Armenia vol 2: kuumailmapalloilevat herrasmiehet ja kaiken parantava vesi

Intro. Tässä tekstissä kerron paljon onnellisemmista asioista kuin ykkösosassa.

Päätimme Jerevanissa ollessamme lähteä tuulen vietäviksi. Armeniassa on vain yksi kuumailmapallo, juuri Jerevanissa, joten valinta oli sillä selvä. Kävimme varaamassa retken Skyball-nimiseltä yritykseltä, ja jo seuraavana aamuna, kello kuusi, lähdimme maaseudulle. Aamuväsymyksestämme huolimatta jännitys alkoi tiivistyä sitä mukaa, kun kuumailmapallo täyttyi.

Ei edes vielä puolitäynnä. Mutta pian on.

Yhtäkkiä pallo oli täynnä, kuumailmapallon tulimasiinan tuli alkoi lämmittää ilmaa rankemmin, ja meidät käskettiin koriin. Ennen kuin arvasimmekaan, nousimme ilmaan.

Lapsesta asti olen lentänyt unissani. Nyt taas kerran lensin valveilla ollessani. Ensimmäistä kertaa tosin tuulen vietävänä pallolla. Leijuin.

Allemme jäivät Armenian muhkeat pähkinä- ja omenapuupellot. Lentäjämme noukki meille pähkinöitä puiden latvoista, ennen kuin nousimme niin ylös, etteivät enää ihmiskädet riittäneet niitä noukkimaan. Lensimme vielä ylöspäin.

Kylä jäi alas, kylän ihmiset meille
 vain vilkuttelivat.

Itse Ararat-vuori näkyy, jos osaa katsoa.

Mikon synttärit ilmassa, paikallisen kuplivan juhlistamana.

Lensimme eteenpäin ja ylöspäin, lähes kilometrin korkeuteen aamun valjetessa. Näimme kauniin Armenian puutarhoja, maata, pallomme alla liiteleviä lintuja ja vuoria.

Pitkän ajan päästä - ja yhtä aikaa liian pian - kapteenimme käski meidät laskeutumisasentoon. Tuuli oli kova, joten meille melkein tuli extreme-laskeutuminen. Muutaman pompun jälkeen korimme oli laskeutunut paikallisen isännän omenatarhaan. Hän itse tuli hyväksymään laskeutumisemme. Hedelmätarhaan saimme hetkeksi lepopaikan ja hedelmiä suoraan puista, siksi aikaa kun pallomme pakattiin auton peräkärryyn.

Kuumailmapalloilu on 1700-luvun herrasmiesten laji, ja Skyball on yritys, joka jatkaa hienoja perinteitä. Saimme siis herraskaikaista kohtelua hienoilta herrasmiehiltä. Maa, jolle lennolta laskeuduimme, nimettiin meille. Saimme kuumailmapallotulikasteen, josta en kerro sen enempää. Kokekaa se itse kun olette lasketutuneet.

Palasimme takaisin Jerevaniin ja jatkoimme matkaa muutamien kirkkojen ja luostareiden kautta paikalliseen kylpyläkaupunkiin Jermukiin. Armenia on kuuluisa puhtaista vesistään, ja täällä on useita erilaisia mineraalivesiyrityksiä. Yksi juomistamme vesistä tässä maassa on ollut juuri Jermuk-vettä.

Jermuk on kaunis pieni kaupunki, joka saattaa loma-aikoina olla melko turistinen, myös talvella, koska siellä on laskettelukeskus. Nyt ruska-aikaan siellä oli kuitenkin hyvin rauhallista. Hotellia ei tarvinnut kauaa etsiä, tarjontaa oli paljon ja hieman pienempien majoitusten hinnat olivat edullisia.

Hotelli Anush oli valintamme.

Ei ollut paljoakaan tekemistä siinä kylässä, paitsi rauhallista oleilua. Siksipä päätimme käydä vesigalleriassa. Se on paikka, jossa on viisi erilaista vettä juotavaksi, kaikki eri lämpötilaisia 35 - 55 asteen välissä. Paikalliset uskovat että näillä vesillä on erilaisia sairauksia parantavia ominaisuuksia. Koska kärsimme edelleen mummonjuustovatsataudista, kävimme tietenkin kokeilemassa, olisiko jollain vesistä suolistoa tasapainoittavaa vaikutusta. Ihmeparantumista kukaan meistä ei raportoinut kokeneensa, mutta itse koin koko pikku kaupungin ja sen vedet virkistävinä ja rauhoittavina. Jermuk oli yksi suosikkini koko maan paikoista, ainakin näin off-seasonilla.

Armenia vol 1: äärimmäistä surua

Intro. Näitä kahta, mielessäni olevaa kokemusta ei voi kirjoittaa samaan, joten jaan ne kahteen eri postaukseen. Ensimmäisen tarinani kaksi ensimmäistä kappaletta johdattavat meidät Georgiasta Armeniaan, jonka jälkeen haluan kertoa tunteita aiheuttaneista tapahtumista.

Me matkasimme Batumista yöjunalla Jerevaniin, Armeniaan. Tässä junassa meillä vihdoinkin oli hytti ja makuupaikat, toisin kuin epäonnisessa junassa Tbilisistä Batumiin. Tapasimme yllättäen suomalaisen eräällä matkan pysäkillä junalaiturilla jaloitellessamme, keskiyöllä. On se aina yhtä yllättävää ja mukavaa tavata maanmiehiä maailmalla.

Jerevanissa kohtasimme jälleen kerran uuden kielen ja kulttuurin. Täälläkin on kuitenkin venäjän puhujia, joten joitakin yhteisiä sanoja löytyy sitä kautta. Myös englantia taitavia olemme täällä tavanneet, ehkä jopa enemmän kuin Georgiassa ja Azerbaidzanissa.

---

Lähdimme sitten eräänä aamuna käymään armenialaisten kansanmurhasta kertovassa museossa. Museon sisänäyttely koostuu pitkälti kuvista ja seinätauluista, hyvin yksinkertaisesti. Ei ole kohahduttavia, taiteellisia tai musikaalisia installaatiota tai taiteilijoiden näyttävästi aseteltuja näkemyksiä. Silti näyttelyn sanoma ja sisältö ovat karmivia. Olen kyllä historiani koulussa lukenut sekä jollain tasolla tiedostanut Armenian kansalle tehdyt vääryydet, mutta vasta museossa vierailtuani todella ymmärsin, miten valtavasta holokaustista on ollut kysymys.

Lähdin museossa vaeltelmaan kulman taakse Mikon ja Jarin näkymättömiin, ja nyt tässä voin tunnustaa: itkemään. Itkin kaikkia niitä väärin kohdeltuja lapsia, naisia ja miehiä. Itkin myös tuhottua maata ja kaikkia niitä eläimiä, joita ei tuollaisessa katastrofissa edes huomata.

Tämän yhden kerran lainaan tätä miestä.
Ehkä hieman eri kontekstissa.

Museon ulkopuolella on puutarha, jonne kuuluisat tahot voivat istuttaa mäntyjä. Jos olisin tarpeeksi kuuluisa, minäkin istuttaisin männyn sinne.

Georgia. Ei huono. (Huono otsikko - keksi uusi)

Selvisimme vain vähäisin, joskin monipuolisin, henkisin ja fyysisin, vaurioin vaellukseltamme takaisin Tbilisiin.

Sitten tapahtui reissun paras hetki, kun varsinainen ilopilleri liittyi matkaseurueeseen. Kävimme noukkimassa Jarin lentokentältä kyltin kanssa, ja saimme tietää että iloisuus johtui mukavista kohtaamisista lentokoneessa, sekä historiallisista faktoista, joita hän oli saanut tietää matkana aikana. Niistä Jari kertoo seuraavassa:

Ensimmäisella lennolla minulta kysyttiin, voisinko vaihtaa paikkani mummojengin keskelle tulkkausmieheksi, Ukrainan kansallisella lentoyhtiöllä kun on paikallinen henkilökunta. Koko lennon aikana en ruokatilausten lisäksi juuri suunvuoroa saanutkaan, kun (omien kertomustensa mukaan) mummot pääsivät oikein tarinankerronnan makuun. Vieruskaverini kävi taustaksi ensin läpi sukupuunsa, ennen kun alkoi kertoa matkoistaan Kaukasukselle kultaisella 80-luvulla. Seurue oli tällä kertaa matkalla Armeniaan Jerevaniin, mutta Batumin reissusta sain kuulla - ei ehkä parhaat, mutta valikoidut - palat. Takapenkin mummo maustoi parhaansa mukaan penkkien välistä (yksipuolista) keskustelua Tbilisin kokemuksillaan. Silloin kuulemma ihmiset kutsuivat mielellään turisteja kotiinsa. Muuten niillä vierailuilla oli kuulemma mukavaa, mutta puhuivat politiikkaa. Ronald Reagan oli nähkääs silloin Ameriikan presidenttinä.

Iltalento Kiovasta Tbilisiin olikin sitten villimpi tunnelmaltaan. Istuin koneen takaosassa, mutta takapenkissä istuivatkin ne koneen kovimmat äijät. Seurueellinen brittimiehiä, jotka olivat niin tukevassa humalassa että laulatti. Siis heitä. Koko lennon ajan. Lisäksi koneessa oli Georgian paraurheilun kädenvääntömaajoukkue. Siis sellainenkin oikeasti on. Olivat palaamassa kisamatkalta. Yhdellä heistä oli käsimatkatavarana ainoastaan valtava kultainen pokaali. Monella muullakin mitalit kaulassa ja vain yhdellä vääntökäsi paketissa. Meininki koneen käytävällä oli kuin pahamaineisimmalla basaarikadulla. Ruokatarjoilusta ei meinannut tulla valmista, ennen kuin koneen renkaat hipoivat jo kentän pintaa. Minua se ei niin haitannut. Vieressäni istuva mies kun oli töissä Georgian Itävallan suurlähetystössä, ja hän oli kovin innoissaan materiaalivirtojen hallinnasta (kansankielellä jätehuollosta). Ymmärtäähän sen, se on kuitenkin kiistatta maailman kiinnostavin toimiala. Tuli siis hieman puhuttua ensimmäisenä lomapäivänä työasiaa ja käytyä läpi mm. Wienin tyylikkään jätteenpolttolaitoksen kuvioita.

---

Majoitumme siis kolmen huoneen huoneistoon. Se näytti georgialaiseen tapaan ulospäin hieman yksinkertaiselta, mutta oli todellisuudessa mukava majoitus. Siellä oli ilmastointi, minikeittiö, melkein toimiva suihku sekä televisio, jossa näkyi suosikkikanavamme Kerrang.

Onneksi oli se oma keittiö. Tuli hieman enemmän tehtyä itsekin ruokaa, eikä vain syötyä ravintoloissa. Etukäteen olin odottanut paljon georgialaiselta ruualta, mutta jossain vaiheessa meidän budjetillamme kustannettavan ulkoruokinnan taso alkoi vähän tökkiä. Oli niin paljon sitä leipää, pullaa, voita ja juustoa. Salaattina kurkkua ja tomaattia. Aina hyvää, mutta silti.

Korianteria täällä käytetään kuin chiliä Latinalaisessa Amerikassa. Korianterista minä tykkään, Mikolle se on jees, Jari ei osaa arvostaa. Mutta muuten ruoka välillä alkoi puuduttaa: aina saimme juuri sitä mitä tilasimme, ei mitään ylimääräistä. Eli jos tilasin herkkusieniä juustolla, sain herkkusieniä juustolla. Lisukkeet, kastikkeet, leivät yms. olisi ollut tajuttava tilata erikseen. Tässäkin tosin päti eräs universaali nyrkkisääntö: syö siellä, missä paikalliset syövät, älä siellä missä turistit syövät, äläkä ainakaan siellä, mitä älppärissä kehutaan. Kotimajoituksissa ja pienemmissä ravintoloissa saa parempaa ruokaa kuin turistipaikoissa. Hyvät ravintolat ovat täälläkin sitten asia erikseen, mutta nyt puhutaan jokapäiväisestä elinleivästä.

Kävimme päiväreissulla Davit Garejassa, jossa näimme taas lisää P.Yrjö the St. Georgen kuvia ja hienoja munkkiluolia. Minä jäin itkemään elämän kovuutta ja WC-mummon tylyjä sanoja rinteeseen, mutta Mikko ja Jari kiipesivät paremmalla fysiikallaan vuoren huipulle. Meillä oli Davit Garejan reissulla taas hieno mies taksikuskina, hän soitti matkalla meille valikoituja kappaleita paikallista musiikkia, niin kuin rokkiakin sekä Michael Jacksonia. Paluumatkalla pysähdyimme paikallisessa ravintolassa syömässä. Saimme sieltä halvalla ruokaa ja vatsataudin, jota podemme vieläkin. Palasimme Tbilisiin, joka on hieno, turistinen kaupunki. Näimme siellä reissun ensimmäiset suomalaiset, jotka tosin ovat australialaisia. Mutta suomalaisia. Sieltä lähdimme Batumiin. Podemme täällä mummonjuustovatsatautia ja näimme Mustanmeren.

Talo Tbilisissä. Georgialaiset eivät välitä siitä, miltä talo
näyttää ulospäin, vaan siitä, onko talossa viinikellari.

Tbilisin riikinkukko.

Potemastamme vatsataudista huolimatta uskaltauduimme rantabulevardin ravintolaan, jossa seurueeseemme lyöttäytyi joku ihme pummi hippi. Hän tarjosi meille koko illan syötävät ja juotavat, ja oli paikan iso kiho. Ja hyvä tanssija. Itse georgialaisen vieraanvaraisuuden henkilöitymä. Kiitos!

Me.

Mamma mia! Some serious hiking in the home country of St. George

Kävelimme Azerbaidzanista Georgiaan karmivan neuvostomaista karjatunnelia pitkin. Vain lehmät eivät rajoja kunnioita; ne tulivat ja menivät rajallakin ojanpohjia myöten minne tahtoivat. Tullimiehet eivät onneksi olleet neuvostonkarmivia vaan ihan mukavia. Rajalta saimme (vain tsutsut ylihintaisen) taksin bussiasemalle, josta eräs paappa ohjasi meidät hänen mikrobussiinsa. Olisimme ehkä valinneet seuraavan bussin, jos olisimme tunteneet paapan ajotahdin. Hän pysähtyi jokaisessa pienen pikkuruisessa kylässä, ja ajoi muutenkin erittäin rauhallisesti. Saimme siis samaan bussikyytihintaan kyläkiertoajelun, erittäin perusteellisen ja rauhallistempoisen.

Pääsimme kuitenkin vihdoin Telaviin. Olimme kävelemässä bussi-"pysäkiltä" eli kadunkulmasta  painavine rinkkoinemme kohti majoitusta, kun kuulimmekin virkistävää rokkia erään pikkuyrityksen oven takaa. Peukuttelimme toisillemme; tuohon baariin myöhemmin menemme. Myöhemmin se tosin pettymykseksemme osoittautui lihakaupaksi, jonka radio oli ehkä vahingossa hetkellisesti kääntynyt kapinoimaan iäinikuista eurohumppaa vastaan.

Telavissa majoituimme kolmen huoneen kotihotelliin, jossa oli nätti pieni hedelmäpuutarha. Hotellin emäntä oli aina vähän väsynyt eikä jaksanut kokata meille aamupaloja. Söimme sitten liikaa lähileipomon hatsapureja, hyviä, mutta kovin leipäisiä ja juustoisia. Kotihotelli oli viihtyisä vaikkakin yöllä viereisellä pihalla paukkui. Mikko (joka oli syvemmässä unessa paukkeen aikana) väittää että se oli ilotulitus, minä väitän että se oli ammuskelua. Hirveää hurttaa käytettiin aamulla nuuskimassa meidän pihaamme, joten jotain hämärää oli kyllä tuona yönä tapahtunut, sanokaa minun sanoneen.

Granaattiomenoita naapurin pihalla.

Ajelimme kuin kuninkaalliset mersuilla ja volgilla Telavista Kakhetin viinialueelle päiväreissuille. Ja vietimme erään leppoisan päivän yrittäen päästä kuninkaan palatsiin, joka kuitenkin oli suljettuna remontin vuoksi. Kävimme aika monessa vanhassa kirkossa ja luostarissa, joista monessa tutustuimme Pyhään Georgeen, joka surmasi lohikäärmeen, ehkä juuri täällä Georgiassa.

Päätin sitten käydä paikallisessa parturissa ja leikkautin hiukset lyhyiksi ilman yhteistä kieltä kampaajani kanssa - mikä jännitti ehkä vieläkin enemmän kuin swingin hyppääminen Etelä-Afrikassa joskus aiemmin.

Kakhetissa saimme hevoskyydin vuorille.

Samalla alueella törmäsimme parin chachan jälkeen tuttuihin.

Sitten lähdimme soitellen sotaan. Toisin sanoen otimme bussikyydin Mestiaan, josta aloitimme seuraavana aamuna (erittäin kevein kamppein esim. minä sisäpelikengillä) tähän mennessä fyysisesti raskaimman vaelluksemme.

Seuraavassa Mikko selostaa reitin:

Moi. Reittimme oli Mestia-Zhabeshi (22,5 km), Zhabeshi-Adishi (10,2 km), Adishi-Iprali (18,2 km) ja ukkosmyrskyn takia väliin jäänyt Iprali-Ushguli (9,7km). Korkeuseroja reitillä oli 2500 metriä nousua ja 1900 metriä laskua. Matkaa tuli yhteensä siis 51,10 km.

Lyhyestä virsi kaunis. Sitten Saaran juttuihin takaisin.

Huolimatta siitä että olin fyysisesti varustautunut huonosti, olin kuitenkin henkisesti varautunut erittäin alkeellisiin oloihin. Majoitusten taso yllätti siinä mielessä että pääsin joka päivä jopa suihkuun, vaikkakin välillä vaihtelevan lämpöisiin eli kylmiin. Jouduin käyttämään miesten hair&body -shampoota välillä. Iik. Vuoteet olivat ok. Vaikka välillä taikaviittani eli (ainakin plasebo-) ötökänkestävä silkkipussini tulivat tarpeeseen. Huonehinnat olivat maan hintatasoon ja huoneiden tasoon nähden kalliita, mutta tyhmä ei ole se, joka keskellä vuoria pyytää, vaan se, joka ei ottanut omaa telttaansa mukaan.

Ensimmäinen päivä meni aluksi suhteellisen keveästi, laittaessa tossua toisen eteen ja ihmetellessä upeita maisemia. Päivän matkan käveltyämme sanoin uupuneena Mikolle että onneksi olemme kohta kylässä, koska ihan kohta palan armottoman auringon alla. Saavuimme joelle, josta oli kaksi vaihtoehtoa edetä: rähjäinen silta ja pölyinen kylänraitti, tai LP:n mukaan kaunis luontopolku ja toinen silta lähempänä peräkylää jonne tähtäsimme. Kävelimme siis toiselle sillalle.

Kaunis luontopolku osoittautui enimmäkseen paahtavan auringon alla kuivuneeksi kiviseksi suistoksi, ohdakeviidakoksi sekä mutapelloksi. Kilometrejä ensimmäiseltä sillalta oli toiselle vain noin kolme, mutta siinä vaiheessa päivää se tuntui jo vihlontana koko kropassa, ja niska oli tulessa auringon paahteessa. No, lopulta pääsimme toisen sillan alueelle. Oikaisimme hevoslaitumen poikki, kun eräs paikallinen maajussi heilutteli peräämme. Luulimme että olimme yksityisalueella, josta kohta saamme hauleja peräämme, mutta maajussilla olikin vain ystävällismielinen huomautus että vuolas virta on rikkonut sillan. Kun tajusimme ettei ylitsepääsyä ole, meinasi ärsyttää.

Vuolasvirta.

Paikalle osui pari jo aiemmin tapaamaamme italialaista, joiden kanssa nälissämme ja väsyneinä suunnittelimme uuden sillan rakentamista, lentämään oppimista tai virran yli uimista, mutta lopulta päädyimme lähtemään takaisin edelliselle sillalle, halki samojen mutapeltojen, ohdakeviidakkojen, kivikasaisen suiston ja vetisten niittyjen. Eksyimme polulta. Vanha polvivammani muistutti olemassa olostaan, kun kompuroin jyrkkää liuskekivikalliota myöten etsien jalansijaa. Italialaispariskunnalla oli paljon kokemusta vaeltamisesta, ja he auttoivat minut pahimpien jyrkänteiden poikki turvalliselle maaperälle. Saavuimme lopulta takaisin ensimmäiselle, edelleen rähjäiselle sillalle, sekä reitin ensimmäiseen etappiin Zhabeshiin. Siellä hoidimme ohdake- ja aurinkovammojamme muutaman mukavan tsekkiläisen tarjoamilla aftersunilla ja chachalla.

Tapasimme uudelleen tuon italialaispariskunnan, ja jatkoimme matkaa heidän kanssaan. Puhuimme suomea, englantia, espanjaa ja italiaa emmekä ymmärtäneet mitään toistemme puheesta. Kivaa oli silti. Opin enemmän italiaa kuin koskaan ennen.

Koin Georgian vuoriston luonnon uskomattoman kauniina. Se oli myös yllättävän lähellä suomalaista luontoa: korkealla sijaitsevat mustikat olivat juuri kypsiä, koivujen lehdet eivät vielä ole kellastuneet, männyt tuoksuivat huumaavasti. Mutta mitä korkeammalle menimme, sitä vähemmän kasvillisuutta oli. Jos Georgiassa haluaa puolukoita, niitä pitää lähteä noukkimaan aikamoisen päivämatkan ja korkeuseron takaa.

Maisemat olivat huikeita. Toisena aamuna otimme hevosoppaan kylästä, koska ylitettävänä oli jälleen vuolas virta, jonka ylitse ei päässyt kuulemma kuin hevosen selässä. Polvivammaani ovelasti vedoten pääsin ratsastamaankin. Kommunikointi onnistui yllättävän hyvin oppaamme kanssa, vaikka yhteistä kieltä ei ollut lainkaan.

Aamuhetki vuorella, hevoslauman yllättäessä vaeltajat.

Varsojen aamulaukkaa vuorilla ei kyennyt kameraan
tallentamaan niinkuin olisimme tahtoneet. Sanoin kuvaamaton
kokemus aamutuimaan ja yllättäen se oli.

Viimeisenä iltana aivan väsyneinä ja puolivammaisina pääsimme hieman mukavampaan vuoristohotelliin. Tapasimme taas ne mukavat tsekkiläiset. Illastimme italialaisystäviemme kanssa ja tapasimme muitakin hienoja vaeltajaihmisiä. Hotellin yhteiskäytössä olevan kylpyhuoneen nurkassa oli kamina, jossa vesi lämmitettiin mäntypuilla. Tuoksu toi mieleen mitä hienoimman ja aidoimman suomalaisen saunan. Ihan kuin olisin kotiin tullut.

Mikko oli arvellut jossain vaiheessa reissua että saan vielä vaelluskärpäsen pureman, eikä se kaukana siitä ole. Kaikesta vaivasta, kivusta ja särystä huolimatta tämä oli aivan uskomattoman hieno kokemus. Vielä kun olisi ollut paremmin valmistautunut.