöhässä. Tätä aikaa ei ainakaan käytetty koneen siivoamiseen, sillä kun viimein sinne pääsimme matkustamo oli kuin pommin jäljiltä ja haisi VTI:ltä. Ikivanha, nukkavieru Airbus 330 ei yhtään helpottanut alati enenevää lentopelkoani. Kone ei päässyt sitten vielä pitkään aikaan nousemaan, koska matkustajien paikkoja piti vaihdella kolmen lentoemännän ja kahden stuertin tiimissä ensin yhteen ja sitten toiseen kohteeseen (ja jostain syystä taas kerran sijoittaa kaikki vilperilapset meidän ympärillemme - onneksi kukaan lapsista ei sentään tällä kertaa oksentanut).
Välilasku Algersissa oli oma kappaleensa tuossa meidän viime lauantai-illan tragikomediassa. Meidät ohjattiin ensin yhteen jonoon, josta itse hetken päästä huomasimme vaihtaa toiseen, jatkolennolle menevään. Jono on oikeastaan vähän väärä sana kuvaamaan sitä hässäkkää. Joku matkustajista otti pöydältä lippupinon ja alkoi huutaa Dakariin menijöiden nimiä, sekä ojentelemaan lentolippuja. Olimme saaneet yhdet kyseiset liput jo Pariisissa, mutta jostain syystä tarvittiin tämä toinenkin. Nimiä huudeltiin sinne ja tänne, ja liput kulkivat joukossa kädestä käteen. Sitten vihdoin kuului: Mikou, Mikoo! Josta tajusimme kuka on kyseessä. Pääsimme toiseen jonoon taistelemaan paikastamme passintarkastuksessa. Minun on aina yhtä vaikea sietää sellaisia jonoja, joista tulee mieleen Mr. Beanin Katastrofielokuvan se kohta, jossa Mr. Bean oli roiskuttanyt vahingossa vettä housuilleen ja yritti peitellä sitä kävelemällä jenkkituttavansa takana. Ei ole kivaa, kun "hengittää niskaan" ei olekaan enää pelkkä kielikuva, mutta loppui sekin jono kuitenkin aikanaan.
Lento oli kaksi tuntia myöhässä. Ehdin keksiä elämäntarinat pariskunnalle, joka "keskittyi toisiinsa" sohvalla; perheelle, jonka isä oli niin tummaihoinen kuin olla voi, äiti niin vaalea kuin olla voi ja lapset suloisia; pojalle jolla oli rullalenkkarit ja hänen kaverilleen, jolla todellakaan ei ollut noita kadehdittavia kapistuksia. Tuskastuttavan odotuksen, hitaimman kokemani koneeseen siirtymisen ja vielä yhden turvatarkastuksen jälkeen sanoin Mikolle että kestän mitä vaan jos kone ei ole se sama rupu millä saavuimme Algeriaan. Ei ollut, se oli nimittäin vieläkin rupumpi. Nousu odotutti itseään vielä puolitoista tuntia, ehdin jo toivoa että kone hajosi lopullisesti ja saamme toisen, mutta niin se vain lopulta nousi paukkuen ja turisten ilmaan. Onneksi olin loppuviikon yövuorojen ja matkapäivän aikaisen aamuherätykseen jäljiltä niin väsynyt että kaikesta huolimatta sain nukuttuakin pari tuntia lennolla.
Sitten olimmekin jo Dakarissa. Uupuneina selvitimme itsemme rajamuodollisuuksien läpi ja ihmettelimme, kun emme joutuneetkaan maksamaan viisumista mitään, vaikka olimme luulleet että se vaaditaan. No sitä parempi ja mitä väliä, kohta päästäisiin hotellille. Olin täysin valmis vajoamaan kahdentoistatunnin koomaan. Enää laukkujen haku hihnalta ja jo varatun ja täysin maksetun vuokra-auton nouto.
Olimme kentällä vielä kello kolme aamulla noin viidensadan muun ihmisen kanssa täysin hallitsemattomassa laukkukaaoksessa. Meidän rinkkoja, niin kuin ei kenenkään muunkaan mitään, löytynyt mistään. Hallin molemmat hihnat olivat kyllä täynnä laukkuja, mutta ne eivät ilmeisesti kuuluneet kenellekään. Kukaan ei tiennyt, kummaltako hihnalta kenenkin laukku löytyy. Kaiken kruunasivat laukkukärryt, joita käytettiin hyökkäysvaunuina paikasta toiseen siirtymisessä. Yhden kärryn rengas hajosi ja sitä alettiin korjata keskellä ainoaa kulkuväylää sen sijaan että se olisi siirretty syrjempään. Väsymyksen ja turhautumisen itku oli jo minulla lähellä, mutta sitäkin suurempi oli ilo, kun Mikko viimein löysi meidän viimeisenkin rinkan. Sitten jonotimme taas turvatarkastuksessa toisenkin hetken ennen astumista Senegalin maaperälle.
Yllätysten yö ei loppunut siihen. Autovuokraamoista Europcar oli valikoitunut meille sen vuoksi että Dakarin lentokentän toimisto on luvattu pitää auki kellon ympäri, ja vaikka lento olisi myöhässä (oo, mitä tarkkanäköistä kaukokatseisuutta!) meitä olisi aina joku palvelemassa. Ei ollut, ainakaan ketään virallista. Ovet olivat lukossa. Epävirallisia asianosaisia sen sijaan riitti. Lopulta päätimme karistaa hyeenat kimpustamme menemällä aidatulle alueelle, jossa oli kaikkien autovuokraamojen autot ja vartiointi. Siellä meidän asiamme otti omakseen parkkipaikan kaikkien autovuokraamojen yleinen virallinen työntekijä, joka asiaa tutkittuaan selvitti meille että varauksemme on peruttu, koska ei ole riittävästi autoja. Mutta olemme jo maksaneet sen kuukausi sitten, yritimme selittää. Ei ole autoa, ette tule saamaan sitä, oli vastaus. Oli kuulemma virhe maksaa etukäteen, niin kansainvälinen firma kuin onkin kyseessä.
Kello oli viisi aamulla, kun saimme sovittua erään toisen autonvuokrausyrittäjän kanssa että hän heittää meidät hotellille, soitamme aamulla Europcarille ja jos saamme rahat takaisin, vuokraamme häneltä auton. Siinä vaiheessa yötä tuo meidät hotelliin heittänyt mies tuntui enkelistä seuraavalta ja hotellihuone paratiisilta. Välittömän kooman ja aamuisen pikakahvin jälkeen autoasiat selvisivät. Niistä lisää ensi kerralla.

Matkavalmisteluja

Afrikka kutsuu jälleen, siihen kutsuun on vaikea olla vastaamatta. Se maanosa kiehtoo minua tällä hetkellä enemmän kuin muut, Antarktista lukuun ottamatta. Luulen että minulla on vielä paljon kokemuksia edessäni Afrikan maaperällä.

Netistä varastettu kuva.

Tällä kertaa kohteena on Senegal ja mahdollisesti pari sen naapurivaltiota. Suunnitelmat ovat vielä 98-prosenttisesti auki, vaikka lennot on ostettu päivämäärälle 19.12. Yksi iso askel on otettu: rinkat on tilattu verkkokaupasta. Mietin ensin Fjällrävenin Kajkaa ja Abiskoa, mutta päädyin lopulta toiseen ruotsalaismerkkiin Haglöfsiin. Lopullisina valintaperusteina olivat rinkan keveys suhteessa tilavuuteen, avattava etukansi ja tietenkin hinta. Lyhyen mutta tehokkaan Mikko-avusteisen rinkka-analyysin jälkeen valitsin 65-litraisen Rösen, tietenkin vihreän.

Vanhat hyvinpalvelleet rinkkamme joutuvat poistoon viime reissun jälkeen. Oli rikkoutuneita solkia, ratkenneita saumoja ja Fijillä tapahtunut lutikka-invaasio. Kaikesta myrkyttämisestä ja tuulettamisesta huolimatta en halunnut ottaa sitä riskiä, että rinkkojen mukana leviäisi kotiimme mitään ötököitä, joten se oli viimeinen niitti vanhoille rinkoillemme.

Mikko oli saanut lomat järjestettyä joulun ja uudenvuoden seutuun joten matka-aika oli päätetty jo kesällä. Itselläni loman järjestäminen uudesta työpaikasta oli hieman monimutkaisempaa, koska työnantaja ei katsonut hyvällä lomia saati palkattomia vapaita joululistoille. Sairaanhoitajienhan odotetaan ilolla tekevän töitä silloin kun muut lomailevat. Saahan siitä niin huikeat korvauksetkin, jotka estävät valtion taloutta ja ulkomaankauppaa kehittymästä. Jouduin siis kieltäytymään pidemmästä työsopimuksesta ja työn jatkumisesta tauotta, ja neuvottelemaan mahdollisuudesta kuitenkin tehdä lyhyemmän pätkän reissuun asti samassa työpaikassa. Jäin siis tyhjän päälle reissun ajaksi, ja työn jatkuminenkin on vielä auki. Tällä menolla minulle ei koskaan ehdi kertyä pitkiä lomia saati mitään työsuhde-etuja, mutta mitä niistä kun odotettavissa on taas uusi seikkailu.

Kuolemasta ja elämästä

Yövuorot ovat takana taas, viikonalkuvapaat edessä. Viikonlopun kaksi intensiivistä yövuoroa olivat taas ajatuksia herättävät. Syvimmin kosketti erään potilaan omaisten läsnäolo yhden ainutlaatuisen sielun lähdön hetkellä, vainajan laitto ja kuoleman kohtaaminen taas niin läheltä. Samoissa työvuoroissa sain kuitenkin myös seurata nuoren naisen ja äidin nopeaa toipumista vakavasta liikenneonnettomuudesta, täällä pohjoisessa Suomessa, kaukana omasta kotimaastaan. Hänen valoisuuttaan, sisuaan ja sopeutuvaisuuttaan saattaa vain ihailla. Kesä uudessa työpaikassa on ollut kiireinen. Monta kertaa olen kaaottisten työvuorojen jälkeen itkenyt Mikolle olevani väärällä alalla, ja sitten taas iloinnut kohtaamisista ja ammatillisesta kehittymisestä, joita saan joka työpäivä kokea. Toivoisin vaan että Suomessa herättäisiin sairaanhoidon tilaan, ja resursseja alettaisi lisätä, eikä entisestään vähennettäisi - mikä tällä hetkellä vaikuttaa olevan suunta. Kaikilla kun ei vain ole varaa yksityiseen sairastamiseen tahi vanhuuteen, kuten edustajillamme ja heidän omaisillaan varmaankin päätöksistään päätellen on.

Nyt on taas aikaa rentoutua ja suunnitella tulevaa. Saimme parvekkeelle lasit, joten kissat saavat oleskeskella nyt parvekkeella vapaasti. Ennen niitä on pitänyt vahtia jotteivät, hurjapäät, ala kiipeillä kaiteilla henkensä kaupalla. Pirlo ehti jo kerran livahtaa avonaisesta keittiön ikkunasta ulos, ja kipittää kaltevaa peltistä ikkunanlautaa pitkin parvekkeelle asti, ennen kuin hätääntynyt mami sai hänet pelastettua niskavilloista syliin. Äiti lähetti Eskolasta Julian ja Eevan mukana ihania tuliaisia. Vaaleanpunaisen pelargonian, samettiruusuja, chilin ja viiniköynnöksen. Kenellä muka on Suomessa viiniköynnös parvekkeella? Käsi ylös - minullapa on. Kiitos äiti!

Viiniköynnös ja samettiruusut.

Vesper nauttii uudesta olohuoneestaan.

Vauvelit ja tilkkupeitto.

Linssilude ja chili.

Back to the Future in Kuopio

Kauan kaivattu, täysillä toteutettu ja ihan mahtava reissumme on nyt takana. Arki alkoi jotenkin yllättäen, sitä ei halunnut liikaa miettiä kotiinpaluuta ennen kuin hetki todellakin koitti. Siksi olikin pieni yllätys, miten tuskallinen oli viimeinen lyhykäinen lento Brysselistä Helsinkiin. Kotimaanikävä olikin lopulta kova! En olisi millään malttanut istua paikoillaan, ja vasta siinä vaiheessa alkoivat lentotiimat painaa. Oli myös outoa että lentoemäntä kysyi suomeksi, otatko maitoa kahviin. Kun vihdoin pääsimme Helsinki-Vantaalle, olin vähällä suudella maata. Onneksi oli kiire bussiin, ja vääpelin käskyllä suoritimme reissun viimeisen hengästyttävän juoksumarssin täysissä varusteissa - ei siinä todellakaan jäänyt aikaa suomiromanttisille hullutuksille.

Oikeastaan jo Amsterdamissa tuli kotoinen olo. Kyllä se niin vain on, että Suomi on nykyisin hyvin lähellä Eurooppaa niin fyysisesti kuin henkisestikin, ainakin jos vertaa kulttuurieroja Suomen ja monien kaukaisempien maiden välillä. Ennen reissua en kokenut itseäni juuri lainkaan eurooppalaiseksi - ja edelleenkin tietysti ensisijaisesti suomalaiseksi - mutta tämäkin kokemus antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta ja uusia näkökulmia asiaan.

Mitä jäi käteen? Seitsemän kuukautta irtolaiselämää herätti ajattelemaan asioita edes vähän paremmin muiden kuin oman napani kannalta, opetti paljon parisuhteesta, jotakin omasta kapasiteetistani sietää reissustressiä ja jatkuvaa muutosta, sekä lisäsi intoa nähdä maailmaa lisää. Maailma on niin suuri paikka ettei sitä ole koskaan nähnyt tarpeeksi, eikä se helposti mahdu mihinkään muottiin. Muutos on jatkuvaa. Maailma on hyvin surrealistinen paikka, varsinkin jos sen kiertää ympäri tarpeeksi nopeasti. Ihmisissä on hyvin paljon samaa kaikkialla. Kuitenkin niin historiat, kulttuurierot kuin elinympäristöjenkin erot vaikuttavat ihmisiin hyvin paljon, eikä minusta ei ole väärin sanoa sitäkään että kansoissa ja ihmisyksilöissä on hyvin paljon eroja eri puolilla maailmaa. Hyvyyttä ja pahuutta, väliinpitämättömyyttä ja välittämistä, ennakkoluuloja ja hyväksymistä näkee tietenkin ihan missä vain, niin kotimaassaan kuin muuallakin, itsessä ja muissa.

Jos pitäisi tiivistää reissun tunnelmat seitsemällä sanalla, ne olisivat innostus, ihmettely, väsähdys, turhautuminen, sietäminen, hyväksyminen ja uus-innostus.

Mihin seuraavaksi? Tähdätään nyt aluksi Kuuhun tai vähintään Antarktikselle, joten ehkä toteutamme jossain välissä ainakin viikonloppureissun Tukholmaan… Toivotaan että jatkossakin matkustelu onnistuu vapaasti, eikä kukaan itäinen (eikä toivottavasti kukaan läntinenkään) herra suuruudenkipeä lietso enää yhtään epävarmuutta tähän muutenkin niin epävarmaan maailmaan. Rauhaa ja rakkautta kaikille!

Kuuraketti Brysselissä.

Myanmarin maa; tuo buddhien, Avenged Sevenfold-paitojen ja liikennetörttöilyn maa

Vielä on pari viikkoa reissun varsinaista peliaikaa jäljellä, ja vielä on maailmassa koettavaa kahdelle matkaajalle. Ihan liian nopeastihan tämä puoli vuotta on kulunut. Nyt täytyy jo alkaa valmistella itseään henkisesti reissun loppumiseen ja Suomeen paluuseen.

Vietimme Myanmarin Yangonissa helteiset ja hektiset pari päivää. Kaikenlaisia ruuhkahuippuja tälläkin reissulla on tullut koettua, mutta myanmarilainen liikennekaaos on varmaan yksi oudoimmista. Ensinnäkin monet kaupunkibussit tulevat ilmeisesti Japanista, ja ne on suunniteltu vasemmanpuoleiseen liikenteeseen. Myanmarissa on oikeanpuoleinen liikenne, joten joka ainoan pysäkin kohdalla porukka käyttää autokaistoja päästäkseen sisään tai ulos bussin vasemmalta puolelta. Autokaistat ovat tupaten täynnä kaikkina muina päivinä paitsi sunnuntaina, tiesi kertoa eräs taksikuskimme Yangonissa. Hän sanoi että yksityisautojen määrä on Myanmarissa lisääntynyt paljon ihan viime vuosina, mutta liikennevalvontaa ei käytännössä ole. Yritin kysellä mitenkäs on autokoulujen laita, mutta hän ei ymmärtänyt kysymystä. Koulu autoilijoille, mikä se on? Ajokortin saa hänen mukaansa suorittamalla jonkinnäköisen testin tai maksamalla 200 dollaria. Tämä näkyy sitten ihan käytännössä: sellaiset termit kuin joustava ajotapa, ennakointi liikenteessä ja esimerkiksi ryhmittyminen tuntuvat olevan tuntemattomia käsitteitä. Siitä mennään, mistä milloinkin tarjoutuu pujahtamiseen sopiva rako. Todistimme niin käsittämättömän itseaiheutettuja ruuhkia ja kaaoksia että tumpelointi tuntui jo tahalliselta. Torvet soivat aivan jatkuvasti, mutta vaikuttaa siltä että niitä ei täällä soiteta kanssa-autoilijan virheen merkiksi, vaan siksi että itse aiotaan ohittaa, vaihtaa kaistaa, kääntyä jonnekin tai muuten vain edetä. Helpointa liikenteen seassa pujahtelu on tietysti moottoripyörillä ja sähköpyörillä, joita tässä maassa tuntuu olevan vielä enemmän kuin autoja. Samalla kaistalla kiitää helposti neljäkin motoristia rinnakkain toisiaan ohitellen ja kiilaillen. Kävelijöitä välillä väistetään, välillä melkein ajetaan päälle, mutta päälleajosta varoitetaan aina etukäteen torvea soittamalla. Hyvää tässä kaikessa on se että ihmiset eivät ole liikenteessä mitenkään hermostuneen oloisia huolimatta kaikesta kaaoksesta.

Onnettomuuksia sattuu,  myös rattijuoppous on ongelma, kertoi tämä sama ystävällinen taksikuski. Hän olikin harvinainen tapaus paitsi puheliaisuutensa vuoksi, mutta myös siksi että poikkeuksena moniin paikallisiin miehiin hänen puheestaan sai selvää: suu ei ollut täynnä kirkkaanpunaista mönjää. Mönjä on jotain, joka värjää suun kamalan näköiseksi ja sitten miehet syljeksivät pitkin katuja. (Suuria punaisia sylkyroiskeita löytyy kaikkialta, myös temppeleiden pihoilta, joihin tietenkin pitää mennä avojaloin.) Tämä mälli on ilmeisesti jonkin verran huumaavaa. Taksikuskimme oli sitä kerran kokeillut eikä kuulemma kokeile enää, koska hän oli sen kerran sammunut kadulle. Monet muut taksikuskit ja autoilijat tuntuvat sitä jauhavan, mikä voi ehkä osaltaan selittää jokseenkin epärationaalista liikennekäytöstä.

Kuka menee ja minne?

Olen jo tottunut istumaan tuntikausia mitä ahtaimmissa ja surkeimmissa busseissa, joten yöbussi Inle-järvelle oli myönteinen yllätys. Bussissa oli penkkikohtaiset minitelkkarit ja kunnon kuulokkeet, tyynyt, huovat, kosteuspyyhkeet ja ystävälliset bussipalvelijat. Telkkarista tuli Mr. Beanin lyhytelokuvia, kahvi, vesi ja limsa kuuluivat hintaan ja matkan aluksi tarjottiin sämpylöitä. Ihan siinä vipiksi itsensä tunsi. Siihen se VIP-kohtelu sitten jäikin. Inle-järvellä hotellissamme WiFi tuntui olevan kaikkia muita kuin hotellin asiakkaita varten. Älypuhelimet ovat vallanneet Myanmarin viime vuosina ja lähes jokaisella tuntui olevan sellainen. Kuulimme huhuja että hallitus päivittäin jotenkin rajoittaa netin toimivuutta. Silloin kun WiFi toimii, hotellien aulat ovat täynnä paikallisia pelaamassa Clash of Clansia ja ihmettelemässä internetin ihmeellisyyksiä. Yritä siinä sitten ryöstää itsellesi sen verran kaistaa että ehdit ladata blogikirjoituksesi nettiin.

Kyydit paikasta toiseen olivat taas Inle-järvellä tuttuun tapaan kimppatakseja, tällä kertaa katoksellisen avolavan perässä. Hotellin ravintolassa söin nöyrästi kylmää paakkuriisiä ja kasviscurrya, jossa ei ollut currya eikä oikein kasviksiakaan. Kun eräällä päivällisellä sitten kerroimme tarjoilijalle että riisi on kylmää, vastaus oli että totta kai se on tähän aikaan kylmää, kun on aamulla keitetty. Loogista, kyllä. Täytyy tähän väliin todeta ja kiittää että hotellin aamupala oli poikkeuksellisen hyvä, ja Mikko piti paikan hapanimeläkastikkeesta.

Myanmarissa on tietääksemme hyvin vähän viinitiloja, mutta yksi niistä sattuu sijaitsemaan Inle-järvellä, vähän matkan päässä kylästä. Päätimme katsastaa paikan, joten vuokrasimme polkupyörät ja uskaltauduimme kuumottavaan liikenteeseen ja helteeseen. Itse viinitila on pieni ja valikoimat melko vaatimattomat, mutta pyöräretki oli mukavaa vaihtelua kaupunkien ja kylien vilinään. En nyt kuvailisi näkemäämme maaseutua erityisen kauniiksi, mutta siellä oli kaupunkeihin verrattuna tietenkin enemmän tilaa ja ilmaa sekä puhtaampi luonto. Näin yhden kukkivan jakaranda-puunkin. Matkan varrella näin kaksi orpokotia, jotka olivat isohkoja bambumajoja paalujen päällä. Niiden näkeminen pysäytti taas kerran miettimään, miten hyvin monet asiat meillä Suomessa ovat, ja miten paljon meillä olisi jaettavaksi niille joilla ei ole mitään, ei edes perhettä.

Eräänä aamuna lähdimmme aikaisin satamaan, tarkoituksena oli kokea veneretki järvellä. Jos autoliikenne on tässä maassa kaaottista, niin sitä vaikutti olevan myös paikallinen vesiliikenne. Kylän satama oli kapeahkon joen rannassa, ja yhdelle sen pienistä rantakaistaleista oli tunkemassa kymmeniä useiden metrien mittaisia puuveneitä. Samalla osa porukasta halusi juuri tästä joenkohdasta rantakaistaleen ohi järvelle päin, osa järveltä pois päin. Mitään järjestystä tai ajolinjoja ei ollut, vaan aina kun jossain avautui veneenmentävä rako, lähin tai ensiksi ehtivä vene eteni muutaman metrin. Niistä veneistä, jotka eivät päässeet lähelle rantaa, hyppeli matkustajia muiden veneiden kautta maihin. Veneenkuljettajamme teki raskaasti töitä saadakseen meidät ensin rannan sumpusta pois, sitten irti joen keskelle syntyneestä uudesta ruuhkasta. Veneet kolisivat toisiaan vasten, eikä ruuhkien selvittämisessä tuntunut olevan mitään kollektiivista suunnitelmaa. Jokainen yritti anteeksipyytävästi hymyilen edetä heti tilaisuuden tullen sen pienen matkan minkä milloinkin voi. Pääsimme kuitenkin lopulta väljemmille vesille, ja hetken aikaa jokea pitkin ajettuamme Inle-järvi levittäytyi eteemme aamunsumuisen kauniina.

Meitä kuljetettiin kyliin, joihin ei ole maateitä, ainoastaan vesireittejä. Monet taloista on rakennettu paalujen varaan keskelle järveä joten maisema on erikoislaatuinen, ja omalla tavallaan kaunis. Paikalliset kalastajat sekä levää tai jotain ruokoa keräävät miehet soutivat veneitään seisten, omintakeisella jalkatekniikalla tasapainon lakeja uhmaten. Paikan linnusto tuntui olevan todella rikasta. Tajusimme hetken luontoa ihmeteltyämme että veneretki sisältää ovelan suunnitelman: luonnon ihmettely on toissijaista mutta shoppailuhan se on pääasia. Meitä kuljetettiin pienestä työpajasta ja yrityksestä toiseen, jotta ostaisimme joka paikasta jotain. Näimme lootuslangan tekijän ja kutomon, hopeasepän, sikaritehtaan, metallitakomon, veneenrakentajan ja päivänvarjotehtaan. Lisäksi liikkeellä oli pieniä kaupusteluveneitä, joista tuputettiin samoja tuotteita sekä kaikenlaista turistirihkamaa. Kaupusteluveneet käyttivät merirosvomaista ankkuroitumistaktiikkaa: veneet uitettiin vierekkäin ja kädet tarttuivat tiukasti meidän veneen laidasta kiinni. Sitten alkoi silmiin katsominen ja aina sama litania: osta yksi, hinta on halpa, osta edes yksi. ”Halpa” 25 dollarin pyyntö muovihelmirannekorusta yskitti kuitenkin niin ettei edes jaksanut lähteä tinkimään, joten monen monituisen mahdollisimman kohteliaan ein jälkeen veneenkuljettajamme ymmärsi jatkaa matkaa.

Työpajojen artesaanit vaikuttivat hyvin taitavilta ja heidän tuotteensa ovat pääosin kauniita ja hyvälaatuisen oloisia. Kyllähän kaikilta olisi mielellään jotain ostanut, ja tukenut paikallista käsityöyrittäjyyttä, mutta niin budjetti kuin rinkkatilakin ovat rajalliset. Matkaan tarttui vain kalastajaveneen pienoismalli ja Mikolle sikareita. (Mokororetkeltä Botswanasta meillä on Doctorin tekemä pikkumokoro, Titicaca-järveltä minikaislapaatti ja sitten tämä kalastajavene, joten maailmanympärysmatkamme venekolmikko on nyt täydellinen.) Lopuksi kävimme vielä buddhalaistemppelissä ja luostarissa. Näin jälkikäteen ajateltuna, meidän olisi ehkä kannattanut ottaa selvää missä kaikkialla retkellä käydään, ja mitä muita vaihtoehtoja olisi tarjolla, jolloin reissuun olisi ehkä voinut sisällyttää vähän vähemmän niitä työpajoja. Matkan varrella huomasin esimerkiksi jonkinlaisen burmalaisten kissojen suojelukodin, jossa olisin tietenkin halunnut vierailla, mutta se ei kuulunut matkareittiin. Myös olisi ollut mukava kuulla kalastajien työstä, ja nähdä heidän taitavaa soutuaan lähempää. Oppaamme ei osannut juurikaan englantia, joten päivästä jäi mieleen enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Ihmisellä on vain kaksi kättä, mutta
onneksi jalkojakin on kaksi. 

Aikanaan toinen VIP-yöbussi vei meidät Inle-järveltä Mandalayhin. Siellä näimme lisää buddhalaistemppeleitä, kaaottista liikennettä ja mällisylkyjä kaduilla. Kävelimme Royal Palaceen, joka kartalla näytti olevan ihan hotellin vieressä. Itsevarmoina torjuimme kyydintarjoajat koska äkkiähän me sinne kävellään, mutta pian tajusimme että olimme haukanneet aikamoisen palan purtavaksi. Mandalay on niin valtavan suuri kaupunki, ja korttelit ovat niin pitkiä, että välimatkaa kertyikin paljon enemmän kuin luulimme. Myös helle ja jatkuva meteli tekivät kävelymatkasta entistä raskaamman. Paikka oli kuitenkin aivan hieno, Mikon mukaan vähän samanlainen kuin Pekingin Kielletty kaupunki, joka on kuitenkin isompi.

Näin Royal Palacen pylväsaulassa hääkuvauksen, jossa minua jäi mietityttämään tilanteen jonkinlainen epäautenttisuus ja massamaisuus. Morsiamella oli ensinnäkin aivan samanalainen puku jonka olin nähnyt näytteillä ikkunoissa, ja josta olin nähnyt kaduilla mainoksia. Hänellä oli tekokukkakimppu ja muoviset pääkukat. Kuvausavustaja myös eliminoi kaiken luonnollisuuden tilanteesta vääntelemällä ja kääntelemällä hääparia kuin nukkeja oikeisiin asentoihin. Hän kahlitsi myös morsiamen viitan tai laahuksen pikkukivillä niin ettei se voinut liehua vapaasti tuulen mukana. Kaikki yksilöllisyys loisti poissaolollaan, mutta ehkä yksilöllisyys ei ole sellainen asia, jota tämä pari hääkuvassaan arvosti.

Luulin muuten yhtenä päivänä että näin ihka oikean Myanmarin rokkarin. Pojalla oli nahkatakki ja Avenged Sevenfoldin paita. Pian huomasin että samanlaisia paitoja alkoi kävellä enemmänkin vastaan, joten arvoitukseksi jäi, onko kyseinen bändi tehnyt ahkerasti keikkaa Myanmariin, vai myykö joku paikallinen H&M kansalle rokkipaitoja halvalla hinnalla.

Vihdoin koitti odotettu päivä kun matkasimme Baganin alueelle. Paikka on kuuluisa ennen kaikkea temppeleistään. Olimme varanneet sielläoloajastamme kaksi päivää temppelien kiertämiseen. Ensimmäisenä päivänä teimme lyhyemmän reitin pyöräillen ja toisena pidemmän matkan sähköpyörillä, jotka näyttivät ihan skoottereilta. Aluksi ajattelin, että ovathan nämä temppelit todella hienoja, mutta en heti vaikuttunut niistä samalla tavalla kuin Tikalin maya-raunioista Guatemalassa. Monet temppeleistä ovat hyvin samanlaisia ja niiden kiertäminen alkoi puuduttaa jossain vaiheessa. Paikallisten rakennusten tyyleistä ei asiaan perehtymätön ymmärrä niin paljon että huomaisi isoa eroa eri temppeleiden arkkitehtuurissa. Sisäpuoletkin tuntuvat ensinäkemältä toistavan itseään: istuvia buddhia, seisovia buddhia, isoja buddhia ja pieniä buddhia. Seinämaalausbuddhia ja kultaisia buddhia. Vaikutuin alueesta täysin vasta siinä vaiheessa, kun kiipesimme erään temppelin katolle ja näimme metsiköiden ja peltojen keskellä kohoavat sadat temppelit ja tornit, osa kultaisia, osa ruskeita ja osa valkoisia. Täytyi myöntää että se näky oli aika uskomaton ja ainutlaatuinen.

Omituisin kokemus pagodoihin liittyen ei kuitenkaan ollut Baganissa, eivätkä patsaat tai rakennelmat, vaan itse myanmarilaiset temppelialueella vierailijat. Jossain vaiheessa aloin ihmetellä kun meitä seurattiin, ja takanamme supistiin ahkerasti. Sitten pari nuorta miestä halusi kuvauttaa itsensä Mikon seurassa ja heti lauma pieniä tyttöjä sekä vähän vanhempiakin naisia juoksi minun luokseni. Saako ottaa kuvan? En ihan heti älynnyt mistä on kyse, häh kuva minustako? Perheiden pikkulapset takertuivat käsivarsiin ohikulkiessamme ja halusivat jutella ja vilkutella (kyse ei ollut tällä kertaa kerjäläislapsista), ja äidit näyttivät meitä lapsilleen. Jouduimme Mikon kanssa useampia kertoja poseeraamaan eri porukoille ja yksittäisille henkilöille. Huomasin muutaman muunkin länsimaalaisen, jotka saivat samanlaista kohtelua osakseen. Syytä tähän massahuomioon en tänä päivänäkään tiedä, mutta todella hämmentävää se oli. Ehkä ihmiset eivät Myanmarissa ole vielä niin tottuneita meihin eksoottisiin ulkomaalaisiin.

Hiekkarallia, yllättävän vaikeaa paikoitellen.

Baganin alue on yhä suositumpi matkailualue, joten ymmärrettävästi siellä kaupustelukin on valtaisaa. Lähes jokaisessa kohteessa oli ainakin yksi koju tai myyjä, isoimmissa paikoissa kokonaisia toreja. Ihmetellä täytyy, eivätkö aarteitaan esittelevät kaupustelijat oikeasti ymmärrä, että melkein kaikki turistit kiertävät alueella useampia temppeleitä kuin sen yhden, joten turisti on todennäköisesti jo nähnyt kaikki mahdolliset krääsävaihtoehdot ja vastannut satoja kertoja olevansa Suomesta, viettävänsä Baganissa neljä päivää ja kiitos ei, en nyt tarvitse korttia/nukkea/rasiaa/t-paitaa. Niin että en tarvitse. Kun en vaan tarvitse, kiitos vain. Ei kiitos. EI! Sorruin kuitenkin ostamaan parit kangashousut koska oikeasti tarvitsin niitä; temppeleihin ei saa mennä shortseissa. Halpojahan ne ovat ja varmaankin jossain hikipajassa lapsityövoimalla valmistetut (tunnontuskia), mutta yllättävän hyvät päällä helteen ja tomun keskellä. Ne on myös helppo pestä käsipyykissä sekä kevyet kantaa rinkassa - melko täydelliset reissuhousut siis. Aloin jo suunnitella ostavani kotiin tuliaisiksi näitä lökähousuja, ja sain vihdoin kiskottua Mikon vaatekojun luo. Aloin kysellä hintoja, kun näytti siltä että mieleisiäni värejä löytyi tästä kojusta. Myyjä oli nuori nainen, joka kertoi että S-koot ovat 4000 paikallista rahaa, M-koot 5000 ja L-koot 6000 rahaa. Nämä olivat siis lähtöhintoja, josta nainen olisi varmasti lähtenyt tiputtamaan. Enemmän kuin tinkiminen minua kiinnosti kuitenkin eri kokojen hintaerot. 1000 paikallista rahaa on vähän alle euron, joten hintaero ei ole iso, mutta olisin toivonut kuitenkin myyjän perustelevan hinnoittelupolitiikkansa. Nainen ei ollenkaan ymmärtänyt kysymystä. Isompi koko, isompi hinta, hän sanoi. Ymmärrän, ja voin maksaa eri hinnat, jos kerrot mistä se korkeampi hinta tulee? Kangashan ei maksa paljoa mitään, työtäkään ei yhtä isommassa koossa ole merkittävästi enemmän kuin pienemmässä, eikö totta? Mikään lamppu ei syttynyt. Ei, ei. Isompi koko, isompi hinta, nainen hermostui ja nyki katselemani housut käsistäni. Housut jäivät valitettavasti sillä kertaa ostamatta, kun naisen vauva alkoi vaatia huomioita. Jäin hämilläni miettimään perusmatematiikan hienouksia ja sitä, miten hienoa olisikaan jos kaikki maailman ihmiset saisivat edes jonkinlaista koulutusta.

Mutta älkää surko, Lehmuskosken ja Nacirin ihanat naiset ja tytöt, kyllä minä teillekin jotain tuliaisia vielä keksin, vaikka lökähousut menivät sivu suun ;)

A(a)siaa

Onko joku jo joskus käyttänyt jossain tuota mukahauskaa otsikkoani? Jos vastaus on ei, olen luova nero koska keskin jotain uutta. Jos vastaus on kyllä, mikä on hyvin todennäköistä, olen osunut päätelmissäni oikeaan. Eli voitan joka tapauksessa. Nimittäin hetken aikaa Malesiassa ja Myanmarissa matkusteltuani olen tullut siihen tulokseen että mikään ei ole uutta auringon alla.

Ihmisiä on maailmassa aivan järkyttävän valtavasti. Tuhansia, miljoonia, miljardeja... miten pieni korpilahtelainen maatilan tyttö voisi käsittää sen kansanpaljouden? Kieliä maailmassa on uskomattoman paljon. Alkureissulla sitä halusi oppia vierailemansa maan kielestä kaiken mahdollisen, nykyään opettelee vain sen "kiitos"-sanan, ja sillä, sekä tankeroenglannillani ja ystävällisellä asenteella, pärjää pitkälle. (No, latinalaiseen kulttuuriin jäi sen verran kiinnostusta että espanjan opiskelu kiinnostaa vieläkin.) Esimerkiksi Myanmarin kieli kuulostaa minun korviini kiinan ja lapsuuteni mielikuvituskielien sekoitukselta. Se perustuu Intian muinaisiin aakkosjärjestelmiin. Se näyttää kirjoitettuna ikuisuussymboleilta, palloilta ja puolipalloilta. Aikoinaan sitä kirjoiteltiin bambuliuskoihin ja norsunluusta veistettyihin lituskoihin, ja sidottiin liuskat narulla "kirjaksi", joita hienostot lukivat sitten hienosti.

Kun kieliä kerran on maailmassa niin paljon, on päätähuimaavaa ajatella, miten paljon asioita on sanottu maailmassa eri kielillä. Kauniita asioita, rumia asioita, ilkeitä asioita, kasvattavia asioita. Miten kieltä on käytetty uusien ideoiden eteenpäin viemiseen, valistukseen - ja miten kieltä on käytetty tuhoamiseen. Miten voisimme (miten minä voisin) tulevaisuudessa käyttää kieltä ja sanoja useammin harkiten ja rakentaen kuin jotain tuhoten?

Näissä maissa olen kielen erikoisuuksien lisäksi kiinnittänyt huomiota siihen surulliseen tosiasiaan että ihmisten näin valtava määrä ja jatkuva lisääntyminen pakostakin aiheuttaa silminnähtävän suuria ongelmia niin yksilötasolla kuin ympäristönkin hyvinvointiin. Välillä kaduilla kävellessäni tuntuu että tukahdun ikivanhojen autojen pakokaasun, rasvankäristyskojujen, muovin, tungeksivien kanssajalankulkijoiden ja normaalin ihmiselämisen aiheuttamien jätteiden alle. Jotenkin herkkänä ihmisenä sitä koko ajan tiedostamattaan haluaisi eliminoida ymäristöstään kaikki epämiellyttävät tuntemukset, ja täällähän se on matkailijalle käytännössä mahdotonta. Ellei sitten vetäydy suurella rahalla johonkin luksushotelliin ilmastoituun loungeen, mihin vain harvoilla ja valituilla on tässä maassa mahdollisuus, ja aja välimatkat ilmastoidulla luksusautolla tummennetut ikkunat tiivisti suljettuina. Ehkä ainoa asia, mihin buddhalaisessa filosofiassa ehdoitta yhdyn, on tämä: ”Buddha taught that the world is primarily characterised by dukkha (suffering), anicca (impermanence) and anatta (insubstantiality), and that even our happiest moments in life are only temporary, empty and unsatisfactory.” (Lonely Planet Myanmar Travel Guide). Ja olen siis tutustunut buddhalaiseen filosofiaan muutenkin kuin pelkästään LP:n sivuilta, tuo oli vain helppo lainaus tähän tekstiin.

Malesian Kuala Lumpur on varmasti hieno kaupunki jos sitä katsoo 15. kerroksen luksushotellihuoneesta käsin tai näkee paikallisten pitkälle kehittyneitä tanssiesityksiä, kaunista käsityötä ja kulttuuriteoksia upeasti esille laitettuna. Metrojärjestelmä on siellä hyvä ja junat yleensä ottaen miellyttäviä matkustaa. Siellä on myös luksuselokuvateatteri, johon meillä ei ollut varaa mennä, mutta kävimme toisessa, vähemmän hienossa teatterissa, joka oli sekin ihan ok (leffa oli myös hauska ja hyvä: Kingsman: The Secret Service. Kannattaa katsoa vaikka raina nyt näin naisen näkökulmasta nähtynä olikin "hieman" raa'an väkivaltainen ja miesten tekemä). Löysimme sushibaarin jossa sai oikeasti hyvää sushia uskomattoman halvalla. Kaupungissa ja sen ihmisissä on ihan varmasti paljon hyvää ja kaunista. Täällä vain on matkailijan vaikeaa saada kontaktia paikallisiin muuten kuin kaupustelun muodossa, jos ei viivy kaupungissa pidemmän aikaa. Chinatownissa juhlittiin vieläkin(!) kiinalaista uutta vuotta söpöjen nallukoiden ja hyväntahdon ilmaisujen koristaessa katukuvaa. Hindutemppelit ja niiden patsasrakennelmat ovat aika hienoja, ja temppeleiden apinat söpöjä. Hyvää tarkoittavat perheet naureskelivat niille onnellisina ja antoivat niille banaaneja (mikä tietysti kääntyy pian tarkoitustaan vastaan apinoiden käytöksen muuttuessa ruokinnan myötä yhä aggressiivisemmaksi ja populaatioiden lisääntymisellä luonnottoman suuriksi... Jo nyt apinoiden röyhkeys ja näpistely on paikassa ongelma.) Näin pikaisesti nähtynä kaupungin saasteet, luonnon pahoinvointi ja uskomaton väkimäärä peittävät tehokkaasti ne hyvät asiat, niin että joutuu oikein etsimällä etsimään hyvää kaiken sen köyhyyden, lian, kaduille virtsaavien kodittomien ja kerjäläislasten silmiinpistävän kurjuuden alta.

Batu Cavesin temppeliapina. Pikkuvauva
roikkuu rinnoilla joten jotain on saatava
syödäkseen, no tällä kertaa se ruokapisara
oli muovipussin sisällä.

Mikko varmasti kertoo blogissaan viisuminsaantiongelmistamme Myanmariin sitten kun taas saa aikaiseksi kirjoittaa jotain. Joka tapauksessa pääsimme loppujen lopuksi lentämään Yangoniin, jossa vietimme pari päivää ihmetellen paikallisia buddhalaisia kultakelloihin ja timantteihin verhotuita pagodoita (jotenkin tuli mieleen parempaakin käyttöä niille temppelin kattoon liimatuille rikkauksille, kun viisivuotiaat tulivat tarjoamaan meille turistikrääsää) ja taistelimme hitaista hitaimman wifin kanssa. Kaupungissa löysimme yhden reissun parhaista intialaisista ravintoloista joka korvasi Sydneyssä kokemamme karvaat pettymykset. Jopa Jaska olisi varmaan myöntynyt antamaan hyvät pisteet Indian Kitchenille, se niiden Paneer Tikka Masala, nam!

Yangonista siirryimme yöbussilla Inle-järvelle jossa parhaillaan olemme. Myanmarista ja varsinkin paikallisista lämpötiloista sekä liikennekulttuurista olisi paljonkin lisää sanottavaa, mutta niistä lisää sitten seuraavalla kerralla.

Australia

Australia on ainoa valtio, joka kattaa kokonaisen mantereen (Wikipedia). Tätä taustaa vasten otsikkoni saattaa tuntua hieman ylimitoiteltulta, mutta koska Baz Luhrman aikoinaan katsoi oikeudekseen nimetä oman tarinansa niinkin laajasti, voin minäkin kutsua blogitekstiäni millä nimellä sitten ikinä haluan. Totuushan on että olemme nähneet ja tulleet tuntemaan tätä valtavaa maata vielä Kidmanin roolihahmoakin huonommin. Kolme päivää Sydneyssa on kuitenkin ollut leppoisa stoppi Fidzin ja Malesian välillä. On hauskaa nähdä ihmisillä taas pitkästä aikaa tyhmiä lippiksiä, sinisiä silmiä, suurkaupunkiasuinaan shortseja ja läpökkäitä - ja toisaalta ihmetellä rantakadun rikkaita yllään huippuvaatemerkkejä. Kaiken muunkin värisiä silmiä kuin sinisiä täällä tietysti näkyy; heti tänne saavuttuaan voi aistia valtavan kulttuurien sekamelskan. Onhan sekin jo yksistään jotenkin hassua, että dollari-nimisellä valuutalla on kuningatar Elisabet -naama. Aasialaisia vaikutteita täällä tuntuu olevan myös, lähes joka paikasta saa kiinalaista ja thaimaalaista sekä ei-niin-hyvää-intialaista ruokaa, ja munkkeja kävelee vastaan oransseissa kaavuissaan. Kadulla tulee vastaan ihan kaiken värisiä ihmisiä, ja varmuuden vuoksi vielä ihmisiä joilla on keltaiseksi, violetiksi tai vihreäksi värjätty tukka. Varmasti tästä maasta löytyy paljon myös manner-eurooppalaista vanhaa perintöä, muutakin kuin "irlantilaiset" baarit tai belgialainen suklaakauppa. Madama Butterflyta tunnuttiin mainostavan Ooppetatalon lähistöllä, ja anakin yksi taidemuseo ylpeilee renessanssimestareiden teosten kokoelmallaan, kirjoittaen eräänkin herran nimen muodossa Michael Angelo (en silti väitä että suomalaisetkaan ovat ihan autenttisia Kaarle-Kustaineen ja Englannin-Yrjöineen).

Sydneyn Botanical Garden on upea ja näkemisen arvoinen puutarha, siitä huolimatta ettei siellä enää ole jättilepakoita. Ne on kuulemma häädetty maaseudulle (kaunis tapa ilmaista että ne on ehkä julmasti massamurhattu?) koska ne vahingoittivat puita ja kakkasivat ihmisten päälle. Mutta puutarhasta löytyy kaikenmoisia ihania kasveja, kukkia, puita, perhosia ja mikä parasta: sekä isoja ja valkoisia että pieniä ja kaikenkirjavia papukaijalintuja.

Ovat ne niin ihania villeinä luonnossa.

Kovasti innostuin ostamaan täältä aidot UGGit halvalla hinnalla. Sydneystähän löytyy UGG-kauppoja aivan joka kulmalta, vaikkakaan paikallisten jaloissa en ole bongannut vielä ainoatakaan senmerkkistä kenkäparia. Toisaalta, kuinka moni suomessakaan oikeasti kulkee kadulla Nanson paidassa tai Marimekko -mekossa? Aloin intoni keskellä kuitenkin ihmetellä kahden aivan samannäköisen kenkäparin hintaeroa. Muutaman "hieman" asiastaan ulkona olevan myyjän kanssa juteltuani sain tietää että aidon UGG-merkin alla on - ainakin - kahdenlaista laatua: niitä aitoja ja niitä vieläkin aidompia, eivätkä myyjätkään oikein osanneet sanoa, miten nämä kaksi hyvin aitoa tuotetta erotetaan toisistaan. Toinen on tehty Kiinassa joten se on se halvempi tuote, mutta toinen, joka on tehty Australiassa, ei voi olla aito koska Australiassa ei enää tehdä näitä kenkiä (?). Vain piraattituotteita väitetään tässä maassa tehdyksi, myyjän mukaan. Hinnan perusteella voi kuitenkin päätellä että toinen on toista aidompi, en vain saanut selvää siitä, missä maassa tehty on se kalliimpi tuote. Eli todennäköisesti olin vähällä rahdata Suomeen kenkäparin, joka on juuri rahdattu Australiaan jostain aivan muualta paitsi Kiinasta. Tieto lisää tuskaa, mutta olisihan se nyt jo ennen tätäkin murskaavaa kokemusta pitänyt tietää että kaikki maailmanlaajuiset vaatebrändit tuottavat muka-aitoja kopioita halpatuotannolla, vaikka piraattituotteita sitten mukamas niin kovasti halveksutaan. Pitäköön siis Sydney omat "australialaiset" saappansa, minä tulen vielä littanoilla läpökkäilläni toimeen. Ostan Kuopion Prismasta sitten syksyllä juuri sen kaikkien halveksiman 19,90€ tekouggiparin, koska se on ainakin rehellinen kopio.

Tämä on kuitenkin aito. Ihka oikea laulun talo.

Täällä olisi niin paljon nähtävää ja koettavaa. Jos aikaa ja rahaa olisi määrättömästi, jäisin tänne vielä hetkeksi, tai pariksi vuodeksi kiertelemään ympäri maata. Tahtoisin nähdät kengurut ja koalat ja eukalyptuspuut ja aavikot ja vesiputoukset ja surffirannat ja valkohait ja kaiken. Tällä kerralla siihen ei valitettavasti ole mahdollisuutta, jää toiseen kertaan. Mutta yksi asia, mitä tässä maassa tai ainakin tässä kaupungissa en jää kaipaamaan, on tämä naurettava ylikaupallistunut reppureissaajien kansainvaellus. Jotenkin tämäkin ilmiö on niin verrattavissa punkin keskiluokkaistumiseen tai suomalaisen hipsteriyden kaupallistumiseen. Joillakin alueilla kaupunkia on joka toisessa rakennuksessa, liioittelematta, halpishotelli meille matkailijoille kaikilla tarvittavilla mausteilla höystettynä. Hotellihuoneemme täällä on edullisin mahdollinen mutta todella ammattitaidolla mietitty. Kerrankin en voi valittaa yhtään mistään. Hinta on kohtuullinen etten sanoisi halpa, huone on siisti ja huoliteltu mutta mahdollisimman yksinkertainen. Kylpyhuone on jaettu, mutta huoneessa on puhdas sänky, lavuaari ja vesihana josta tulee juotavaa vettä. Mitä muuta voi toivoa? Sydneyssä on spesiaalikauppoja, joissa myydään juuri niitä tuotteita joita juuri me tarvitsemme kun mehän sitten täällä reissaamme meidän reppujemme kanssa sitten näin. Jotenkin tässä kaupungissa kaikesta sen ihanuudesta huolimatta tulee jotenkin hölmö olo, ja ehkä kuitenkin olen iloinen että pian pääsemme Malesian kautta Burmaan. Mikä siellä meitä odottaa, se on kokonaan toinen tarina.

The Original Backpackers Lodge. Yksi niistä.

Kuinka sain rikki Fidziläisen kookospähkinän

Ei ole mikään ihme että suomalaisturistit, niin kuin kaikki muutkin turistit kautta edullisten lentojen historian, ovat suunnanneet lomilleen kohti palmuja, kirkasta merta ja lämpöä. Minulla ei (vielä?) ole kokemusta perus-Kanariasta tai Las Palmasista, mutta Fidzillä tuntuu olevan kaikkea mitä suomalainen voi toivoa lomapaikaltaan. Paitsi että lento tänne Suomesta kestäisi aika kauan. Losista se kesti puoli vuorokautta, ja yksi päivä helmikuusta katosi kuin taikatempusta ajanlaskun hämärään sumuun. On se outo kuukausi tuo helmikuu.

Olen vähän ihastunut tähän maahan. Ainakin vielä tässä vaiheessa. Muutaman päivän aikana olemme jo kohdanneet joitakin vilpittömimmiltä vaikuttavia ihmisiä koko reissumme aikana. Bula! Tervehdys sanotaan aidon hymyn kanssa lähes jokaiselle vastaantulijalle, huolimatta siitä, voidaanko vastaantulijasta jotenkin hyötyä. Ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana taksikuski on tarjonnut kyydin ilmaiseksi, hän kun sattui olemaan menossa samaan suuntaan kuin me. Eikä vain yksi taksikuski, vaan sama toistui parina seuraavana päivänä. Vähän jäin kyllä miettimään että olisiko meidän paikallisiin tapoihin tottumattoimien suomalaisjunttien ollut kuitenkin velvollisuus maksaa jotain kiitollisuuden osoitukseksi… Mutta kun kerran joku jotain tarjoaa hyvää hyvyyttään, niin minähän otan sen vastaan nöyrästi kiittäen ja kauniisti hymyillen. Linja-autossa maksoimme mielestämme tasarahalla (joka oli vain noin 30 senttiä henkilöltä), mutta kuljettaja muisti vielä antaa viisi senttiä takaisin kyydistä poistuessamme, koska ei halunnut veloittaa meiltä sen enempää kuin mikä oikea hinta on. Hostellissamme Nadissa Mikko sai kerran ilmaisen aamupalan. Mikko oli muutenkin hostellin naispuolisen henkilöstön suosiossa, sen verran se mokoma sai siivojaleideiltä ujoja hymyjä ja vilkutuksia ohikulkiessaan.

Niin vilpittömiltä kuin ihmiset vaikuttavatkin, täälläkin täytyy olla tarkkana omaisuutensa kanssa. Siitäkin huolimatta että haluaisi uskoa kaikkien ihmisten hyvyyteen. Itse emme ole vielä ainakaan joutuneet sen kummempien huijausten kohteeksi, kuin että Nadissa hostellimme respa veloitti (en sano kusetti) meiltä ylimääräisen kympin venematkasta Mana-saarelle omaan taskuunsa, kun emme tajunneet oikeita hintoja ajoissa. Toisaalta hän neuvotteli sitten meille yksityishuoneen dormipetien hintaan seuraavasta hostellistamme. Kun saavuimme Manalle, jouduimme heti todistamaan ikävää tapahtumaa. Joukko nuoria matkailijoita luovutti luottokorttinsa ja pin-koodinsa paikalliselle hostellin työntekijälle, joka menossa käymään pääsaarella. Tarkoitus oli että hän nostaisi heille rahaa. Työntekijä oli kuulemma vaikuttanut erityisen luotettavalta. Oliko heille sitten ihan oikeasti yllätys, kun mies olikin nostanut tilit tyhjiksi ja kadonnut. Tapahtumaa voi olla hieman vaikeaa selittää luottokorttifirmalle tai poliisille, kun kerran kortit ja pin-koodit on vapaaehtoisesti luovutettu vieraalle. Kaikki myötätuntoni on noiden nuorten puolella, mutta samalla minun on vaikeaa uskoa että on olemassa niin naiiveja matkailijoita. Kaksi tyttöä lähti seuraavana päivänä takaisin pääsaarelle selvittämään asiaa, mutta emme ole saaneet tietää viimeisintä episodia.

Tässä vaiheessa reissua on ihanaa hengähtää hetki ja vain loikoilla rannalla. Nadissa näkemämme ranta ei ollut ihan ykköstasoa, mutta siellä oli riippumattoja ja mikä parasta: hevosia ja suloisia kissanpentuja, joita paapoessa aika kului kuin siivillä. Manalla luonto on ihan uskomatonta - olenko jo sanonut saman joka paikasta jokaisessa blogitekstissäni? Saarta ympäröivä valkohiekkainen ranta on suurimmalta osaltaan täysin tyhjä turisteista, vaikka täällä on paikallisen kylän lisäksi monta hostellia ja viiden tähden hotelli huviloineen. Meri on turkoosi ja, miten sen nyt sanoisi: ihana. Olen joutunut väkisinkin pohdiskelemaan, miksi Maa on niin kaunis. Mitä on kauneus? Miksi ihmiset voivat kokea kauneutta? Hostellimme rannassa kahlaillessaan voi nähdä simpukoita ja pikkukaloja, ja tuntea veden lämmönvaihtelut varpaissaan. Kukkapuita näen kaikkialla enemmän kuin ehdin ottaa kuvia. Ihan rannasta voi lähteä snorklaamaan ja nähdä tuhansia kaloja, lähes neonvärisiä koralleja sekä mitä ihmeellisimpiä otuksia. Vesi on kirkkainta, mitä olen tähän mennessä nähnyt. Täällä on kuulemma myös paljon haita lähes kaikkialla, emme ole sellaiseen kuitenkaan vielä törmänneet.

Pikkuinen.

Kuuma on. Ehdin jo luulla että olen tähän mennessä tottunut erilaisiin lämpötiloihin, mutta tämä kostea kuumuus on taas jotain ihan uutta. Maanosan vaihdon myötä tapahtui perinteinen ihon käristys, vaikka jälleen kerran luulin jo päässeeni palamisvaiheen yli. Tyhmä ei opi edes omista virheistään, mutta nyt voi syyttää myös ohentunutta otsonikerrosta. Meikkaaminen on saanut jäädä täysin, koska eihän edes BB-voide pysy iholla tuntia kauempaa, ripsivärien leviämisestä puhumattakaan. Kuljemme kaikkialle avojaloin, ja niin vähissä vaatteissa kuin soveliaisuuden vuoksi kehtaa ja palamisriskiltä uskaltaa. Täällä viimeistään olen oppinut juotavan puhtaan makeanveden arvon, millään maailman rikkaudella ei voisi korvata sitä että juomavesi loppuisi. Huonettamme Manalla voisin kuvailla saunaksi, jos en olisi isäni kasvattama saunoja, mutta vähintään höyrysauna se on. Tuuletin toimii vain muutaman tunnin yöstä, koska sähkönkäyttö on rajoitettua. Meillä on jaettu WC - ja suihku, ja samoja kahta WC-koppia sekä yhtä suihkua käyttää puolet hostellin vieraista sekä kaikki työntekijät sekä heidän lapsensa ja puolisonsa. Tungosta on.

Tapasimme veneessä kerrassaan suloisen saksalaisen pariskunnan, jonka kanssa kävimme useana päivänä snorklailemassa ja kiertelemässä saarta. Lähdimme yhtenä aamuna veneretkelle Tom Hanks -saarelle, eli paikkaan, jossa on kuvattu Cast Away -leffa. Snorklasimme, etsimme rannalta simpukankuoria, löysimme Wilsonin (joka on muuttunut kookospähkinäksi vuosien varrella) ja tutustuimme rapuihin, joita paikalliset kutsuvat kookosravuiksi. Isoja yksilöitä emme nähneet, mutta niitä pieniä kotilonkuorissa piileskeleviä näkyi kaikkialla. Saarella oli valtavasti kookospähkinöitä, niitä pienempiä ja ruskeita, joita olen aina pitänyt ”oikeina” kookospähkinöinä. Oppaamme näytti alusta asti, miten pähkinä kuoritaan, juodaan vesi, ja kova kuori halkaistaan. Halusin itsekin kokeilla ja hiphei onnistuin! Terävä kivi ja vähän voimankäyttöä - siinäpä se. Oli se itse kuorittu kookos muuten aivan erikoisen hyvää. Osaan siis jatkossa ruokkia perheeni (Mikon) jos lentokoneemme putoaa, selviämme siitä ja ajaudumme autiolle Tyynenmeren saarelle.

Cast away. Beard is away, too!

Huomatkaa keskittynyt ilme.

Fidziltä ei haluaisi pois, täällä on kivaa varjopuolista (kärpäsistä, hyttysistä, pikkukärpäsistä, hyttysistä, kärpäsistä, malariahyttysistä ja pikkukärpäsistä sekä keskipäivän lähes sietämättömästä kuumuudesta huolimatta). Taivas tämä ei kuitenkaan ole. Täällä on, ihan yhtälailla kuin missä tahansa muuallakin, ihmisten välisiä kaunoja ja rakkaudettomuutta, merestä löytyy muovia, paikallisilla lapsilla kiertää kuumetauti ja osa heistä on näyttänyt todella pesemättömiltä - niin suloisia kuin ovatkin. Epäoikeudenmukaisesti jaettu maailman rikkaus on todella selvästi näkyvissä tällä pienellä alueella, kun vertaa loistohotellin asiakkaiden elinoloja sekä paikallisten mökkikylää. Jos en mitään muuta ole tähän mennessä reissulla oppinut, niin ainakin sen että taivasta ei maan päältä voi löytää. Paitsi ehkä taivaankansalaisten sydämestä.

Kalifornian ympäriajoa ja sompailua Nevadassa

Meidän ei alun perin pitänyt käydä tällä kertaa Yhdysvalloissa muuta kuin vaihtamassa konetta matkalla Meksikosta Fijille. Matkasuunnitelma kuitenkin muuttui monta kertaa, eikä aina meistä johtuvista syistä. Eipä aikaakaan, kun huomasimme olevamme Texasissa, Houstonissa. Koko tämä matka on ollut (hyvää) kroonista kulttuurishokkia, mutta nyt tuntui että ollaan siirrytty aikakoneella tai teleportilla kokonaan uuteen ulottuvuuteen.

En ole milloinkaan erityisemmin haaveillut matkustavani tänne, ja olen jopa vähän vierastanut tätä ristiriitaista ja muiden maiden politiikkaan jatkuvasti sekaantuvaa valtiota. Muutamassa päivässä olen täällä kuitenkin jo nähnyt ja kokenut uskomattoman paljon. Kiitos rakas matkanjohtajani, kun olet taas kerran onnistunut avartamaan maailmankuvaani. 

”Turisti näkee, mitä odottaa näkevänsä; matkailija näkee, mitä näkee”, sanoi joku joskus, tai jotain sinne päin. Ennakkoluulottomuuteen on ainakin pyritty, mutta Jenkeissä kliseet välillä suorastaan hyppivät silmille. Ehkä jotkut kliseet ovatkin kliseitä juuri siksi, kun ne ovat niin totta. Houstonissa tunsin vierailevani jättiläisten maailmassa. Autot, varsinkin rekat ja joka suuntaan suurennettavat matkailuautot olivat kuin suoraan jostain Transformersista. Tehdashalleista ja kulmakaupoista olisi Vesa Keskinenkin kateellinen. Näin miten suurta taloa purettiin sellaisella moukaripallokoneella, ja ympärille oltiin rakentamassa uusia, kymmeniä kertoja korkeampia taloja (miten ihmeessä ne korkeammat pystytään purkamaan sitten kun tulee tarve rakentaa vielä korkeampia? Pitää keksiä vielä isompia moukaripallokoneita?). Tunsin olevani välillä pikku kääpiö, varsinkin supermaketissa verrattuna muihin asiakkaisiin. Minähän totuin ainakin Boliviassa ja Guatemalassa olemaan lähes aina päätä pidempi kuin paikalliset ja niin niin leveä etten meinannut kaupassa mahtua hyllyjen väliin. Täällä sitä ongelmaa ei ole.

Ruuan yltäkylläisyys ihmetyttää muutaman kuukauden reissauksen jälkeen. Sipsejä saa täällä vielä kaksi kertaa suuremmissa pusseissa kuin Taffelin megapussi, ja kaupoista saa muun muassa muoviin säilöttyä hattaraa. Oli kuitenkin ilo huomata että täällä osataan tehdä makaronisalaatti eli paikallinen italiansalatti oikein: siihen ei laiteta sitä täysin turhaa kinkkua kuten Suomessa. Nam!

Joka päivä voi olla hattarapäivä. Ainakin Jenkeissä. Jos siis
pitää tästä sokerimössöstä.

Isänmaallisuus näyttäytyi meille aika vahvasti paikka paikoin. Raidat ja tähdet liehuvat vähän joka korttelissa, ja Houstonissa huomattavan monella oli USA- tai Texas-pipo päässä paikallisbussissa. Menneellä viikolla täällä juhlittiin useampanakin päivänä Presidents Dayta eli jotain paikallista vapaapäivää, omistettu jollekulle kauan sitten kuolleelle presidentille. Näinkin lyhyellä vierailulla näin useita sotien veteraaneille tai taisteluille omistettuja teitä, siltoja ja rakennuksia. Näimme mielenosoituksen, jossa Obamaa ei juuri säälitty. Vapaa maa. Tuskin joutuvat siitä edesvastuuseen kuten eräässä toisessa "suur"valtiossa hyvinkin voisi käydä.

Lensimme Houstonista Los Angelesiin, josta vuokrasimme auton, ja aloitimme matkan Kalifornian osavaltion poikki kohti Nevadan aavikkoja. Välimatkat tuntuivat kartalla valtavilta, mutta onneksi oli kelpo automaatti-Kia alla. Tiet olivat myös erityisen hyvät, joten olimme jo seuraavana päivänä hyvissä ajoin Las Vegasissa. Siellä koin ehkä reissun räikeimmän eron ihmisten elintasojen välillä. Neljässä päivässä ja kolmessa yössä olimme siirtyneet Meksikosta tuohon aikuisten huvipuistoon, jossa ihmiset kuluttavat rahaa yhden illallisen tippeihin tai pelikoneisiin kevyesti enemmän kuin keskiverto nicaragualainen ansaitsee viikossa. Majoituksemme oli Monte Carlo -niminen hotelli ja kasino, joka oli pienelle reppureissaajalle hullua, epätodellista luksusta. Hotellit olivat itsessään kuin kaupunkeja, eikä siellä tarvitse tehdä mitään muuta kuin kuluttaa rahaa ja nauttia ihan mistä haluaa, jos haluaa. Kaikki työt auton parkkeerauksesta alkaen hoidetaan maksukykyisen asiakkaan puolesta käden käänteessä, ja jokaisen portaan pääsee nousemaan koneellisesti, jos ei halua kivuta rappusia. Oikeastaan ei tarvitsisi edes ajatella, koska joku muu on valmis tietämään mitä kukin milloinkin haluaa ja ylittämään odotukset. Las Vegas oli tässä vaiheessa reissua erilainen, absurdi ja ihan kiva kokemus, mutta ei pääse lähellekään reissun Top 100 -elämysten listaani. Ja kyllä minä sen autoni jatkossakin ihan itse parkkeeraan.

Meidän kämppä oli tuolla jossain ikkunoiden takana.

Meille riitti yksi yö siinä kaupungissa, ja lähdimme taas tien päälle. Tuona päivänä ymmärsin jotain siitä että Amerikan Yhdysvallat on kuin onkin hieno maa, ainakin luontonsa puolesta. Kalifornian Death Valleyn huikean väriset vuoret sekä mosaiikki- ja marmorikanjonit olivat Luojan luomassa tilassaan mielestäni paljon kauniimpia kuin mikään loistohotelli Las Vegasissa. Death Valleysta löytyy myös pienenpieniä mutta uskomattoman sitkeitä pup-kaloja, jotka elävät aavikon pienissä vesistöissä vaikeissa olosuhteissa, populaatioiden romahtaessa ja kasvaessa vuodenaikojen mukaan. Näin meille kertoi nuori rangeri eli jonkinlainen paikallinen luonto-opas, jonka yllättäen kohtasimme aavikolla. Badwatersin polttavan kuuma suola-aavikko merenpinnan alapuolella on vain muutaman tunnin ajomatkan päässä lumihuippuisista, auringon valossa valkoisina hohtavista vuoristoista. Tähtitaivas oli uskomaton näky. Vuoristojokien vesi virtasi villinä. Matkan varrella näimme asuntovaunukyliä, intiaanireservaatteja ja pieniä asutuksia, joiden ainoan huoltoaseman kassalla olevan partaisen vuoristolaismiehen aksentista en meinannut millään saada selvää (eikä hän minun). Yritimme mennä Yosemiten kansallispuistoon, mutta kun kolmaskin sinne johtava sola oli suljettu talven ajaksi, päätimme ottaa suunnan kohti San Franciscoa. Jättimännyt Yosemitessa jäivät siis surukseni näkemättä, mutta matka vuorten ylitse kohti länsirannikkoa oli kokemisen arvoinen. Läikikkäitä hevosia laidunsi vuoristojen välillä tasaisemmilla kohdilla. Vuoristossa oli aika kirpeät kelit, ja luntakin paikoitellen. Oli niin kevyt hengittää taukopaikalla pitkästä aikaa mäntymetsän tuoretta ilmaa, kuin olisi hengittänyt puhdasta onnea.

I <3 Pines

Kun laskeuduimme Tahoejärveltä kohti Sacramentoa, maisema vaihtui taas epätodellisen nopeasti talvisesta mäntymetsästä sekametsäksi, sitten yllättäen oltiin kirkkaan vihreiden kukkuloiden ympäröimillä tasangoilla, jossa kevään ensimmäiset hedelmäpuut olivat kukassa, ja ojissa kasvoi suuria vadelmia. Näin kaksi kaurista tien vieressä olevalla rinteellä. Sitten näkyi jo merta ja palmuja. Juuri hetkeä ennen auringonlaskua ehdimme San Fransiscoon Golden Gate -sillalle. Mahtavan päivän mahtava ilta...

Sitten takaisin reaalimaailmaan. Jenkeille tulee minulta iso miinus siitä, että täällä on reppureissaajan budjettiin nähden ihan törkeän kallista, varsinkin tämänhetkisellä euron kurssilla. Tienvarsimotellit ovat olleet keskimäärin matkamme kalleimpia majoituksia. Ovat ne huoneet kyllä sitten olleet laadultaan ihan toista luokkaa kuin aiemmat halpismajoituksemme. Sekin oli minusta aikamoista kiskontaa, kun jouduimme maksamaan pelkästään kahden sillan ylityksestä yhteensä 12 dollaria, no toinen silta oli Golden Gate ja toinenkin aivan valtava, mutta silti. Ainoa lohtu tässä on se, että täällä paikalliset maksavat ihan samat kiskurihinnat. Viimeiset viisi kuukautta kun olemme matkustelleet maissa, joissa ulkomaalaiselta veloitetaan helposti samasta tuotteesta tai palvelusta moninkertainen hinta kuin paikalliselta, vaikka ei ostaisikaan mitään turisteille erikseen räätälöityä tuotetta, vaan ihan sitä samaa mitä paikallisetkin.

Palasimme tänään Los Angelesiin ja jouduimme heti keskelle liikenneruuhkia. Täällä on tänään käynnissä Oscarien jakotilaisuus, ja tiet Beverly Hillsiltä Hollywoodiin päin olivat täysin tukossa uteliaista, poliiseista, TV-autoista ja limusiineista. Emme monen tunnin ajomatkan jälkeen jaksaneet lähteä sompailemaan keskustaan sen enempää, joten vetäydyimme hotelliimme Domino's pizzojemme ja chilikastikkeen kera. Huomenna ehdimme hyvin ajelemaan ympäri Hollywoodia, ja sitten suuntana on Anaheim, ja ainakin toisen meistä kovasti odottama Ducks - Red Wings -peli.

Ps. Täällä sataa, ja Oscar-tilaisuudessakin taitaa vettä tulvia punaiselle matolle.

Kaunis Guatemala kyynisillä silmillä katsottuna

Ei niin että mitenkään hinkuaisin jäädä minkäänmoisen luonnonvoiman armoille, mutta kyllä se lievästi harmitti että Guatemalan Antiguassa tulivuori purkautui vain viisi päivää sen jälkeen, kun olimme lähteneet kaupungista. Kukaan ei kuollut eikä edes ennakoivia maanjäristyksiä ollut, joten sellaisen minimikatastrofin olisi mielellään voinut vaikka kokeakin. Toisaalta olen kiitollinen siitä, miten meitä on suojeltu ja varjeltu tällä reissulla. Ajatuksissani on useasti soinut tuttu vanha laulu: Ei niin kauas siivet lennä, ettet siellä olisi.

Hedelmäpuu pihalla Antiguassa ennen tulivuorenpurkausta.

Seuraavaksi menimme Panajachelin kylään Atitlan-järvelle. Sopivasti olin saanut jo Antiguassa Lealta Facebook-liikuntahaasteen, joten meidän oli melkein pakko osallistua jokaiseen turistiaktiviteettiin mitä kylässä oli tarjolla. Vuokrasimme kahdenistuttavan kanootin ja lähdimme hullunrohkeasti järvelle, joka vilisee salaperäisiä sisäloisia, ja jossa kukaan ei uskalla uida. Mikkohan on melonut nuoruudessaan, minulle tämä oli ensimmäinen kerta. Allokko oli ensimmäisen puoli tuntia kohtuu rauhallinen ja minä hihkuin miten hauskaa tämä melonta onkaan. Sitten aallokko alkoi yhtäkkiä yltyä, ja kajakkimme (vai mikä puoliverinen kanootti se nyt olikaan) alkoi olla niin täynnä vettä että päätimme käydä rannassa tyhjentämässä sen, mikä oli virhe. Rannassa aallokko oli vielä kaksi kertaa pahempaa kuin järven selällä, ja taistelimme noin 15 minuuttia jotta saimme kulkupelimme takaisin liikkeeseen ja meidät siihen mukaan. Kaiken tämän jälkeen meillä oli venheessä vettä tuplasti enemmän kuin ennen tyhjennysyritystä. No, sitä sitten lipoimme pois Mikon sandaaleilla loppumatkan ajan. Kun toinen meloi allokkoa vastaan, toinen äyskäröi henkensä kaupalla. Sitä se kai parisuhde joskus on - taistelua yhdessä ulkoisia voimia vastaan (antakaa anteeksi höpöromantiikka ystävänpäivän/kihlajaisvuosipäivän varjolla<3) Selvisimme hengissä ja toivon mukaan ilman sisäloisia. Muutaman hienon kuvankin saimme napattua tulivuorten raamittamasta järvenselästä.

Panajachelissa hostellissamme tapasimme ranskalaisen äänimiehen, joka alkoi yhtäkkiä kävellä ympäri hostellimme oleskelutilaa kuulokkeet korvilla ja mikrofonia eri suuntiin kallistellen. Sisään tuli ryhmä taiteellisen näköisiä henkilöitä, ja äänimies alkoi seurata yhtä heistä keskittyneen näköisenä ja silmät kiinni. Siinä vaiheessa hieman mietin että mitä ihmettä ja mikä Ghosthunter-mies tässä nyt taas on... Kävi ilmi että äänimies kuului ranskalais-espanjalais-jenkki -taiteilijaryhmään. He olivat kuvaamassa dokumenttia naisesta, joka oli muuttanut vuosia sitten Ranskasta Guatemalaan. Ryhmä piti joka ilta palaveria päivän saavutuksista oleskelutiloissa, ja saimme vähän tutustua muihinkin ryhmän jäseniin, joten saimme seuraavien iltojen aikana kuulla lisää tästä mielenkiintoisesta produktiosta. Toivottavasti se tulee joskus ulos Suomenkin televisiosta, niin sitten voidaan taas sanoa että ollaan melkein sukua julkkiksille.

Tässä kauniissa kylässä muuten näin kyltin, joka kieltää roskaamisen. Hurraa! Joku yrittää tehdä asialle jotain Väli-Amerikassa! Tosin tienvarret ja kyltin vierustat olivat aivan yhtä roskaiset kuin kaikkialla muuallakin, joten todennäköisesti kukaan ei valvo ohjeen noudattamista. Yritys on kuitenkin, jos ei nyt hyvä, niin ainakin parempi kuin ei mitään.

Jos laitatte roskaamisen kieltävän kyltin,
niin valvokaa sitä sitten myös! Murr!

Lähdimme ahtailla busseilla jatkamaan matkaa Cobaniin. Mikko kirjoitti viimeksi blogissaan ansiokkaasti matkustamisesta. Haluan vielä sanoa omana kokemuksenani että en ole milloinkaan missään, edes ikinä Aasiassa, matkustanut niin epämukavasti kuin Väli-Amerikassa. Täällä varsinkin suurissa kaupungeissa ihmiset ovat todella itsekkäitä, täällä on varmaan pakko ajatella joka sekuntti omaa etuaan.  Kaikki tunkevat collectivoihin (eli paikallisiin shuttleihin, combeihin, minibusseihin, whatever) välitämättä mistään muusta kuin siitä että juuri itse saisivat sen parhaan paikan ensimmäisenä. Näin, miten yhden miehen käsi melkein murskautui auton oven väliin, kun kukaan ei välittänyt miten hän huusi että hellittäkää hetki. Viime hetkessä hän sai revittyä kätensä irti oven välistä. Naiset ovat vielä pahempia taistelijoita tässä asiassa kuin miehet. Kun vihdoin pääset sisään bussiin ja istut paikallesi, ja luulet että sinulla on hyvä paikka neljän istuimen rivissä missä on vain viisi ihmistä, viereesi tungetaan vielä kolme ihmistä lisää. Yhden kerran yritin keskustella järkevästi bussin sisäänheittäjän (joita kutsun nykyisin ahtaajiksi) kanssa, mutta siinä vaiheessa kun minua oltiin heittämässä ulos bussista, Mikko tuli pelastamaan minut ja sanoi että kyllä meidän riviin mahtuu vielä yksi ihminen lisää. On se hyvä että minulla on miehenä tuollainen rauhallisuuden perikuva, muuten olisin ollut tälläkin reissulla pulassa jo useamman kerran.

Cobanin maaseudulla ihmiset olivat vähän
leppoisampia, ja vaikka kyyti oli teknisesti
ottaen  huonompi kuin missään, niin
kanssakyytiläisten ystävällisyys - ainakin
suhteutettuna latinalaisesta kulttuurista
 saamiini kokemuksiin - hieman kompensoi
tilannetta.

Cobanista kävimme päiväseltään katsomassa Semuc Champayn joen, jonka rannalla oli kaunista viidakkomaisuutta. Tässä vaiheessa reissua olen jo kyynistynyt niin paljon ettei maisema sen enempää vaikuttanut, joten siirryimme Floresiin. Taas yksi turistinen paikka. Mutta siellä oli kuitenkin puhdas järvi, mistä ei (vielä) ole löydetty sisäloisia, joten päätimme taas lähteä melomaan. Koska minullakin oli jo kokemusta, otimme omat kulkuvälineet. Yritimme löytää paikallisen kuuluisan rannan josta saisi hypätä köyden varassa veteen kuin puimalassa heinäkasaan lapsena, mutta emme löytäneet paikkaa. Järvi oli kuitenkin kaunis, tyyni ja puhdas. Ja opin että kannattaa tasapainottaa venhettä/kanoottia/kajakkia keskivartalon avulla sekä oikeaoppisen käsiliikkeen melan kanssa. Melominen on kivaa! Kivaa! Sitä pitää vielä koettaa uudelleen.

Tapaaminen nuoren hevosherran kanssa melontaretkellä.
How do you do?

Guatemalassa koin myös yhden reissun hienoimmista hetkistä, kun kävimme Tikalissa maya-raunioilla. Siinä olisi jo ollut riittävästi tekemään minut onnelliseksi, kun näin papukaijoja ja apinoita villeinä viidakossa Tikalissa. Mutta yli tuhat vuotta vanhat inhimillisen arkkitehtuurin yhdenlaiset helmet salpasivat henkeni. Miten ne mayat ovatkaan osanneet! Mitä vielä onkaan löydettävissä maailman historiasta?

Kipua kipua. Portaita riitti.

Reissu ei vielä ole lopussa. Nyt olemme Meksikossa ja matkaa on vielä jäljellä: kokonaiset kaksi maanosaa vielä edessä. Innolla odotan ja nöyränä kiitän että jotain tällaista saan kokea.