Yövuorot ovat takana taas, viikonalkuvapaat edessä. Viikonlopun kaksi intensiivistä yövuoroa olivat taas ajatuksia herättävät. Syvimmin kosketti erään potilaan omaisten läsnäolo yhden ainutlaatuisen sielun lähdön hetkellä, vainajan laitto ja kuoleman kohtaaminen taas niin läheltä. Samoissa työvuoroissa sain kuitenkin myös seurata nuoren naisen ja äidin nopeaa toipumista vakavasta liikenneonnettomuudesta, täällä pohjoisessa Suomessa, kaukana omasta kotimaastaan. Hänen valoisuuttaan, sisuaan ja sopeutuvaisuuttaan saattaa vain ihailla. Kesä uudessa työpaikassa on ollut kiireinen. Monta kertaa olen kaaottisten työvuorojen jälkeen itkenyt Mikolle olevani väärällä alalla, ja sitten taas iloinnut kohtaamisista ja ammatillisesta kehittymisestä, joita saan joka työpäivä kokea. Toivoisin vaan että Suomessa herättäisiin sairaanhoidon tilaan, ja resursseja alettaisi lisätä, eikä entisestään vähennettäisi - mikä tällä hetkellä vaikuttaa olevan suunta. Kaikilla kun ei vain ole varaa yksityiseen sairastamiseen tahi vanhuuteen, kuten edustajillamme ja heidän omaisillaan varmaankin päätöksistään päätellen on.
