Tämä on opettavainen tositarina.
Lumen jo laskeuduttua Suomen savoon, läksimme rinkat selässämme Kuopion rautatieasemalle. Juna vei meidät Tikkurilan kautta Helsinki-Vantaalle, josta meidät pelasti pois Turkish Airlines.
Meillä oli 21 tunnin välipysähdys Turkissa ennen Afrikkaan siirtymistä. Mikon Matkat&co. oli onneksi varannut meille valmiiksi kelpo hotellin Istanbulista, joten pääsimme lennon jälkeen lepäilemään. Istanbul ei ole taaskaan sellainen kaupunki, johon välttämättä ehdoin tahdoin haluaisin mennä lomailemaan, mutta olosuhteiden pakosta löydän itseni sieltä tasaisin väliajoin. Vähän kuin Dubai.
Kävimme suurbasaarissa, jossa oli paljon kaikkea myytävänä. Olisin ehkä voinut taas ostaakin jotain, jos myyjät eivät olisi olleet niin ammattimaisia turistimyyjiä. Ei sitä vaan jaksa, miksi edes menimme? Kävimme myös maanalaisessa vesisäiliössä, jossa on kuvattu Dan Brownin Infernoon perustuvan elokuvan viruksen räjäytyskohtaus. Se on kaunis paikka, ei ihme että se on kiinnostanut taiteellisia ihmisiä. Joku James Bondin kohtaus on ilmeisesti myös siellä kuvattu.
Koska meillä oli vielä aikaa, lähdimme katsomaan Hagia Sofiaa ja Sinistä Moskeijaa. Hagia Sofia oli suljettu ilmeisesti remontin vuoksi. Siniseen Moskeijaan olisi päässyt sisälle, mutta en kokenut sitä niin tärkeäksi vierailuksi että olisin alistunut huivipakkoon - päässäni oleva huopainen lierihattu ei olisi kelvannut nöyryytymisen vuoksi tehtävään pään peittämisen - joten istuskelin odottelemassa puistossa sen aikaa, kun Mikko kävi sisäpihalla ottamassa valokuvia.
Lähdimme moskeija-alueelta turistiselle kadulle, jossa oli kahviloita ja ravintoloita vieri vieressä. Levähdimme pizzerian terassilla. Luppoaikana keskustelimme muun muassa poliittisista mielipide-eroistamme. Mikä miellyttävä keskustelunaihe pariskunnalle lomalla! Konsensusta keskustelussamme ei tietenkään löytynyt.
Puheeksi tulivat myös toivematkakohteet. Sanoin heti, että onneksi pääsemme pian pois Istanbulista, jonka en enää kokenut kykenevän antamaan minulle enää mitään yllättävää ja ihmeellistä. Mutta eipä kulunut siitä kauaakaan, kun kadulla vastaani käveli vanha kaupustelija, kuten kymmenet muut kaupustelijat. Tämä mies kantoi kädessään kahta yksinkertaisen näköistä rakennelmaa, joihin jostain syystä kiinnitin enemmän huomiota kuin muihin.
Miehellä oli käsissään kaksi siltaa, jotka näyttivät yläkoululaisen askarteluilta. Ehkä juuri siihen rakennelmien kömpelyyteen kiinnitin huomioni. Siltojen ei tarvitse aina olla suuria eikä hienoja, ei taiteilijan tai nimekkään rakentajan teoksia. Muistaen hetki sitten aviomiehelleni ilmaisemani jyrkkämieliset poliittiseet mielipiteet, koin arvostusta tuota vanhusta kohtaan.
Tuntematon käsityöläinen Istanbulin turistisella kauppakadulla voi joskus vaikuttaa vahvemmin kuin suosituimmat tai mahtavimmat poliitikot, jotka laput silmillään ajavat omaa ideologiaansa, vastapuolta kuuntelematta tai kunnioittamatta. On hieno kutsumus olla sillanrakentaja, vaikka sen yksinkertaisimmassakin muodossa. Ja ehkä juuri siten.
Sitten Turkish Airlines ystävällisesti lennätti meidät Turkista Afrikan mantereelle. Etiopian Addis Abeban vilinässä vihdoin pääsin reissutunnelmaan, hetkelliseen vapauteen arjen työkuvioista.
Mikon Matkat&co. onnistui hotellivalinnassa; en ole keksinyt edullisesta majoituksestamme mitään valittamista. Nyt kuuluu asiaan että sähköt ovat poikki monta tuntia päivässä, kylpyhuoneen lattiakaivo ei aina vedä, aamupalalla on puuro joskus kylmää, wifi on heikko (on ihme, jos saan tämän tekstin ladattua blogiin - joskin on vielä suurempi ihme, jos joku lukee sitä blogia) ja kymmenen sukkaparin pyykinpesu maksaa enemmän kuin maksaisi ostaa uudet kymmenen sukkaparia. Toisaalta täällä mopataan lattiat joka päivä, pyyhkeet vaihdetaan ilman muuta ja henkilökunta on mitä parhain.
Tapasimme hotellissamme suomalaisen Pekan, joka on työprojektissa Addis Abebassa. Hän se oli, joka tunnisti meidät maanmiehikseen korostuksestamme - mehän, kosmopoliitit, puhumme mielestämme niin mahtavaa englantia - ja tuli juttusille.
Kaksi viikkoa aikaisemmin suomalais-etiopialainen pariskunta avasi Ravintola-nimisen ravintolan Addis Abebaan. Ravintola sattui sijaitsemaan 800 metriä hotellistamme. Joulukuun viides päivä kävelimme Mikon kanssa katua pitkin hotelliimme päin, ja minä satuin katsomaan oikealle. Näin Ravintola -kyltin. Hetkellisesti hämmennyin, sillä täällä joskus paikallisesta kielestä latinalaisille aakkosille käännetyt sanat muistuttavat suomen kielen sanoja, merkityksen ollessa kuitenkin aivan eri. Esimerkiksi täällä on Arki-nimisiä kukkalaatikoita ja Matti-elokuvateatteri.
Kävimme tutkimassa asiaa, ja saimme tietää Ravintolan historiasta. Lupasimme tulla takaisin seuraavana päivänä. Lähdimme siis hotellimme suomalaisella edustajistolla Ravintolaan juhlistamaan Suomen itsenäisyyttä. Oli kuudes joulukuuta vuonna 2018, Suomen itsenäisyyden 101-vuotisjuhlapäivä. Ravintolan omistajaperhe on aivan ihana. Heidän kaksi suloista pikkulastaan, jotka puhuvat suomeakin, pitivät omaa itsenäisyyspäivänriehaansa Suomelle laulaen, mutta olivat vähän liian ujoja tulemaan juttelemaan.
Mieletin mielessäni, miten ihanasti ne lapset erosivatkaan takavuosien itsenäisyyspäivän anarkisteista, jotka rikkoivat ikkunoita, puhumattakaan poliisihevosen pahoinpiteilijoistä tai tämänvuotisista uusnatseista. Lasten itsenäisyyspäivän rieha oli puhdasta iloa. Äidin kotimaan kunnioitusta isän kotimaassa.
Seuraavana päivänä tapahtui se tarinani toinen opetus. Rankka sellainen, ja kaukana siltojen rakennuksesta. Kävelimme keskellä kirkasta päivää lounaalta hotellia kohti, kun mies tuli paikalliseen tapaan tarjoamaan myytävää. Samalla hetkellä toiselle puolellemme ilmestyi pienempi poika. Yhtäaikaa kun Mikko huusi: "anna olla!" minä näin miehen yrittävän työntää kättään Mikon taskuun, missä oli puhelin. Samassa hässäkässä pienempi poika yritti lähestyä. Tartuin vaistomaisesti taskuvarasta kynsillä varastavan käden ojentajalihaksesta, ja hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen, alistuva. Varastava käsi herpaantui. Käänsin katseeni pikkupoikaan, joka ei ollut päässyt onneksi lähelle Mikon suojellessa meitä molemmille puolille. Poika näytti salamannopeasti rauhanmerkkiä ja perääntyi. Adrenaliinin maku tuntui, tapahtuma oli tullut niin yllättäen. Menimme heti sisätiloihin, läheiseen kahvilaan juomaan vahvat etiopialaisen kahvit. Sydän hakkasi, mutta olimme kiitollisia etteivät varkaat onnistuneet.
Mikä se tarinan opetus sitten oli? No, haluan rauhaa ja haluaisin oppia rakentamaan edes yksinkertaisimman sillan. Mutta maailma ei ole rauhallinen. Joskus joutuu puolustamaan itseään ja läheisiään hyökkäyksiltä, ja joskus siihen tarvitaan myös kynsiä. Monimutkaista. Kaikkein koskettavinta tässä olivat kuitenkin ehkä ne lapset, toiset viattomasti iloitsevat, toiset kaduilla varastelevat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti